Sesse Koivisto: Tapiiri sohvapöydän alla

Sesse Koivisto:
Tapiiri sohvapöydän alla
258 s.
Myllylahti 2016
Kirjastosta

Tämä kirja kertoo villieläimistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet ihmisten kotihoidokeiksi.

Ällistyttävä kyllä en ole koskaan lukenut Sesse Koiviston eläinkirjoja, ja suoraan sanoen minulla ei ollut minkäänlaista mielikuvaakaan hänestä. Yleensä olen paremmin kartalla eläintarinoiden kirjoittajista. Tämä lähti mukaani sikäli sattuman kautta, että eräs kirjaston asiakas palautti kirjan suoraan minulle kehujen kera. Muuten olisi voinut mennä vieläkin ohi, mutta pitihän se nyt lainata. Kannessa on vielä söpö tiikerikin, joka on kyllä hivenen outo valinta kun kirjan nimi on kuitenkin Tapiiri sohvapöydän alla, ei Tiikerinpentu puskassa.

Sesse Koivisto siis oli Korkeasaaren eläintarhan pitkäaikaisen johtajan Ilkka Koiviston vaimo, ja pariskunta lapsineen asui pitkään Korkeasaaressa. Kirjan tarinat sijoittuvat osapuilleen 1960-1980-luvuille, jolloin elämä ja eläintarhan meno oli hyvinkin erilaista kuin tänä päivänä. Ilkka Koiviston aikana Korkeasaaresta poistettiin kokonaan kotieläimet, koska hän halusi eläintarhasta uhanalaisten eläinten turvapaikan edistämään lajien lisääntymistä.

Koivisto tuo kirjassa monta kertaa esiin sen, miten lapsenkengissä etenkin eksoottisten eläinten hoitaminen oli. Monet sairaat eläimet kuolivat, koska kukaan ei tiennyt niistä tarpeeksi osatakseen hoitaa niitä. Korkeasaaressa ei ollut ympärivuorokautista hoitoa sairaille ja orvoille poikasille, joten Koivistot toivat työt kirjaimellisesti kotiinsa. Tapiiri oli sohvapöydän alla samasta syystä kuin tiikerinpentu puskassa: ne tuotiin Koivistojen omaan kotiin jatkuvan hoidon ja valvovien silmien alle. Tarkoitus ei ollut kesyttää niitä tai tehdä niitä lemmikkejä, vaan antaa niiden kasvaa kunnes ne olivat tarpeeksi vahvoja ja vanhoja palatakseen luontoon tai eläintarhaan. 

Samanlaista työtä tekivät muutkin eläintarhojen johtajat ja muut työntekijät ympäri maailmaa. Kirjassa onkin juttuja myös Koivistojen ulkomaalaisten kollegoiden erikoisista kasvateista. Oma suosikkini näistä tarinoista kertoi Zürichin eläintarhaan syntyneestä Patricia-leopardista, jonka ystävyys kasvattiemonsa rouva Frieda Hebsackerin kanssa kesti 20 vuotta.

Kirjassa on paljon hauskoja tarinoita, mutta myös niitä onnettomia loppuja. Kaikkia pieniä eläimiä ei pystytty pelastamaan ja oli surullista lukea etenkin poikasten ennenaikaisista kuolemista. En tiedä miten Koivistot kestivät niitä itkemättä itseään uneen joka ilta, mutta ehkäpä ammattilaiset osaavat ottaa enemmän etäisyyttä asiaan kuin minä. No, onneksi kirjassa oli kuitenkin enemmän iloja kuin suruja. Kun kotieläimet vaihtelevat tapiirista tiikeriin ja kuningasboaan, kommellukset ovat väistämättömiä. Milloin eläimet olivat hukassa, milloin säikyttelemässä vieraita. Olipa vähälle sekin, ettei jääkarhu Misha puraissut Sylvi Kekkosta pohkeeseen.

Kaiken kaikkiaan vallan viihdyttävä ja opettavainenkin kirja! Koivisto mainitsee useaan otteeseen sen, että eksoottiset ja erikoiset eläimet eivät normaaleissa olosuhteissa sovi missään nimessä lemmikeiksi. Tämän luulisi olevan itsestäänselvä asia, mutta sitten sitä törmää otsikoihin lemmikkialligaattoreista ja miettii, että "miksi???".

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 41. Kirjan kannessa on eläin [6/50]