torstai 30. maaliskuuta 2017

Kirsti Kuronen: Pönttö

Kirsti Kuronen:
Pönttö
86 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.

Tämän kirjan kansikuva ei vakuuttanut minua tutkimaan sitä sen tarkemmin, mutta takakannen sana "säeromaani" sai kiinnostukseni heräämään. Mikä ihme se on? En ole koskaan kuullutkaan. Selasin kirjaa pikaisesti ja ajattelin, että runokirjahan tämä on kun teksti on aseteltu tuolla tavalla sivuille. Sitten syvennyin tekstin sisältöön tarkemmin ja tulin siihen tulokseen, että säeromaani on paitsi hauska uusi sana, myös erinomainen kuvaamaan tällaista kirjaa. Tarina on kirjoitettu runomaisesti, mutta siinä on samalla tavalla jatkuva juoni kuin missä tahansa romaanissa.

Tarina sinänsä ei ole erityisen uusi tai erikoinen, mutta runollinen kerronta tekee siitä kuitenkin uudenlaisen. Luna on juuri saanut ylioppilaslakin ja pelkää tulevaisuutta. Kaikilla muilla tuntuu olevan selvät suunnitelmat, mutta hänellä vain epämääräisiä aavistuksia. 


En tiedä vielä
kuuluvatko merenneitous,
tintit, tanssi ja valokuvat
aikuiselämään.
(s. 19) 


Tilannetta ei paranna kotona asuva muistisairas mummo, jota Luna rakastaa ja josta hän kantaa huolta. Vaikeinta on kuitenkin se, että Lunan mielessä kummittelee Jere ja mitä tapahtui kun Luna oli neljäntoista. Lohtua ja viihdettäkin tuo kamera, jonka Lunan isä on asentanut linnunpönttöön. Sen kautta he molemmat psytyvät seuraamaan tiaisperheen elämää.

Runomuodon lisäksi pidin erityisesti tuosta Jere-episodista ja sen seurauksista. Eipä tarvinne suuriakaan meedion kykyjä arvatakseen mitä hän (melkein) teki, mutta Lunan trauma ei liity ainoastaan siihen vaan myös sen jälkimaininkeihin. Koulukiusaaminen on aina julmaa, ei ikinä kiusatun vika ja voi aiheuttaa syviä haavoja, joiden paraneminen vie aikaa. Tämä onkin oikeastaan kertomus siitä, miten Luna ottaa pieniä askelia saadakseen taas kiinni elämästä ja uskaltaakseen lähteä pesästä.

Joka vuosi epätoivoiset ja ilmeisen lukuhaluttomat yläaste- ja lukioikäiset tulevat ruinaamaan kirjastosta ohutta kirjaa, koska tyhmä opettaja vaatii lukemaan jotain. Yleensä huomiseksi, koska mitään ei selvästikään tehdä ennen viime hetken "se piti lukea huomiseksi!!!" paniikkia. Tiedänpähän nyt minkä kirjan lykkään seuraavan oppilaan käteen. Tämä on ohut kirja, mutta sisältö on painavaa.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 49. vuoden 2017 uutuuskirja [8/50]

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Aila Ruoho: Pyhät, pahat ja pelokkaat: Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä

Aila Ruoho:
Pyhät, pahat ja pelokkaat:
Pelko ja itsetuhoisuus hengellisissä yhteisöissä
307 s.
Atena 2017
Kirjastosta

Maailmassa on paljon niin hyviä kuin pahojakin asioita, sekä ihmisissä että erilaisissa ryhmissä ja yhteisöissä.

Enpähän tiennytkään etukäteen, että Aila Ruoho on taas kirjoittanut uuden kirjan epäterveistä hengellisistä yhteisöistä. Poimin tämän lennosta kun kirjastoomme saapui uusia kirjoja ja tähän ei vielä (ja onneksi minulle) ollut varauksia. Nyt on, joten sana kirjasta on selvästi kulkenut. Olen lukenut myös Ruohon edelliset kohukirjat Usko, toivo ja raskaus sekä Vartiotornin varjossa. Tätä selaillessani mietin, että mitähän tästä aiheesta voi vielä sanoa.
 
No, olihan tässä asiaa. Kirjassa oli mielestäni jonkin verran toistoa edellisistä teoksista, mutta ehkä sitä oli mahdoton välttää aiheen huomioon ottaen. Tässä siis kerrotaan erilaisista epäterveistä hengellisistä yhteisöistä ja etenkin niistä peloista, joita näissä yhteisöissä viljellään. Kirjaa varten on haastateltu paljon ihmisiä ja kertomuksia on monista yhteisöistä. Eniten vastauksia ja siten myös esimerkkejä oli tullut lestadiolaisiin ja Jehovan todistajiin kuuluneilta tai yhä kuuluvilta. 

Kirja oli omalla tavallaan hyvin raskasta luettavaa ja tahkosinkin sitä monta iltaa. Se on noin 300 sivua pelkoa, kontrollointia ja itsetuhoisia ajatuksia. En millään jaksanut lukea kirjaa yhteen putkeen, koska minuakin alkoi välillä ahdistaa. Miten omituisilla ja kauheilla asioilla ihmisiä pelotellaankin, miten raskasta sellainen onkaan etenkin lapselle. Esimerkiksi demoneilla pelottelu ja niihin uskominen kuulostaa minusta jopa jollakin tavalla huvittavalta, mutta sitten:


Pelottelu saattaa johtaa siihen, että tavalliset ja harmittomat tapahtumat voidaan tulkita henkivalloista johtuviksi. Esineet putoilevat huomattavasti todennäköisemmin painovoiman tai ilmavirran vaikutuksesta kuin siksi, että koti olisi jollain tapaa riivattu tai muutoin pahan vallassa.

(s. 110) 

Yksi haastatelluista lisää, että olo voi kotonakin tuntua ihan kauhuelokuvalta. Pienikin risahdus voi olla nurkan takana vaaniva demoni kun niiden olemassaoloon uskoo tarpeeksi vakaasti. Kuvitelkaa huviksenne millaista tuollainen elämä on, kun elämä todellakin on tuota koko ajan, jatkuvaa demonien, kadotuksen ja helvetin kärsimysten pelkoa.

Vielä sitäkin surullisempaa on kuitenkin se, miten ihmiset saadaan pelkäämään toisiaan ja itseään. Et voi luottaa lähimmäiseesi, koska kuka tahansa voi olla sinua tunnollisempi uskovainen ja juoruta kaiken kuulemansa ylemmille tahoille. Yhteisöön kuulumattomista olisi parempi pysyä erossa, hehän voivat viekoitella sinut syntiin ja mitäpä iloa heidän ystävyydestään edes olisi, kadotukseenhan he kuitenkin joutuvat. Jos et voi kontrolloida itseäsi koko ajan, teet varmasti syntiä vähintäänkin ajatuksen tasolla ja joudut luultavasti helvetin tuleen. Seksi ja seksuaalisuus tekee sinusta oikean syntisäkin, kunnollinen uskovainen ei tunne halua kuin tarkasti rajatuissa olosuhteissa ja ehkä silloinkin omaa heikkouttaan häveten. Kaikkien on pyrittävä täydellisyyteen, mutta kukaan ei mitenkään voi saavuttaa sitä ja on sen vuoksi huono ja riittämätön uskova.

Ei ihme, että kirjassa käsitellään erikseen itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurhia.

Jälleen kerran hyvin kirjoitettu ja kiinnostava kirja tältä kirjailijalta. Suosittelen, mutta melkeinpä suosittelisin myös pitämään toisen, kevyemmän kirjan siinä vieressä. Ihan sille varalle, että haluaa välillä ajatella ja lukea jotain iloisempaakin.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 44. kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta [7/50]

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla

Sesse Koivisto:
Tapiiri sohvapöydän alla
258 s.
Myllylahti 2016
Kirjastosta

Tämä kirja kertoo villieläimistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet ihmisten kotihoidokeiksi.

Ällistyttävä kyllä en ole koskaan lukenut Sesse Koiviston eläinkirjoja, ja suoraan sanoen minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaakaan hänestä. Yleensä olen paremmin kartalla eläintarinoiden kirjoittajista. Tämä lähti mukaani sikäli sattuman kautta, että eräs kirjaston asiakas palautti kirjan suoraan minulle kehujen kera. Muuten olisi voinut mennä vieläkin ohi, mutta pitihän se nyt lainata. Kannessa on vielä söpö tiikerikin, joka on kyllä hivenen outo valinta kun kirjan nimi on kuitenkin Tapiiri sohvapöydän alla, ei Tiikerinpentu puskassa.

Sesse Koivisto siis oli Korkeasaaren eläintarhan pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja pariskunta lapsineen asui pitkään Korkeasaaressa. Kirjan tarinat sijoittuvat osapuilleen 1960-1980-luvuille, jolloin elämä ja eläintarhan meno oli hyvinkin erilaista kuin tänä päivänä. Ilkka Koiviston aikana Korkeasaaresta poistettiin kokonaan kotieläimet, koska hän halusi eläintarhasta uhanalaisten eläinten turvapaikan edistämään lajien lisääntymistä.

Koivisto tuo kirjassa monta kertaa esiin sen, miten lapsenkengissä etenkin eksoottisten eläinten hoitaminen oli. Monet sairaat eläimet kuolivat, koska kukaan ei tiennyt niistä tarpeeksi osatakseen hoitaa niitä. Korkeasaaressa ei ollut ympärivuorokautista hoitoa sairaille ja orvoille poikasille, joten Koivistot toivat työt kirjaimellisesti kotiinsa. Tapiiri oli sohvapöydän alla samasta syystä kuin tiikerinpentu puskassa: ne tuotiin Koivistojen omaan kotiin jatkuvan hoidon ja valvovien silmien alle. Tarkoitus ei ollut kesyttää niitä tai tehdä niitä lemmikkejä, vaan antaa niiden kasvaa kunnes ne olivat tarpeeksi vahvoja ja vanhoja palatakseen luontoon tai eläintarhaan. 

Samanlaista työtä tekivät muutkin eläintarhojen johtajat ja muut työntekijät ympäri maailmaa. Kirjassa onkin juttuja myös Koivistojen ulkomaalaisten kollegoiden erikoisista kasvateista. Oma suosikkini näistä tarinoista kertoi Zürichin eläintarhaan syntyneestä Patricia-leopardista, jonka ystävyys kasvattiemonsa rouva Frieda Hebsackerin kanssa kesti 20 vuotta.

Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita, mutta myös niitä onnettomia loppuja. Kaikkia pieniä eläimiä ei pystytty pelastamaan ja oli surullista lukea etenkin poikasten ennenaikaisista kuolemista. En tiedä miten Koivistot kestivät niitä itkemättä itseään uneen joka ilta, mutta ehkäpä ammattilaiset osaavat ottaa enemmän etäisyyttä asiaan kuin minä. No, onneksi kirjassa oli kuitenkin enemmän iloja kuin suruja. Kun kotieläimet vaihtelevat tapiirista tiikeriin ja kuningasboaan, kommellukset ovat väistämättömiä. Milloin eläimet olivat hukassa, milloin säikyttelemässä vieraita. Olipa vähälle sekin, ettei jääkarhu Misha puraissut Sylvi Kekkosta pohkeeseen.

Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä ja opettavainenkin kirja! Koivisto mainitsee useaan otteeseen sen, että eksoottiset ja erikoiset eläimet eivät normaaleissa olosuhteissa sovi missään nimessä lemmikeiksi. Tämän luulisi olevan itsestäänselvä asia, mutta sitten sitä törmää otsikoihin lemmikkialligaattoreista ja miettii, että "miksi???".


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 41. Kirjan kannessa on eläin [6/50]

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo: NE: Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen & Sanna Seiko Salo:
NE: Kuukautiskirja
170 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Oman kehon omanlaisuudesta, sen kyvyistä ja taidoista nauttiminen on helpompaa, kun tuntee oman anatomiansa ja syyt kehon toimintojen takana.

Omituisena sattumana tämä opus saapui kirjastoomme samana päivänä kun Facebookin ilmeisesti tuulella, kuun vaiheilla ja tuurilla toimiva systeemi suvaitsi tarjota minulle luettavaksi artikkelin, joka käsitteli juurikin kuukautisia. En nyt kuollaksenikaan muista oliko kyseessä Intia vai Nepal, mutta joka tapauksessa artikkeli kertoi siitä, miten paikalliset naiset joutuivat asumaan syrjäisessä kopperossa kuukautistensa ajan. Tänä aikana heitä uhkasivat niin sääolosuhteet, villieläimet kuin raiskauksetkin. Kyllä laittoi katsomaan omaa elämää hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

No, joka tapauksessa  pointtini oli se, että yhtäkkiä tätä aihetta tunki sisään ovista ja ikkunoista. Kirja sinänsä ei tarjonnut minulle mitään uutta varsinaista tietoa ja sen arvasin kirjan lainatessanikin. Haiviikon suhteen olen jo vanha konkari, joka on perehtynyt aiheeseen monelta kantilta. Tartuinkin tähän uteliaisuudesta sen suhteen, miten aihetta käsitellään nimenomaan tässä kirjassa, sekä siksi, että kirja vaikutti oikeasti hauskalta. 

Kirjassa on paljon haastetteluja ja erilaisten ihmisten omakohtaisia kertomuksia kuukautisten kanssa elämisestä. Iäkkäämpien ihmisten juttuja lukiessa sai taas olla kiitollinen nykyaikaisista kuukautissuojista ja siitä, ettei aihe ole niin tabu kuin vuosikymmeniä sitten. Vaikea kuvitella sitä kauhua ja hämmennystä jonka nuori, jolle ei ole koskaan aiheesta mitään puhuttu, on kokenut ensimmäisten kuukautisten alkaessa. Pidin paljon siitä, että kirjassa oli huomioitu myös sukupuolivähemmistöt: kuukautiset eivät ole vain cisnaisten juttu. Erilaiset kertojat ja kokemukset tekivät kuukautisista tavallisen ja arkipäiväisen jutun, juuri sellaisen kuin sen pitää ollakin. Kirjassa myös puretaan kuukautisiin liittyviä myyttejä ja annetaan käytännön vinkkejä niiden varalle.

Mietiskelin kirjaa lukiessani kenelle sitä suosittelisin ja tulin siihen tulokseen, että kaikille. Ei tekisi pojille ja miehillekään yhtään pahaa tutustua aiheeseen lähemmin. Ehkä se vähentäisi sitä mystifiointia, pelkoa ja vähättelyn tarvetta jota kuukautiset tuntuvat joissakin miehissä herättävän. Ei, syy ei ole PMS vaan se, että sinä olet täysi tollo.


Jos miehillä olisi kuukautiset, he rehentelisivät tamponiensa koolla.
(s. 142)
 

Hieman minua kirjassa ärsytti sen kuukuppipalvonta. Muitakin kuukautissuojia esitellään lyhyesti ja mainitaan, että jokainen voi toki valita itselleen sopivan. Sitten siirrytäänkin "kuukuppi on paras!!" -vaihteeseen. Jotenkin jäi sellainen olo, että minä olen sitten huono menkkaihminen kun en sellaista halua käyttää, ja kehtaan vielä tuhota luontoakin kun en suostu uhraamaan omaa mukavuuttani pyhän kuukupin edessä. Ehkäpä olen turhan herkkänahkainen tuon suhteen, mutta kuukuppisaarnaajat ovat käyneet hermoilleni turhan monta kertaa.

Mutta siis, hyvä tietopaketti kuukautisista kenelle tahansa! Kannattaa harkita hankkivansa ainakin sille perheen (esi)teinille, joka ei ehkä kehtaa kysyä ääneen mieltään askarruttavia kysymyksiä.


Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2017 - 13. Kirja "kertoo sinusta" [sillä logiikalla, että kyllähän noiden kanssa on jo parikymmentä vuotta pärjätty. ollaan suorastaan bestiksiä. 5/50]