Haastekoonti: Helmet-lukuhaaste 2020

Haasteaika:
1.1.2020 - 31.12.2020

Tämä oli jo aika mones kerta, kun osallistuin Helmet-lukuhaasteeseen. Tällä kertaa sain luettua kaikki 50 kirjaa!

Kaikki lukemani kirjat löytyvät täältä.

Muutamia erityisen kiiltäviksi helmiksi osoittautuneita kirjoja olivat:

* Sarah Crossanin Kuunnousu.

* Karin Erlandssonin Taru Silmäterästä -sarja.

* Ari Folmanin ja David Polonskyn Anne Frankin päiväkirja.

* Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna.

* Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys.

* Stefano Mancuson Kasvien vallankumous.

* Sayaka Muratan Lähikaupan nainen.
* Martha Wellsin Murderbot-sarja (elän toivossa, että tämä suomennettaisiin! tiedän englantia taitamattomia henkilöitä, joihin tämä uppoaisi kuin veitsi voihin).

Kokonaisuutena pidin haasteesta ja siitä, että se ei ollut liian haastava. Se sai lukemaan kirjoja, joita en olisi välttämättä muuten lukenut, kuten esimerkiksi tuon Kasvien vallankumouksen. Toisaalta minun ei tarvinnut astua liian kauas omalta mukavuusalueeltani ja lukea pakolla kirjoja vain haasteeseen lukemisen vuoksi. 

Tämä haaste selviytyy jatkoon ja ensi vuoden lista onkin jo julkaistu. Näyttää kiinnostavalta!

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

 

Maassa nimeltä Ingary, jossa seitsemän peninkulman saappaat ja näkymättömyysviitat ovat täyttä totta, on melkoinen onnettomuus olla vanhin kolmesta lapsesta.

18-vuotias Sophie Hatter tietää, että hänestä ei koskaan voi tulla mitään merkityksellistä. Hattujen tekeminen on hänen kohtalonsa, ainakin kunnes mahtava Erämaan noita taikoo hänet vanhaksi eukoksi. Sophie köpittää pahamaineisen velho Howlin liikkuvaan linnaan ja huomaa, että elämä mummona onkin hauskempaa kuin hän kuvitteli. Ensimmäistä kertaa Sophie tuntee olevansa vapaa tekemään mitä haluaa.

Helmet-lukuhaasteen viimeinen kirja tuli luettua taas viime hetkillä, mutta tämä osoittautui vallan loistavaksi lomalukemiseksi. Olen joskus vuonna miekka ja kivi lukenut Diana Wynne Jonesilta yhden kirjan, Kyylän kyydissä, josta en muista oikeastaan mitään. Kirjailija oli siis käytännössä uusi tuttavuus, vaikka toki hänen maineensa fantasiakirjallisuuden saralla on tuttu.

Liikkuva linna on vauhdikas nuorten fantasiaromaani, jonka luin niin nopeasti, että itsekin yllätyin. Tarina etenee ripeästi ilman tyhjäkäyntiä ja kerronta on niin rentoa ja hauskaa, että sitä oli ilo lukea. Nauroin muutaman kerran ääneenkin Sophien kärttyisyyden ja linnan asukkien toilailujen vuoksi.


"En ole ikinä tiennyt, mitä kaikkea vanhat ihmiset joutuvat kestämään!" Sophie puuskutti ponnistellessaan mäkeä ylös. "Mutta tuskinpa sudet minua tahtovat syödä. Olen aivan liian kuiva ja sitkeä. Lohtu se on laihakin lohtu."

(s. 41)

Pidin paljon Sophiesta ja siitä, miten hän löytää tarinan kuluessa itsensä. Vanhana eukkona hän tekee asioita, joita ei nuorena naisena uskaltanut. Pikkuhiljaa hän ymmärtää, että suurin este hänen onnensa ja oman elämänsä tiellä on aina ollut hän itse. Sophiella on tietynlainen kuva itsestään eikä se aina vastaa todellisuutta tai ainakaan sitä, miten muut hänet näkevät.

Kiinnostavan päähenkilön Sophiesta tekikin se, että hän ei ollut millään tavalla täydellinen. Hän on esimerkiksi ennakkoluuloinen ja nopea tuomitsemaan ulkokuoren perusteella. Se aiheuttaa paitsi noloja tilanteita myös hetkiä, jolloin hänen on pakko myöntää olleensa väärässä.

Pidin myös kirjan muista hahmoista ja etenkin tulidemoni Calciferista, joka on suunnilleen yhtä kärttyinen kuin Sophie. Harmi kyllä en juurikaan pitänyt velho Howlista. Hänen ärsyttävälle käytökselleen on kirjassa syy, mutta ei se sitä ärsyttävyyttä vähentänyt. Sophiella, Calciferilla ja Howlin oppipojalla Michaelilla oli paljon enemmän kärsivällisyyttä Howlin suhteen kuin minulla olisi ollut. 

Kokonaisuutena pidin siis kirjasta! Saatan hyvinkin lukea lisää kirjailijan kirjoja nyt kun putki on auki. Vaikka tämä onkin nuorten kirja ja vieläpä yli 30 vuotta vanha, sen seurassa viihtyi aikuinenkin ja tarina ja hahmot tuntuivat yhä raikkailta.


Kirjan tiedot:
Diana Wynne Jones: Liikkuva linna | WSOY 2005 | 323 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Howl's Moving Castle (1986) | Suomennos: Ville Viitanen

Luettu myös mm.:
Haaveena kirjailijan ura, Kirjoihin kadonnut, Kirjojen rakastaja ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja [50/50]

Haastekoonti: Pohjoinen lukuhaaste 2020

Haasteaika:
9.1.2020 - 31.12.2020

En ole ennen osallistunut Pohjoiseen lukuhaasteeseen, mutta alkuvuoden optimismilla päätin kokeilla tätäkin. 

Lopputulemaksi jäi 18 kirjaa, jotka löytyvät täältä kunhan rullailee sivua alas. Arvelinkin, että en saa tehtyä koko haastetta, joten en ole pettynyt suoritukseeni.

Täyttämättä jäivät nämä kohdat:

1. Esseekokoelma

3. Kalle Päätalon kirjoittama kirja

17. Pohjois-Suomeen sijoittuva dekkari

21. Romaani, joka sijoittuu Kainuuseen

22. Suomalainen kirja, joka on käännetty useammalle kielelle

23. Tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja tai ehdokas

25. Viime vuosina julkaistu runokokoelma

Kaikki puuttuvat kohdat eivät ole hankalia ja jos en olisi lukujumittanut paria viime kuukautta, olisin hyvinkin saattanut lukea pari kirjaa lisää. Toisaalta taas kohdat 1, 3 ja 25 olisi kyllä pitänyt lukea väkisin. En ole esseiden tai runojen suurin ystävä ja Päätaloa kohtaan minulla ei ole mitään erityistä kiinnostusta. 

Huomasin kohtaa 17 pohtiessani sen, että Pohjois-Suomeen sijoittuu melko vähän dekkareita. Suurin osa niistäkin on sarjan osia ja useimmiten vielä keskeltä sarjaa, joten valinnanvaraa ei edes ollut niin kovin paljoa. Tässähän olisi selvästi parannettavaa, joten hox hox dekkarikirjailijat, jotka haluavat hieman erilaisen miljöön seuraaville verikekkereilleen!

Kokonaisuutena haaste oli kuitenkin kiva ja näillä näkymin teen sen taas ensi vuonna, mikäli se vain järjestetään. Haastekohdista riippuu tavoittelenko täydellisyyttä vai kelpaako vähän vähempikin!

Haastekoonti: POPSUGAR Reading Challenge 2020

Haasteaika:
1.1.2020 - 31.12.2020

On taas se aika vuodesta, kun vuoden mittaiset lukuhaasteet päättyvät!

Osallistuin muun muassa tähän POPSUGAR Reading Challenge -haasteeseen sillä ajatuksella, että luettua tulee mitä nyt tuleekaan. Päätin, etten edes tavoittele koko haasteen suorittamista, mutta näköjään onnistuin silti mahduttamaan 40 kirjaa haasteeseen. 

Kaikki haasteeseen lukemani kirjat löytyvät täältä.

Täyttämättä jäivät nämä kohdat:

A book by a trans or nonbinary author
A book about a book club
The first book you touch on a shelf with your eyes closed
A book with an upside-down image on the cover

A book with only words on the cover, no images or graphics
A book with "gold", "silver", or "bronze" in the title

A book that has a book on the cover
A book set in a country beginning with "C"
A book written by an author in their 20s
A book with "20" or "twenty" in the title

Näissä on mukana myös helpompia kohtia, mutta vuoden varrella ei vain tullut vastaan niihin sopivia kirjoja, joita en olisi jo laittanut johonkin toiseen kohtaan.

Noin kokonaisuutena haaste oli sikäli haasteellinen, että sitä ei selvästikään oltu tehty kansainvälinen lukijakunta mielessä. Esimerkiksi kohta "a book that passes the Bechdel test" ei sinänsä ollut vaikea, mutta ensin piti tietenkin tietää, mikä Bechdelin testi edes on. Olen useammassakin Facebookin kirjallisuusryhmässä ja käytännössä kaikissa kyseltiin, mitä joillakin haasteen kohdilla edes tarkoitettiin.

Vaikka haaste menikin kohtuu hyvin, asiaa mietittyäni  ja vuoden 2021 haastetta tutkittuani päätin, että jätän sen ensi vuonna väliin. Tämä on vähän tällaista lukuhaasteiden konmaritusta! Tämä haaste ei tuottanut niin paljoa iloa, että tekisin sen heti uudelleen, etenkään kun uudet haastekohdatkaan eivät herätä sen suurempaa innostusta.

Lokakooste

Halloween-haaste suoritettu! Haastekoonti löytyy täältä. Iloisin olen siitä, että sain viimeinkin luettua hyllyssäni jo pari vuotta vaanineen Draculan. Se, Carmilla ja Erämaan kutsu ovat jotenkin saaneet minut viehättymään wanhemmista kirjoista. Kerrontatyyli on kaikissa niin erilainen kuin nykykirjallisuudessa.

Huomasin Kuopion kaupunginkirjaston laatiman lukudiplomin aikuisille Aleksis Kiven päivänä Facebookissa. Vaikka en kuopiolainen olekaan, ajattelin silti kokeilla tätä. Teemat ja kirjalistat ovat kiinnostavia ja niissä on paljon sellaisia kirjoja, joita en ole lukenut.

Luettu & blogattu

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia
Neljä kauhunovellia. Le Fanu taitava ahdistavan tunnelman luoja, pidin valtaosasta novelleista.

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen
Lapin tyttö Ivalon kyläkoulussa. Rankka kuvaus saamelaisuuteen perustuvasta koulukiusaamisesta, lukukokemuksena ei kuitenkaan mitenkään erikoinen.

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja
Veitsi heiluu Nigeriassa. Viihdyttävä ja kepeä lukea verisestä aiheestaan huolimatta.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille
Villissä Botniassa. Kirjan maailma on aivan ihana ja viihdyin tämän parissa loistavasti.

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Filosofointia tulevaisuudessa. Kaunis teksti oli välillä turhankin raskasta ja juoni turhan hidas.

Tom Phillips: Ihmiset: miten munasimme kaiken

Munaustemme pitkä historia. Hauska tietokirja, jolla on tärkeä pointti.

Bram Stoker: Dracula
Vampyyriklassikko. Piti hyvin otteessaan, Mina on ehdottomasti suosikkihahmoni.

Haastekoonti: Halloween-lukuhaaste

Yöpöydän kirjat -blogi haastoi lukemaan astetta kauheampia kirjoja lokakuun ajaksi. En ole mikään suurin kauhun tai dekkareiden ystävä, mutta omassa hyllyssäni lukematta kököttänyt Dracula alkoi jo pikkuhiljaa kuumottaa niskaani. Eli tavoitteeni lokakuulle oli lukea ainakin se. Kaikki muu oli bonusta, mutta kieltämättä valikoin joitakin kirjoja juuri tätä haastetta silmällä pitäen. 


Kirja 1: Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

Miksi haasteessa: demoniapinat, kummitukset, vampyyrit, kauhugenre

Neljän novellin kokoelma, johon kuului vampyyriklassikko Carmilla. Pidin kolmesta novellista ja neljäskin oli ihan okei. Mielestäni Le Fanu loi hienosti ahdistavaa ja hiipivää kauhua. Verellä ja shokeeraavilla yllätyskäänteillä ei mässäilty, pelottavalla tunnelmalla kyllä.


Kirja 2: Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

Miksi haasteessa: sarjamurhaajat

Viihdyttävä tarina, jossa isosisko joutuu siivoamaan pikkusiskon veriset jäljet. Kirja ei ollut mitenkään erityisen pelottava tai syvällinen, mutta odotin kyllä mielenkiinnolla hetkeä, jolloin Ayoolan puukko taas heiluisi. Sarjamurhaajaa pelottavampia olivat oikeastaan Lagosin korruptoituneet poliisit.


Kirja 3: Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

Miksi haasteessa: noidat, seireenit, muut vähemmän kivat taruolennot

Ihana jatko-osa kirjalle, josta tykkäsin tosi paljon. Tämä ei ole kauhua tai jännäri, mutta Suomen mytologiassa kyllä piisaa pelottavia olentoja. Tässä osassa nähdään muun muassa noitia, verenhimoisia seireeneitä ja suolla vaanivia virvatulia. 


Kirja 4: Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Miksi haasteessa: matkat henkimaailmaan, ekoterroristit

Scifikirja oli tunnelmaltaan sopivan ahdistava haasteeseen. Maapallolla ja aurinkokunnalle menee huonosti ja ekoterroristit eivät kaihda koviakaan keinoja taistellessaan luonnon puolesta. Päähenkilö Lumi tekee useita transsimatkoja henkimaailmaan, joka on täynnä pelottavia juttuja.


Kirja 5: Bram Stoker: Dracula

Miksi haasteessa: vampyyrit, kauhugenre

Kauhuklassikon lukeminen oli tämän vuoden tavoitteeni ja kirja piti hyvin otteessaan. Pidin etenkin Minasta, jossa oli enemmän puhtia kuin osasin odottaa. Kreivi Dracula ja vampyyrijutut ovat tuttuja ja tekikin välillä mieli sanoa kirjan hahmoille, että varokaa, tuo on ilmiselvä vampyyrin merkki!

Bram Stoker: Dracula

 

Tapa, jolla nämä paperit on pantu järjestykseen käy ilmi niitä lukiessa.

Jonathan Harker saapuu Transsilvaniaan mukanaan paperitöitä. Kreivi Dracula on ostanut Englannista talon ja vaatii, että Jonathan opettaa hänelle englantia ja brittiläisiä tapoja. Pian Jonathan huomaa, että linnassa on jotain pahasti vialla. Vähän tämän jälkeen kotopuolessa Jonathanin morsiamen paras ystävä alkaa käyttäytyä kovin oudosti. Pian sitä ollaankin vampyyrijahdissa.

Kaikkihan me Draculan juonen tiedämme, paitsi että emmepä tiedäkään. Tämän kauhuklassikon lukeminen oli yksi pieni tavoitteeni tälle vuodelle ja vaikka tähän operaatioon menikin suhteettomasti aikaa, olen iloinen, että pääsiin maaliin asti. Luin tätä pari viikkoa. En siksi, että kirja olisi ollut tylsä, vaan koska minulla oli muutakin puuhaa ja jäin välillä miettimään kirjan tapahtumia oikein ajan kanssa. Minun mielikuvani Draculan juonesta on pohjautunut elokuvista, televisiosta ynnä muusta aineistosta saatuun tietoon, joka antoi kirjan juonesta enemmän tai vähemmän harhaanjohtavan kuvan.

Dracula on yhdistelmä kirje- ja päiväkirjaromaania. Suurimman osan merkinnöistä tekevät Jonathan, hänen tuleva vaimonsa Mina, mielisairaalaan johtava lääkäri John Seward ja hänen oppi-isänsä Abraham van Helsing. Lisäksi mukana tappeluksissa ovat Minan ystävä Lucy, amerikkalainen Quincey Morris, rikas perijä Arthur Holmwood sekä mielisairaalan merkillinen potilas Renfield.

John, Quincey ja Arthur olivat Lucyn kilpakosijoita, mutta myös hyviä ystäviä keskenään. Kun Dracula iskee hampaansa Lucyyn, koko kööri päättää päästää hänet pahasta van Helsingin johdolla. Toki van Helsingin on ensin tehtävä hieman pohjatyötä saadakseen miehet uskomaan, että Lucy tosiaan on muuttumassa vampyyriksi. 

Kirjassa tuleekin toistuvasti esiin tiedon ja todisteiden tärkeys. Eri hahmojen pitämät päiväkirjat kertovat tarinan lukijalle, mutta hahmoille ne ovat keino muistaa mitä on tapahtunut ja missä järjestyksessä. Kirjassa myös esiintyy paljon moderneja keksintöjä kuten kirjoituskoneet ja verensiirto. Nykylukijalle tuo verensiirto oli tosin yhtä kauheaa luettavaa kuin Draculan puuhat, koska veriryhmiä ei testattu ollenkaan. Avuliaat veikot olisivat voineet tappaa Lucyn vahingossa väärällä verellä!

Nyt kirjan luettuani minua ärsyttää se, millainen Minasta on tehty useimmissa adaptaatioissa. Miksi ihmeessä hänestä on pitänyt tehdä Draculan vaimovainaan reinkarnaatio ja/tai avuttomasti kirkuva neito hädässä? Kirjassa Mina joutuu Draculan uhriksi, koska Dracula on kostonhimoinen mulkero ja haluaa vittuilla häntä jahtaaville miehille. Kirjan Mina on mahdollisesti van Helsingiä lukuunottamatta porukan älykkäin henkilö, jonka selkäranka on terästä. Heti kun miehet yrittävät salata Minalta asioita ja sulkea hänet suunnitelmien ulkopuolelle "hänen oman turvallisuutensa vuoksi", asiat menevät niin sanotusti päin persettä. Kun Draculan kirous uhkaa tehdä Minasta vampyyrin, Mina tietää aivan täsmälleen, miten hänelle voi käydä ja mitä hänelle pitää tehdä.

"Kun olette vakuuttuneet minun muuttuneen niin paljon, että minun on parempi kuolla kuin elää. Ja kun minun lihani sitten on kuollut, teidän pitää hetkeäkään viivyttelemättä lävistää minut puusauvalla ja leikata pääni irti tai mitä sitten pitääkin tehdä, jotta saan rauhan!"

(s. 493)

Draculan linnan viettelevistä vampyyrinaisista traumoja saanut Jonathan on melkoinen nyhverö vaimonsa rinnalla.

Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta todella paljon. Se on klassikko, joka kannattaa lukea. Ei siinä sinänsä suuria yllätyksiä ole, koska tässä vaiheessa Dracula-myytti on niin tuttu. Vähän päinvastoin, välillä teki mieli hypätä kirjaan ja ravistella hahmoja, koska tuohan on selvästi vampyyrin tekosia, ymmärtäkää nyt! Kauhuelementit ja -tunnelma ovat toimivia, ja mikäs sen sopivampi ilta lukea kirja loppuun kuin pyhäinpäivä. 

Kirjan lopussa on suomentaja Jarkko Laineen kirjoittama Pieni johdatus vampyyrien maailmaan sekä joitakin huomautuksia koskien kirjassa esiintyviä sanontoja, paikkoja ja nimiä. Molemmat olivat kiva lisä kirjaan.

Kirjan tiedot:
Bram Stoker: Dracula | Otava 2007 | 607 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Dracula (1897) | Suomennos: Jarkko Laine

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjahullun päiväkirja, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 23. kirja on julkaistu myös selkokielellä [49/50]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 5]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 8]

Tom Phillips: Ihmiset: miten munasimme kaiken

Kauan sitten auringon noustessa helottamaan Etiopian laveisiin jokilaaksoihin ja tasangoille nuori naarasapina loikoili puussa.

Luin tuossa taannoin Tom Phillipsin kirjan Totuus: paskapuheen lyhyt historia. Pidin siitä ja Phillipsin huumorista, ja lisäsin saman tien lukulistalleni tämän toisenkin suomennetun teoksen. Tällä kertaa Phillips pohtii sitä, miten me ihmiset olemme aikojen saatossa onnistuneet munaamaan kaiken, mitä vain on ollut munattavissa. Olisiko vain kannattanut jäädä puuhun muiden apinoiden kanssa?

Kirja on jaettu kymmeneen eri aihealueeseen, jotka käsittelevät niin politiikkaan kuin teknologiaakin. Mokailumme alkaa siinä vaiheessa, kun Lucy tipahtaa puusta, ja käynnistyy kunnolla kun alamme viljellä maata. Metsästäjä-keräilijöillä oli enemmän vapaa-aikaa ja vähemmän sotia ja tauteja kuin nykyihmisellä, joten olikohan se peltojen kyntäminen sittenkään niin viisasta. Pidin siitä, että Phillips on selvästikin tehnyt tutkimusta kirjaa varten. Hän selittää selkeästi, millaisia syy-seuraus-suhteita ihmisten nerokkaiden ideoiden ja niiden jälkipyykin välillä on ollut. Joskus hyviä, joskus huonoja, joskus niin karmaisevia, että jonkun olisi pitänyt heittää kapuloita rattaisiin. Esimerkki: lyijybensiini.

Phillips nostaa esille etenkin politiikan ja tietyt poliitikot, onhan se sara, jolla rämpimisessä ja munaamisessa olemme kunnostautuneet maailmanlaajuisesti. Ongelmia on niin yksinvaltiudella kuin tasavallallakin jos kohta ne ovat harvemmin aivan samanlaisia. Iloisesti nimetty kappale Huippukivat kolonialismibileet käsittelee nimensäkin mukaista asiaa, jonka seuraukset näkyvät ja tuntuvat varmasti hamaan tulevaisuuteen saakka.

Vanhan ja uuden maailman väleihin olisi itse asiassa vaikuttanut huomattavasti se, jos joku, kirjaimellisesti kuka hyvänsä, olisi kyennyt hillitsemään luontaisen halunsa surmata tai siepata ensimmäisiä tapaamiaan vieraita ihmisiä.

(s. 156)

Minulle jäi erityisesti mieleen Kovaresmian valtakunnan tuho, josta en tiennyt mitään ennen kirjan lukemista. Kyseessä oli siis mahtava islamilainen valtakunta, joka tuhoutui 1200-luvun alkupuolella niin, että jäljelle ei jäänyt oikeastaan mitään. Tai oikeastaan tuhottiin. Valtakunnan silloinen šaahi teki niinkin katastrofaalisen virheen, että hän kieltäytyi Tšingis-kaanin tarjoamasta liittolaisuudesta. Loppujen lopuksi Tšingis-kaani joukkoineen pisti maan matalaksi ja samalla vauhdilla otti suunnan kohti Eurooppaa. Maailma voisi olla toisenlainen jos Ala Ad-Din Muhammad II olisi ymmärtänyt diplomatian ja mongoliarmeijan päälle.

Kaiken kaikkiaan tämäkin kirja oli nopea ja hauska lukea. Huumorin alla oli aivan oikeaa ja vakavaakin asiaa. Kirjan pääpointtina on oikeastaan se, että maailmalle olisi eduksi jos ihmiset pysähtyisivät edes hetkeksi pohtimaan tekojensa mahdollisia seurauksia. Ei se lyijybensiini niin hyvä idea ollut.

Lyijyllä on se ominaisuus, että se ei hajoa luonnossa. Eräät myrkyt muuttuvat ajan mittaan vähemmän vaarallisiksi, mutta lyijy rikastuu ilmassa, maaperässä, kasveissa, eläimissä ja ihmisissä. Isossa-Britanniassa 1983 valmistuneessa ympäristön saastumista tarkastelleen komission raportissa todettiin "epätodennäköiseksi, että missään maapallon pinnan osassa tai missään organismissa ei olisi ihmisen levittämää lyijyä."

(s. 234)

Kirjan tiedot:

Tom Phillips: Ihmiset: miten munasimme kaiken | Tammi 2019 | 267 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: Humans. A Brief History of How We F*cked It All Up (2018) | Suomennos: Ilkka Rekiaro

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Sol,
tämä saattaa olla viimeinen sivu, se, jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut.

Vuonna 2168 parantaja Lumi Salo matkaa planeetalta ja avaruusasemalta toiselle kissansa kanssa. Matkojen kiintopiste on aina puoliso, kasvitieteilijä Sol, jonka puuhista Lumilla on vain epämääräinen mielikuva. Kun Sol ei saavu sovittuun tapaamiseen Marsissa, Lumi on varma siitä, että Sol on siepattu. Solia jäljittäessään Lumi joutuu perehtymään ensimmäistä kertaa tarkemmin puolisonsa projekteihin ja toteamaan, että kaikki ei todellakaan ole ollut sitä, miltä se on näyttänyt.

Olen lukenut Itärannan aiemmatkin kirjat, joten pitihän sitä tähänkin tarttua. Tällä kertaa vuorossa on avaruusscifiä, mutta pointti ei ole teknologian ihmeissä ja niistä kertomisessa, vaan luonnonsuojelussa. Ihmiset ovat levittäytyneet Maasta muualle aurinkokuntaan Jupiterin kuita myöten ja Maa itse on lähes asuinkelvoton. Ilmastonmuutos on runnellut sen nostalgiseksi turistikohteeksi, jossa asuvat vain köyhät ja halveksitut maasyntyiset. 

Päähenkilö Lumi on maasyntyinen ja hänen kauttaan kerrotaan, millaisia ennakkoluuloja he kohtaavat. Esimerkiksi Marsissa asuvat pitävät heitä suorastaan oman kohtalonsa ansainneina. Kun pitäisi jakaa Marsin vaurautta köyhemmille, marsilaiset keksivät aina syitä pitää avustukset niin pieninä kuin mahdollista. Maapakolaiset ja salakuljetettujen ihmisten kurja kohtalo ovat aivan suoraa kommentointia tämän hetken pakolaiskriisiin.

Kirjassa on paljon hyvin suoraviivaista vertailua nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Joskus se toimii hyvin, joskus vähän huonommin. Esimerkiksi juuri tuo luontoteema ja se, miten ihminen ei millään voi hillitä itseään luonnon tuhoamisen suhteen, oli mielestäni hyvin kuvattu. Mieleeni jäi etenkin se, miten Kuun pimeää puolta on louhittu oikein antaumuksella, koska poissa silmistä on poissa mielestä. Mutta koska mikään ei riitä, suuryritykset yrittävät viedä teollisuutensa myös Kuun näkyvälle puolelle. Tuli suorastaan paha mieli kun kuvitteli yhdessä Lumin kanssa, miltä Kuu sen jälkeen näyttäisi.

Tarina alkoi mielestäni hyvin hitaasti, eikä kirja ole kovin juonivetoinen. Siinä on pitkiä filosofisia jaksoja, joissa Lumi pohtii itseään, maailmaa ja suhdettaan Soliin. Maasyntyisen taustansa vuoksi Lumi tuntee olevansa jollain tavalla ulkopuolinen joka paikassa, eikä mikään paikka ei ole koti samalla tavalla kuin Maa. Sol edustaa Lumille rakkautta ja kotia maailmassa, jossa hän tuntee olevansa tuuliajolla. Lumin suhde Soliin tuntui minusta etenkin loppupuolella suorastaan läheisriippuvaiselta. Lumi tuntuu olevan valmis antamaan anteeksi aivan mitä tahansa, kunhan vain saisi Solin takaisin. Sinänsä ehkä ymmärrettävää hahmon kannalta, mutta lukijana turhauduin tähän. Kasvata nyt vähän enemmän selkärankaa, Lumi, ei sitä kynnysmatto tarvitse olla vaikka Maasta onkin!

Vauhdikkaan juonen sijaan tarinaa kuljettaa sen kaunis kieli. Kun Itäranta osuu kuvailuissaan kohdalleen, hän todellakin osuu kohdalleen. Välillä teksti tuntui hieman liian raskaalta, mutta toisaalta ne taitavasti kuvaillut asiat olivat kuin maalauksia, joissa viipyi mielellään.


Teimme peltoja ja metsiä, jotka muistuttivat etäisesti niitä, joita Maalla oli kerran meille tarjota. Mutta me kaikki tiedämme, että heti valojen kehän ulkopuolella pimeä asettaa painavat sormensa lasia vasten. Se oli täällä ennen meitä ja pysyy pitkään sen jälkeen, kun meitä ei enää ole, nälkäisenä, kesyttömänä, välittämättä muista kuin itsestään.

(s. 21)

Summa summarum, kaunista kieltä luki mielellään, mutta en lämmennyt Lumin ja Solin suhteelle ollenkaan, ja se sentään oli tärkeä teema. Tarina tuntui myös  liian hitaalta, mutta toisaalta jonain toisena päivänä olisin hyvinkin voinut tykätä verkkaisuudesta enemmän.

Kirjan tiedot:
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet | Teos 2020 | 381 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 2. filosofinen kirja [18/25]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 4]

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Ensimmäinen sydän tuli vastaan yhtäkkiä.

Menetettyään ritarinarvonsa Lynx suuntaa kohti pohjoista. Hän haluaa löytää noidan, joka voisi voimillaan palauttaa Timin muistin. Matka villiin Botniaan on raskas ja vaarallinen, koska metsissä vaanivat niin seireenit kuin haltijatkin. Lynxin tietämättä isosisko Fox on lähtenyt hänen peräänsä sekalaisen seurueensa kanssa. Foxin pinna on kireällä kun mukana pitää raahata niin lemmenloitsusta saanutta Franzia, muistinsa menettänyttä Timiä kuin tämän kuolleista palannutta entistä tyttöystävääkin.

Luin viime vuonna Suomea lohikäärmeille -kirjan, ihastuin siihen ja toivoin, että sille tulisi jatkoa. Ilahduin todella paljon kun paljastui, että se tosiaan oli sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa kirjassa on vähemmän poliittista juonittelua eikä Helsingissäkään viivytä kuin hetki. Suurimman osan ajasta sankarimme seikkailevat villissä Botniassa eli vaihtoehtoisessa Pohjois-Suomessa, jossa haltijoita on paras lepytellä ja silmät on oltava selässäkin puskissa vaanivan vaaran varalta.

Oikeastaan tarinan aikana ei tapahdu paljon mitään. Reaalimaailmaan sijoitettuna Lynx tekisi Foxin autolla pienen roadtripin Kuusamon tienoille ja hänen perässään ajelisi sekalainen nelikko muita ihmisiä. Erään hahmon tarkoitusperät jäävät hämärän peittoon, loppuratkaisu on loppujen lopuksi aika ärsyttävä ja mukana on aimo annos deus ex machinaa. 

Mutta eipä se haittaa! Kirjan vahvuus ei olekaan monimutkainen juoni, vaan af Bjarmian sisarukset ja ihmeellinen ja rikas maailma. Tarinalla on kolme kertojaa; Lynx, Tim ja Fox, joista viimeinen ei ollut äänessä Suomea lohikäärmeille -kirjassa. Mielestäni Tim oli näistä vähiten kiinnostava ja tuntui siltä, että hän oli kertoja ainoastaan Astridin takia. Ketään muuta elävien kirjoihin palannut Astrid ei suuremmin kiinnostanut ja Astridin oman näkökulman käyttäminen olisi leväyttänyt esiin koko joukon juonipaljastuksia aivan liian aikaisin. Astrid sinänsä oli mielenkiintoinen hahmo ja olisi ollut kiva lukea tarinaa hänenkin näkökulmastaan.

Pidin kuitenkin hyvin paljon Lynxin ja Foxin kappaleista! He ovat hyvin erilaiset ihmisinä ja se tulee selvästi esille. Foxilla sentään on jotain kokemusta maastossa selviytymisestä, mutta Lynx on ihan hukassa Botnian ryteiköissä. Etenkin Foxin näkökulma oli hauskaa luettavaa hänen töksähtelevän ja lyhytpinnaisen luonteensa vuoksi. 

Käteni etsiytyi vyötärölläni olevalle ritarin tikarille.

"Vain yhdenlaiset ihmiset palaavat kuolleista jonkun toisen kasvoilla", sanoin.

"Noidat", Franz täydensi.

"Aioin sanoa petturit", sanoin. "Onko hän helvetti soikoon vielä noitakin?"

(s. 76)

Tykkäsin todella paljon kirjan maailmasta. Pikkuruiset lohikäärmeet, ritarit, seireenit ja kännykät elävät sulassa sovussa keskenään. Ihmiset voivat olla ateisteja, kristittyjä tai uskoa erilaisiin vanhoihin jumaliin, ja sillä, kuka uskoo mihinkin on oma logiikkansa. Tämä vaihtoehtoinen Suomi on omiaan herättämään uteliaisuuden ja oman mielikuvituksen. Jos seireenit voivat lennellä avomereltä Kuusamoon, asuuko jossain Haltin rinteillä jetiperhe? Voiko tästä Suomesta tulla ikinä tasavalta ja noitaystävällinen maa, vai joutuvatko tasavaltalaiset ja noidat aina piileskelemään? 

Ajatuksen tasolla yksi kirjan karmeimmista asioista ovat noitaroviot, joita tässä Suomessa edelleen poltellaan aina tilaisuuden tullen. Pidin siitä, miten eri tavalla kirjan hahmot suhtautuivat esimerkiksi noitiin tai erilaisiin uskomuksiin. Foxille haltijoiden kestitsemisellä ei ole niin väliä, mutta Franzille on.

Tämä sarja on niin kiva, että tosiaan toivoisin sen saavan vieläkin jatkoa! Joko näillä tai uusilla hahmoilla. Monta asiaa jäi auki ja vaikka onkin hauska spekuloida, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, haluaisin myös tietää, miten se "oikeasti" menee.

Kirjan tiedot:
Britta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille | Otava 2020 | 346 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 3]

Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja

 

Ayoola kutsuu minut luokseen näillä sanoilla: Korede, olen tappanut sen.

Korede on tottunut siivoamaan pikkusiskonsa jälkiä. Hän tietää täsmälleen, miten verinen kylpyhuone siivotaan ja kuolleen poikaystävän ruumis hoidellaan näkymättömiin. Kun Ayoola valloittaa Koreden ihastuksen kohteen, isosisko joutuu valinnan eteen. Pitäisikö hänen edes yrittää pelastaa Tade vai antaa siskon tehdä, mitä huvittaa?

Valitan ensin: miksi tässä kirjassa ei ole takakansitekstiä? Takakannessa on vain parissa ulkomaisessa lehdessä ilmestynyttä kehuvaa lausahdusta. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta minusta kustantajan pitäisi kirjaa myydä kirjaa sen sisällön kautta, ei sen, mitä joku tuntematon on joskus jossain siitä sanonut.

Törmäsin itse kirjaan muistaakseni lehtiarvostelussa, jossa kerrottiin kirjasta enemmänkin kuin yksi lause. Nigerialaiset siskokset, joista toinen on sarjamurhaaja ja toinen peittelee hänen jälkiään? Pitää ainakin kokeilla. Kirjaa kehuttiin hauskaksi ja no, ei se vakavakaan ollut? Se on kepeästi kirjoitettu ja toimii paikoitellen makaaberin huumorin kautta, mutta en itse pitänyt sitä varsinaisesti hauskana. Kivana ja nopeana luettavana kylläkin, ei sillä.

Ayoolalla on lappuhaalarit - hän on ainoa tuntemani ihminen, jota ne pukevat - ja hän nuolee jäätelöä, jonka on varmaan ostanut jätskibaarista kulman takaa. Hän lopettaa nuolemisen; ei siksi, että Pejun sanat olisivat saaneet hänet heltymään, vaan koska tajuaa, että niin on sopivaa tehdä surevan ihmisen läsnäollessa. Kulutin yhtenä sunnuntaina kolme tuntia tämän nimenomaisen käyttäytymissäännön selittämiseen.

(s. 168)

Murhia enemmän kirja pyörii loppujen lopuksi sisarusten välisen suhteen ympärillä. Ayoola on uskomattoman kaunis, Korede ei. Kaikki miehet hullaantuvat Ayoolan kauneudesta, mutta Koredea lukuun ottamatta kukaan ei kuitenkaan vaivaudu tutustumaan häneen. Ayoola ei välitä hankaluuksista, joihin Korede joutuu hänen takiaan. Siskoksia yhdistää kuitenkin sisarusrakkaus ja väkivaltainen menneisyys. 

Minusta oli kivaa ja kiinnostavaa, että Korede ei viettänyt koko kirjaa kateudessa pyörien. Hänellä on ollut aikaa tulla sinuiksi sen kanssa, että pikkusiskon rinnalla hän voisi yhtä hyvin olla näkymätön miesten silmissä. Toki se ärsyttää häntä ajoittain, mutta minkäs teet. Enemmän Koredea äsyttävät siskon käytöstavat tai niiden puute. Ei se nyt vain ole sopivaa tehdä iloisia somepostauksia kun poikaystävä on juuri ilmoitettu kadonneeksi. Etenkään, kun katoaminen johtuu siitä, että Ayoola itse tuikkasi häntä puukolla.

Tykkäsin kirjassa erityisesti siitä, että se sijoittui Nigerian Lagosiin eikä tätä sivuutettu olankohautuksella. Kulttuuri, tavat ja jopa joruban kieli ovat koko ajan läsnä. Googlasin välillä vaatekappaleiden nimiä, jotta osasin visualisoida paremmin esimerkiksi sen, millaisiin juhlatamineisiin sisarusten äiti sonnustautui. Etenkin poliisien korruptoituneisuus tuotiin vahvasti esiin. Koreda pelkää kuollakseen joutuessaan liikennepoliisin pysäyttämäksi eikä pelkästään siksi, että auton takakontissa on hetkeä aiemmin ollut ruumis. Koskaan ei voi tietää, mitä poliisi haluaa naiselle tehdä. Tältä(kin) osin nigerialainen patriarkaalinen kulttuuri tuli erittäin selväksi.

Kaiken kaikkeaan mukava lukukokemus! Tämä on Braithwaiten esikoiskirja, joten ehkäpä häneltä ilmestyy ja suomennetaan joskus muutakin.

Kirjan tiedot:
Oyinkan Braithwaite: Sisareni, sarjamurhaaja | WSOY 2020 | 235 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: My Sister, the Serial Killer (2018) | Suomennos: Kaisa Kattelus

Luettu myös mm.:
Reader, why did marry him?

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 2]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book by a WOC [40/50]

Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen

 

Maaret pakkaa matkalaukkuaan: puserot, housut, sukat.

11-vuotias Maaret aloittaa keskikoulun kaukana Ivalon kirkonkylällä. Pitkä välimatka koulun ja kodin välillä tarkoittaa sitä, Maaretin on asuttava asuntolassa lomia lukuun ottamatta. Heti kouluvuoden alussa käy selväksi, että Maaretin saamelaisuus on muiden mielestä omituinen, hävettävä ja vihattava asia. Hänen huonetoverinsa johtaa kiusaajajoukkoa, jolta Maaret ei tunnu saavan hetken rauhaa.

Tämäkin on lukuhaasteen täsmäkirjoja. Tiesin, että Kerttu Vuolab on saamelainen kirjailija, mutta siihen tietoni sitten loppuivatkin. Googlailu ja Wikipedia valaisivat asiaa tarkemmin ja selvisi, että saamelaiskielien alueella Vuolab on merkittävä kirjailija ja kulttuurinen vaikuttaja. Hänen tavoitteensa on siirtää saamelaista kulttuuria ja kieltä seuraaville sukupolville. 

Sataprosenttinen on omaelämäkerrallinen teos, mutta en tietenkään osaa sanoa, mikä tässä oli faktaa mikä fiktiota. Se on karu kuvaus koulukiusaamisesta ja myös suomalaistamisesta. Opettajat eivät suoranaisesti kiellä Maaretia puhumasta saamea, mutta koulun kieli on suomi ja kiusaajille saamelaisuus on yksi suuri pilkan ja halveksunnan kohde.

Naurunalaisiksi joutuvat myös Maaretin uudet sukat, koska niihin on ommeltu sisnapohjat. Tytöt huomaavat senkin, että sukat on kudottu kotona kehrätystä langasta. Heidän naurunsa tarttuu jo toisiinkin. Maaret juoksee pakoon omaan huoneeseensa, istahtaa sängyn laidalle ja itkee.

- Minä olin niin iloinen, kun äiti kutoi minulle nämä tossut. Täällä niitä vain pilkataan.

(s. 23)

Kirja keskittyy erityisesti Maaretin ensimmäiseen ja toiseen kouluvuoteen, mutta kokonaisuutena se kattaa useamman vuoden. Toisen vuoden aikana Maaret alkaa kävellä unissaan ja saa alakerrasta uuden huoneen ja huonekaverin. Kirstikin on saamelainen ja ylpeä taustastaan. Hän ei suostu ajattelemaan, että saamenpuku on hävettävä ja lupaa puolustaa Maaretia kiusaajien edessä. Maaretille Kirsti on tuki ja turvapaikka, samanlainen kuin lähiseudulla sijaitseva autiotupa. Maaret karkaa tuvalle moneen kertaan saadakseen olla rauhassa ja luonnon lähellä.

Kiinnostavasta aiheestaan huolimatta kirja ei mielestäni ollut lukukokemuksena kovin kummoinen. Sen alkupuoli oli vahvempi kun kuvattiin kiusaamista ja Maaretin harvoja onnellisia hetkiä. Lopussa tarina eteni todella nopeasti ja alkoi muistuttaa listausta. Maaretille kävi näin ja näin ja näin. Mielestäni tarinallisuus kärsi tästä. Harmillista, koska aihe tosiaan oli kiinnostava ja minulle uusi. Saamelaisten suomalaistamisen historia sinänsä ei ole minulle uusi asia, mutta romaani, joka kertoo siitä lapsen silmin, oli uusi tuttavuus.

Kirja sai minut jälleen kerran pohtimaan sitä, miten vähän saamelaiset ja saamelaisuus näkyy kotimaisissa suomenkielisissä lasten- ja nuortenkirjoissa. Jos lanu-kirjassa on esimerkiksi monikulttuurinen luokka, se tarkoittaa käytännössä sitä, että luokassa on maahanmuuttajataustaisia hahmoja. Saamelaisia tai esimerkiksi Suomen romaneita ei luokassa näy edes kuvituksen tasolla.

En halua, että maahanmuuttajataustaisia hahmoja esiintyisi kirjoissa vähemmän. Sen sijaan toivoisin, että heidän rinnalleen voitaisiin nostaa muitakin etnisiä vähemmistöjä kuten juuri saamelaiset, romanit tai vaikkapa Suomen tataarit. Hijabia käyttävän Aishan lisäksi siellä luokassa voisi olla myös Maaret, joka pukeutuu koulun juhlissa saamenpukuun ja viettää lomansa isovanhempien luona Tenojoen varrella.

Kirjan tiedot:
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen eli lippalakkitytön oppivuodet | Atrain Kustannus 2014 | 113 sivua | Kirjastosta
Pohjoissaamenkielinen alkuteos: Čéppari čáráhus (1994) | Suomennos: Irene Piippola

Luettu myös mm.:
Lastenkirjahylly, Koulukirjastonhoitajat

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 5. saamelaisen kirjailijan kirjoittama kirja [48/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 18. Pohjois-Suomen historiaan sijoittuva kirja [17/25]
Sijoittuu Tenolaaksoon ja Ivaloon 1960-luvulla.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book published in the 20th century [39/50]
Alkuteos vuonna 1994.

Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia

 

Sain päähäni lukea vampyyriklassikko Carmillan joskus viime vuoden puolella, mutta edistyin asiassa vasta nyt. Lukemani suomennos kuului neljän novellin kokoelmaan ja päätin lukea samalla koko kirjan enkä poimia rusinaa pullasta. Hyvä päätös, pidin nimittäin kolmesta novellista ja neljäskin oli ihan ok.

Le Fanu on erittäin taitava tiiviin ja ahdistavan tunnelman luoja. Novelleissa ei ole äkillisiä yllätyskäänteitä eikä niissä luoteta shokeeraaviin skandaaleihin. Pelko hiipii hitaasti päähenkilöiden ympärille ja heillä kestää aikansa ymmärtää, että jossain on nyt jotain vialla ja pahasti. Mielestäni tämä toimi vallan mainiosti ja viihdyin novellien parissa oikein hyvin.

Vaikka olen saanut perusteellisen koulutuksen lääketieteessä ja kirurgiassa, en ole koskaan harjoittanut kumpaakaan ammatikseni.

(s. 9, Vihreää teetä)

Kokoelman ensimmäinen novelli Vihreää teetä toi heti mieleeni Mary Shelleyn Frankensteinin. Tässäkin on monta sisäkertomusta. Nimetön uloin kerros jakaa mentorinsa tohtori Hesseliuksen kirjeitä, joissa tämä kertoo pastori Jenningsistä, joka puolestaan kertoo Hesseliukselle oman tarinansa. Tarinan ytimessä on Jenningsiä riivaava demoninen apina, jota kukaan muu ei voi nähdä.

Tarinan tunnelma oli asiaan kuuluvan synkkä ja ahdistava. Mitään äkillisen dramaattisia juonenkäänteitä ei tapahdu, mutta eipä tarvitsekaan. Kauhu on enemmän korvien välissä kuin portaiden alla vaanimassa. Tarinan loppu on avoin ja lukija voi itse päättää, oliko demoniapina oikeasti olemassa vai oliko Jennings vain sekaisin päästään.

Mielenkiintoisena aatteellisena puolena novellissa ovat sekä Hesseliuksen että Jenningsin jakamat uskomukset. Kumpikin uskoo, että antiikin uskontojen tutkiminen voi viedä kristityn mielen turmioon.  Maallinen keho on vain väliaikainen este ylimaallisen maailman ja sielun välissä. Erilaisten juomien, kuten Jenningsin vihreän teen, on tarkoitus pitää sielu kiinni kehossa houkutusten äärellä, mutta toisaalta liika teen lipityskin voi viedä paholaisen pauloihin. Valitse siinä sitten.

Seuraavaan kertomukseen liitetyssä dokumentissa on jokseenkin yksityiskohtainen tapausselostus, jota tri Hesselius on täydentänyt viittausella käsikirjoituksen valottamaa merkillistä aihetta käsittelevään esseeseensä.

(s. 59, Carmilla)

Kokoelman niminovellissa olemme taas vanhan ystävämme tohtori Hesseliuksen kirjeenvaihdon äärellä. Tällä kertaa pitkän kirjeen kirjoitti kolmeakymppiä lähestyvä Laura, joka muistelee kymmenen vuoden takaisia karmeita tapahtumia. Salaperäinen rouvashenkilö jättää tyttärensä Carmillan Lauran ja hänen isänsä luo, ja kohta ollaankin ihan vampyyreinä.

Carmilla-novellissakin kauhu on tummaa ja hiipivää, joskin veri ja päätkin lentävät sitten, kun Carmilla kohtaa loppunsa. Mietin lukiessani, että kuinkahan paljon lukijat yllättyivät totuudesta Carmillan takana novellin ilmestymisaikoina. Minä tiesin jo aloittaessani, mikä Carmilla on, mutta oletettavasti he eivät tienneet. Mielessäni käväisi useaan otteeseen "juokse, Laura, juokse!" kun Carmilla ryhtyi tuumasta toimeen ja iski hampaansa häneen.

Tiesin jo etukäteen, että Carmilla on nimenomaan lesbovampyyri, joka rakastuu ja viettelee toista nuorta naista. Yllätyin kuitenkin siitä, miten suorasukaisesta tämä esitettiin. Carmillan kiinnostusta Lauraa kohtaan ei peitellä ollenkaan ja Laura vastaa selvästi tunteisiin. Tarina on selvästi seksuaalissävytteinen punastuvine poskineen, pitkine suudelmineen ja kiivaasti kohoilevine povineen. Vaikka Laura tunteekin Carmillan kiinnostuksen välillä epämiellyttävänä, syynä on vampyyrius, ei lesbous. Luin novellin jälkeen hieman lisätietoa siitä ja näköjään siveydensipulius vaivaakin (joitain) myöhempiä elokuvaversioita, ei novellia tai sen aikalaislukijoita.

Tämä tarinani ei ole kertomisen arvoinen, tai ei ainakaan kirjoittamisen arvoinen.

(s. 163, Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä)

Kolmas novelli Selonteko oudoista häiriöistä Aungier Streetillä on ehta kummitustarina. Tarinan kertoja Richard muuttaa serkkunsa Tomin kanssa vanhaan taloon, jonka Tomin isä omistaa. Vuokraa ei tarvitse maksaa ja talo sijaitsee lähempänä lääkäriopiskelijoiden bilemestoja, joten tilaisuus on pakko käyttää hyväkseen. Sitten kummatkin miehet alkavat nähdä outoja juttuja öisin ja talon menneisyys alkaa selvitä.

Tämä oli hyvin perinteinen kummitusjuttu, jossa talon entinen herra ei jätäkään taloaan rauhaan. Tunnelma oli taas oivallisen painostava ja synkkä. Vanha talo kuvailtiin perusteellisesti niin, että sen potentiaali aaveiden asuinsijana ei jäänyt epäselväksi. Minua jopa jännitti oikeasti, kun Richard jäi taloon yöksi ihan yksin. Laahustaako portaissa verinen kummitus, päätön ruumis vai jotain ihan muuta? 

Mielenkiintoisena yksityiskohtana novellissa mainitaan avioton lapsi. Talon kummitustuomari, kuuluisa hirttäjä, hirtti itsensä aikoinaan lasten hyppynaruun ja narun omistanut pikkulapsi kuoli myöhemmin kummituksen vainoamana. Taloudenhoitaja, joka tästä kertoo, spekuloi aivan avoimesti, että lapsiparka oli todennäköisesti tuomarin avioton lapsi. Juuri tuollaista hylkäämänsä äpärän murhaamista siltä roistolta saattoi odottaakin.


Vanhasta Limerickin kaupungista itään, noin kymmenen Irlannin mailin päässä Slieveelimin vuorista, joiden lohkareet ja luolat tarjosivat Sarsfieldille turvapaikan kun hän ylitti ne käydäkseen urheasti kuningas Vilhelmin piiritysarmeijan kimppuun, kulkee hyvin vanha ja kapea tie.

(s. 192, Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan)

Kokoelman neljäs ja viimeinen novelli on Lapsi joka lähti haltijatarten matkaan. Palatessaan kotiinsa köyhä leskiäiti huomaa, että yksi pienemmistä lapsista on poissa. Kun kaksi kadonnutta palaa kotiin illan hämärtyessä, selviää, että kävi juuri niin kuin äiti pelkäsikin ja novellin nimi lupasi.

Tässä novellissa ei ollut mielestäni samanlaista huolella luotua tunnelmaa kuin noissa muissa. Kerronta on hyvin suoraviivaista ja toistaa tuttua kansantarinaa. Luulen, että tällainen "yliluonnollinen olento vie kauniin lapsen" -tarina on esiintynyt jossain muodossa joka puolella ympäri maailmaa. Jos syyllinen ei ole haltia, se on noita, menninkäinen tai vaikkapa enkeli.

Tällä kertaa yllättävänä ja myöskin rasistisena elementtinä oli toinen haltianainen. Varsinainen viekoittelija on tietenkin uskomattoman kaunis ja ihastuttava. Hänen seuralaisensa vaikuttaa olevan palvelija, jonka luisevaa olemusta, värikästä turbaania ja kummallista käytöstä lapset pelkäävät. Kumpihan naisista on valkoinen ja kumpi on musta?


Kirjan tiedot:
Sheridan Le Fanu: Carmilla ja muita kertomuksia | Savukeidas 2012 | 204 sivua | Kirjastosta
Englanninkieliset alkuteokset: Green Tea (1872) | Carmilla (1872) | An Account of Some Strange Disturbances in Aungier Street (1851) | The Child That Went with the Fairies (1870)
Suomennos: Timo Hännikäinen

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 9. kirja, jonka käsikirjoituksen kirjailijatodennäköisesti on kirjoittanut mustekynällä paperille [16/25]
* Halloween-lukuhaaste [kirja 1]

Syyskooste

Vaikka en maailman suurin kauhun ja dekkarien ystävä olekaan, ilmoittauduin silti mukaan Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen. Luen tällä hetkellä Sheridan Le Fanun novellikokoelmaa Carmilla ja muita kertomuksia, joten ainakin se sopii haasteeseen. Ehkä saan luettua hyllyssäni pitkään odottaneen Draculankin!

Ihan hiukkasen harmittaa, että luin tuon Blood Countessin nyt syyskuussa. Se olisi ollut aivan täydellinen tähän haasteeseen ja sopinut vampyyriteemaan.

Luettu & blogattu

Lana Popović: Blood Countess
Verikreivittären linnassa. YA-kirja kärsi raskaasta kerronnasta, mutta Anna ja Elizabethin kiero suhde oli hyvin kirjoitettu.

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina
Äidin kurissa. Koskettava kasvutarina ja palopuhe lastensuojelun puolesta.

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
Parkanon kirkolla vuonna 1928. Tositapahtumiin perustuva kaunis sarjakuva juhannuksesta ja nuoruudesta.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä
Tietiän opissa. Muinaissuomalaisiin maisemiin sijoittuva fantasialukuromaani, joka veti mukaansa.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa
Suomalainen Islannissa. Hauska tietopaketti maasta, joka oli minulle enimmäkseen tuntematon suuruus.

Martha Wells: Network Effect
Kidnapattu Murdebot. Sarjan viides osa ja ensimmäinen täyspitkä romaani ei toiminut niin hyvin kuin tätä edeltäneet pienoisromaanit.

Nelli Hietala: Varotoimia
Pessimisti peräkylässä. Nopealukuinen ja hauska chick lit, jossa - ikävä kyllä - päähenkilön trauma ohitettiin olankohautuksella.

Jack London: Erämaan kutsu
Koiravaljakossa Kanadassa. Yllättävän luettava klassikkokirja, josta ei väkivaltaa puutu.

Jack London: Erämaan kutsu

Buck ei lukenut lehtiä, sillä muuten se olisi tiennyt, että ajat olivat muuttumassa uhkaaviksi.

Buck ei lue lehtiä,  koska se on koira. Se asuu mukavasti kartanossa eteläisissä Yhdysvalloissa kunnes rahavaikeuksissa oleva puutarhuri myy sen koiradiilereille. Eletään Klondiken kultaryntäyksen aikaa 1890-luvun lopussa ja pohjoisessa on pula vetokoirista. Isokokoinen Buck pakotetaan koiravaljakkoon ja kotikoiran pehmeys karisee siitä hyvin nopeasti.

Luin tämän täsmäkirjana lukuhaasteisiin, mutta sainpahan samalla sivistettyä itseäni. Minun tietoni Erämaan kutsusta perustuivat tätä ennen epämääräiseen mielikuvaan, joka oli muodostunut enimmäkseen elokuva-arvioista ja elokuviin pohjautuvista mielipiteistä. Kirjan luettuani pikakelasin läpi uusimman elokuvaversion (pääosassa Harrison Ford) ja se oli ottanut enemmän kuin vähän vapauksia kirjan juonen suhteen. Yhteiset elementit olivat lähinnä Buck, Yukon ja ihmishahmojen nimet. Kirjan tarinasta oli tehty siisti lapsiystävällinen versio ja samalla koko kirjan pointti katosi.

Kirjassa Buck on siis suuri ja sekarotuinen kotikoira, jonka pääasiallinen tehtävä on vahtia ja olla mukana muun muassa metsällä. Se ei ole raaka ja väkivaltainen, eikä sen työssä tarvita erityistä sitkeyttä. Se siepataan yksinomaan sen koon vuoksi. Yukoniin tarvittiin lisää isoja koiria vetämään kullankaivajien rekiä ja kantamaan heidän tavaroitaan, ja näitä koiria saatiin varastamalla. Kullankaivajat eivät olleet turhan nuukia sen suhteen, mistä koirat oli hankittu. En tiennyt, että tällaista koiradiilausta oikeasti tehtiin. Näin sitä oppii uusia asioita kirjoja lukiessa. 

Sieppaushetkestä lähtien Buckin elämä on ankaraa työntekoa ja kurjuutta. Se hakataan tottelevaiseksi heti alkumetreillä ja matkan varrella sille ei turhan montaa ystävällistä sanaa heru. Vetokoirien elämä oli työtä, työtä ja työtä, ja ne nähtiin usein työvälineinä eikä inhimillisinä olentoina. Ihmisten lisäksi Buckia piinaavat toiset koirat, koska valtataistelu erämaassa on armotonta. Samaan valjakkoon pakotetaan kotikoiria, jotka eivät ole eläessään vetäneet rekeä, ja työhön koulutettuja ja kasvatettuja koiria. Väkivaltaiset yhteenotot ovat arkipäivää ja koirilla on nahassaan niin ruoskan kuin hampaidenkin jälkiä. Lukiessani mietin, miten ihmeessä Yukonissa oikeasti pärjättiin tuollaisilla valjakoilla, jotka olivat valmiita repimään toisensa palasiksi pienimmästäkin syystä.

Buckin apuna on sen suuri koko (parhaimmillaan 70 kiloa), itsepäisyys ja älykkyys.


Etelässä, jossa elettiin rakkauden ja ystävyyden lain alaisena, oli aivan oikein kunnioittaa yksityisomaisuutta ja henilökohtaisia tunteita; mutta Pohjolassa, jossa vallitsi nuijan ja kulmahampaan laki, se joka piittasi tuollaisista asioista oli hullu, eikä kauan kukkoillut.

(s. 25)

Säälimätön ympäristä koulii siitä nopeasti säälimättömän ja tunteettoman pedon. Valjakon johdossa ja vahvimpana on paras paikka, joten Buck pyrkii sinne tappelemalla ja muita alistamalla. Kirjassa kuvataan kaunistelematta sitä, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa ja miten ohut sivistyksen pintasilaus loppujen lopuksi onkaan. Kirjassa tätä kuvataan koirien kautta, mutta näkyy se myös ihmishahmoissa. Kullankaivajat eivät tunne aina sääliä edes kilpailijoitaan kohtaan, koirista puhumattakaan. Ankarat olot ja jatkuva piina tuovat esiin nahan alla piilevän pedon.

Tavatessaan John Thorntonin Buck tapaa viimeinkin ystävällisen ihmisen, mutta tätä iloa ei kauan kestä. Kun Thorton ystävineen löytää kultaa syvältä Kanadan erämaasta, Buck alkaa kuulla sen kirjan nimessäkin mainitun erämaan kutsun oikein tosissaan. Villi luonto on houkuttelevampi vaihtoehto kuin elämä koiravaljakossa ja kun Buckin viimeinenkin side ihmisiin katkeaa, se ei katso taakseen.

Kaiken kaikkiaan paljon raaempi kirja kuin oletin, mutta pidin tästä ja tämä oli nopea lukea. Ihmisten kamppailu armotonta erämaata ja Buckin kamppailu armotonta kaikkea vastaan oli jännittävää luettavaa. Sääli, että elokuvissa tarinasta tehdään nätti ja hampaaton seikkailu. Pisteenä iin päälle leffaan on lisätty koiraeläinten välinen heteroseksuaalinen romanssi: Buck kuhertelee ja lähtee metsään kauniin valkoisen naarassuden kanssa. Kirjassa se tutustuu urossuteen, mutta kaipa se oli liian homoeroottista. Ties mitä vaikutteita lapset olisivat saaneet.

Kirjan tiedot:
Jack London: Erämaan kutsu | Karisto 1979 | 105 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Call of the Wild (1903) | Suomennos: Heimo Pihlajamaa

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjahyllyn päiväkirja, Koukussa koirakirjoihin

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 12. kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera [47/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 7. kirja, joka liittyy talviseen harrastukseen [15/25]
Tässä nimenomaisessa kirjassa koiravaljakolla ajelu ei tosin ole harrastus, mutta no.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - read a banned book during Banned Books Week [38/50]
Tämä on kielletty Italiassa ja Jugoslaviassa vuonna 1929, ja lisäksi poltettu natsien kirjarovioilla.

Nelli Hietala: Varotoimia

 

Takapenkiltä kuului rapinaa.

Taimi on matkalla kotiin ystävänsä luota ja varautunut henkisesti kaikkeen, mikä vain voi mennä pieleen. Väliasemalla Taimi nousee bussista käydäkseen vessassa, koska kuka nyt kävisi vapaaehtoisesti bussin vessassa? Kun Taimi astuu takaisin asemalle, hän näkee vain bussin perävalot ja tajuaa olevansa jumissa keskellä ei mitään. Samalle asemalla on jäänyt Taimin vieressä istunut epäilyttävän komea maahanmuuttajan näköinen mies, jonka Taimi päättää pelastaa peräkylän ennakkoluuloilta.

Tämä oli herätelaina, jonka nappasin kirjastosta kannen perusteella. Olin hömppätuulella ja takakansitekstikin lupasi kevyttä ja hauskaa lukemista. Sitä se enimmäkseen olikin. Pidin paljon kolmekymppisestä Taimista, joka on aina varautunut pahimpaan. Hän maalailee mielessään mitä kauheampia ja epäuskottavampia tilannekuvia, koska eihän sitä koskaan voi tietää. Bussi voi ajaa ojaan hetkenä minä hyvänsä ja lähellä ilman turvavyötä istuva mummo voi murskata Taimin alleen, tai ainakin mummon neulepuikot voivat lävistää Taimin pernan ja/tai silmän. Näitä Taimin kauhukuvia oli todella hauska lukea ja tunnistin itseni hänen peruspessimistisestä ajatusmaailmastaan.

Taimi ei missään tapauksessa pitänyt asennettaan negatiivisena. Kun pelkäsi pahinta, yllättyi usein positiivisesti. Hän oli tälläkin hetkellä häkellyttävän tyytyväinen, että ylipäätään oli vielä elossa.

(s. 15)

Taimi unohtuu bussin väliasemalle vieressään istuneen Samirin kanssa, eikä mitenkään voi jättää tätä yksin. Saattaisihan rasistinen maalaisjunttien joukko hyökätä hänen kimppuunsa milloin tahansa. Niinpä Taimi ja Samir päätyvät viettämään yön yhteisessä majapaikassa, pienessä puulämmitteisessä mökissä. Taimi on varma siitä, että jos sudet eivät syö heitä niin he kuolevat viimeistään häkämyrkytykseen.

Oliko parempi törmätä puuhun ja puristua kuoliaaksi, litistyä renkaiden alle vai tulla susien syömäksi? Jos he ajaisivat kolarin ja Taimi olisi ainoa eloonjäänyt, hän ei ikinä osaisi täältä pois. Hän harhailisi itsensä näännyksiin, kaivaisi poteron ja joisi omaa virtsaansa henkensä pitimiksi...

(s. 36)

Taimi maalaa mielessään pelastajanarratiivin, jossa hän on sankari, joka pelastaa miesparan pulasta. Eli kyseessä on se vanha rasistinen valkoisen pelastajan narratiivi, jota kritisoitiin chick litin huumorilla. Taimi myös olettaa kaikilla olevan ennakkoluuloja Samiria kohtaan, koska eihän kukaan maaseudulla asuva voi suvaita, no, yhtään mitään. Ei ainakaan kasvissyöntiä tai keskivertosuomalaista tummempaa ihmistä. Kuten kaikki tiedämme, kaikki suvaitsevaiset suomalaiset asuvat kaupungissa. Pidin siitä, miten Taimin omia ennakkoluuloja tuotiin esiin vaikka niihin ei sen syvemmin pureuduttukaan.

En kuitenkaan pitänyt siitä, miten se perimmäinen syy Taimin toimiin ja varovaisuuteen ohitettiin olankohautuksella. Vaikka hän teki väärin, kun ei vaivautunut edes kysymään tarvitsiko Samir apua, syy pakkomielteiselle pelastamiselle oli mielestäni ymmärrettävä [juonipaljastuksen] valossa. En myöskään pitänyt suuremmin siitä, miten Samirin [juonipaljastus] lopulta ohitettiin. Ei hänkään toiminut oikein.

Mutta, noin kokonaisuutena pidin kirjasta. Tämä oli nopea ja hauska lukea, ja pidin siitä, että Taimi ei muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi. Usein tällaiset kertomukset päättyvät siihen, että pessimisti tai introvertti pakotetaan muuttumaan ylitsepursuavan optimistiseksi ekstrovertiksi. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla sellaisia. Taimi oppii löysäämään vertauskuvallista nutturaansa joissakin asioissa, mutta ei heitä kaikkea varovaisuuttaan nurkkaan.

Kirjan tiedot:
Nelli Hietala: Varotoimia | Karisto 2020 | 167 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Jonnan lukunurkkaus, Kirjakaapin avain, Annelin lukuvinkit

Martha Wells: Network Effect (The Murderbot Diaries #05)

I've had clients who thought they needed an absurd level of security.

Murderbot vartioi tutkimusalusta ja ennen kaikkea tohtori Mensahin teini-ikäistä tytärtä Amenaa. Kaikki menee hyvin kunnes kaikki menee huonosti ja Murderbot kidnapataan muutaman tutkijan kanssa. Se huomaa olevansa vanhan tutun eli valtavan tutkimusaluksen ja sen koneälyn ART:n (Asshole Research Transport) kannella. ART:tä ei näy eikä kuulu, mutta aluksessa hiippailee outoja harmaaihoisia ihmisiä. Ja kohta sitä mennään madonreiän läpi kohti tuntematonta.

Tämä on Murderbotista kertovan sarjan viides osa ja ensimmäinen täyspitkä romaani. Luin tämänkin Helmet-kirjastojen OverDrive-kokoelmasta, jonne koko sarja on onneksi hankittu. Tykkään sarjasta edelleen tosi paljon, mutta täytyy myös sanoa, että tämä oli kyllä pienoinen pettymys. 

Sarjan kirjat toimivat mielestäni paremmin pienoisromaaneina. Ehkä Wells, joka on kokenut kirjailija, tarvitsee lisää harjoitusta pitkien Murderbot-tarinoiden kirjoittamisessa? Tässä e-kirjassa oli yli 400 sivua ja loppujen lopuksi hyvin vähän juonta. Ei niin, että lukisin näitä nimenomaan juonen vuoksi, mutta tuohon sivumäärään mahtui paljon enemmän tyhjäkäyntiä kuin puolta lyhyempään pienoisromaaniin. Tätä paikallaan poljentaa täytetään ihmisten loputtomalla jaarittelulla ja avuttomuudella. 

Huomasin kirjaa lukiessani, että en oikeastaan välittänyt ihmishahmoista ollenkaan. He kaikki ovat niin perinpohjaisen mukavia, ymmärtäväisiä ja täydellisiä. Vähäiset konfliktit ratkaistaan nätisti puhumalla, koska väärinymmärryksiähän ne vain olivat. Ymmärrän, että tällä halutaan kuvata rauhallista ja kaikin puolin ihanaa utopiaa, johon meidän pitäisi pyrkiä. Tarinan hahmoista tällainen täydellisyys tekee kuitenkin harvinaisen tylsiä.

Murderbot, ART ja pari muuta tarinaan ilmestyvää ei-ihmistä olivat huomattavasti mielenkiintoisempia. Murderbot on tietenkin oma itsensä ja hyvä niin, sen vuoksihan minä näitä luenkin. Murderbot ja ART ovat ihanan kärttyisiä ja epätäydellisiä, ja niiden haparoivassa ystävyydessä on särmää. Kumpikaan ei millään haluaisi myöntää, että toinen on tärkeä, mutta niiden kanssa teot kertovatkin enemmän kuin sanat. 


ART said, I want an apology.

I made an obscene gesture at the ceiling with both hands. (I know ART isn't the ceiling but humans kept looking up there like it was.)

ART said, That was unnecessary.

In a low voice, Ratthi commented to Overse, "Anyone who thinks machine intelligences don't have emotions needs to be in this very uncomfortable room right now."

(s. 189)

Tarinan aikana Murderbot löytää itsestään uusia tunteita ja yrittää opetella käsittelemään niitä. Se on asettunut tohtori Mensahin planeetalle ja lähipiiriin, mutta ei ole varma siitä, onko se sittenkään oikea paikka sille. Maailmankaikkeudella voi olla muutakin tarjottavaa, mutta olisi iso riski jättää ne, jotka ovat hyväksyneet sen sellaisena kuin se on.

Murderbotin kertojaääni ja ei-ihmiset siis kantoivat melko ohutta juonta. En missään nimessä jätä seuraavaa kirjaa lukematta, mutta toivoisin joko pienoisromaania tai enemmän juonta ja epätäydellisiä hahmoja.

Kirjan tiedot:
Martha Wells: Network Effect | Tor.com 2020 | 422 sivua | E-kirja kirjastosta

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa

 

Islantia ei suotta kutsuta tulen ja jään maaksi.

Työskennellään Kreetalla ravintolan sisäänheittäjänä Satu Rämö houkuttelee sisään joukon islantilaisnuoria. Heidän juttunsa ja kuvailunsa Islannista kiehtovat Rämöä niin paljon, että hän päättää matkustaa maahan heti tilaisuuden tullen. Ja sille tielle hän jäi.

Kuten monet muutkin Helmet-lukuhaasteilijat, minäkin valitsin tämän haastekohtaan "kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa". Ajattelin tähän ensin dekkaria, mutta tätä kehuttiin haasteen Facebook-ryhmässä niin paljon, että muutin suunnitelmiani. Hyvä kun muutin, tämä oli nimittäin oikein viihdyttävä lukukokemus ja hauska katsaus islantilaisuuteen suomalaisesta näkökulmasta. Islanti ja maan kulttuuri ovat minulle melko vieraita asioita, joten kirja oli mainio tietopaketti myös niistä.

Rämö kertoo kirjassa omista kokemuksistaan Islannissa ja samalla maan historiasta ja nykytilanteesta. Tai oikeastaan vuoden 2015 tilanteesta, kirja kun ilmestyi silloin. Islannin asuttivat villit viikingit tuhannen vuotta sitten. Villiys karisi pian viikinkien ja heidän komeiden kelttiläisvaimojensa siirtyessä maanviljelyn pariin. Kirjasta selviää sekin, että nykyislantilaiset pystyvät selvittämään sukujuurensa noihin muinaisiin esivanhempiinsa saakka, islannissa kun pidettiin tarkkaa kirjaa siitä, kuka oli sukua kenellekin ja mitä kautta. Ajatus siitä, että sukukirjoja on pidetty yllä tuhat vuotta, on oikeasti huikea. Nykyaikana perinne tavallaa jatkuu, kun kännykän sovelluksella varmistetaan, ettei potentiaalinen islantilainen kumppani ole sittenkin liian läheistä sukua itselle. Turvallisinta olisi tietenkin löytää ulkomaalainen puoliso.


Mieheni ystäväpiiri järjestää aina ulkomaalaisvahvistukselle geenibileet kiitoksena islantilaisen kansanterveyden vaalimisesta. Siksi minutkin oli kutsuttu poikamiesboksiin grillaamaan lampaankylkeä.

(s. 67)

Rämö kertoo hauskasti arjesta vieraan kulttuurin keskellä. Kielitaito on tietenkin suotavaa ja niinpä hän painiskelee pian oppitunneilla muinaisten saagojen kanssa. Islanninkieli alkaa lopulta sujua, mutta muodin kanssa Rämö ei pääse sinuiksi. Islantilainen kävelee kaupungilla kevyet ykköset päällä oli sää mikä hyvänsä. Kumppareissa ja sadetakissa tarpova suomalainen erottuu aina joukosta. Islantilainen itsevarmuus on kaikkialla, ovathan se sentään maailman parasta kansaa. Missään ei ole niin salskeita miehiä, kauniita naisia, erityisiä hevosia, mahtavia luonnonhenkiä tai upeita maisemia kuin Islannissa. Jokainen vastonkäyminen kääntyy ihmeellisesti voitoksi. Talouskriisikin ratkeaa sopivasti sattuneella tulivuorenpurkauksella.

Kirjan loppupuolella Rämö tuo esiin senkin, että nykyään Islanti ei ole niin täydellinen onnela kuin se tahtoisi olla. Talouskriisi jätti jälkensä ja vähävaraisia ja työttömiä on enemmän kuin ennen. Vuokrat ovat niin korkealla pilvissä, että keskituloinen kaupunkilaisperhe voi vain haaveilla omakotitalon ostamisesta.

Luettuani kirjan mietin, että niin mielenkiintoista kuin islantilaisista olikin lukea, en ehkä itse kestäisi asua Islannissa. Ylenpalttinen tyytyväisyys ja itsevarmuus saattaisivat alkaa ahdistamaan. Hyvä kun joku tekee tämänkin puolestani ja kertoo siitä sitten näin hauskasti.


Kirjan tiedot:

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa | WSOY 2015 | 281 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Lintusen kirjablogi, Mrs Karlsson lukee, Kasoittain kirjoja

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 10. kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa [46/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 20. pohjoista luontoa kuvaava kirja [14/25]

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

 

Keskiyön yöttömänä yönä Kainu seisoi punamultakehien reunalla.

16-vuotiaat tytöt osallistuvat rituaaliin, jossa päätetään heidän tulevaisuutensa. Kainu haluaisi olla kuin äitiyden kehään kävellyt isosiskonsa, mutta yllättääkin kaikki päätymällä tietiän, parantajan, kehään. Eikä mihin tahansa tietiän kehään vaan kymmenenteen kehään, jonne kukaan ei ole astunut satoihin vuosiin. Tietiän opit tuntuvat omilta, mutta samalla Kainu huomaa vieraantuvansa aina vain kauemmas muista kyläläisistä. Kun oppiäiti antaa Kainulle ikivanhan riipuksen, alkaa sekä seikkailu että Kainun oman tien etsintä.

Jos tykkäsit Annina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -sarjan kirjoista, tämä kirja on julkaistu juuri sinua silmällä pitäen. Mikaman ja Luttisen luomat maailmat ovat erilaiset, mutta tätä lukiessani huomasin olevani samoissa tunnelmissa kuin noissa Mikaman kirjoissa. Kumpikin kertoo nuoresta naisesta, joka haluaa löytää paikkansa historiallisessa miljöössä. Siinä missä Taskuvarkaat ovat steampunk-henkisiä, Myrskynsilmä sijoittuu esiteolliseen fantasiamaailmaan, joka on saanut vaikutteita muinaissuomalaisesta kulttuurista. Oma pieni suosikkijuttuni oli se, että Kainullakin on aina oma lusikka mukanaan!

Melkein 400 sivustaan huolimatta tämä oli nopealukuinen, koska kirjan maailmaan ja Kainun tarinaan uppoaa niin mukavasti. Kainu haluaisi kuulua joukkoon samalla tavalla kuin ystävänsä Hopea ja Miela, mielellään samanlaista sisäistä voimaa uhkuen kuin isosisko Liekko. Kainu ei kuitenkaan ole taidoissaan niin hyvä kuin esimerkiksi käsityöläisen tai tarinankertojan pitäisi olla, eikä hänellä ole emännyyden vaatimaa jämäkkyyttä tai äitiyden kykyä tehdä paikasta kuin paikasta koti. Hän tuntee olevansa miltei näkymätön lahjakkaampien joukossa. Tämä on varmasti tuttu tunne monelle nuorelle.

Oikeastaan mielenkiintoisin puoli tarinasta olikin se, miten Kainu oppii hyväksymään itsensä ja löytä itsevarmuutta, ja miten muut oppivat hyväksymään hänet. Salaperäinen riipus, vallanhimoinen tyranni, jännittävä pakomatka, joo. Mutta kun Kainu ymmärtää, mitä äidin tekemät tietiän korut tarkoittavat, ollaan jo vähän seikkailuja syvemmissä vesissä. Äiti kun on toivonut, että Kainu kasvaisi Liekon kaltaiseksi onnea ja rauhaa säteileväksi emoksi, miniäksi kylän mahtavimpaan taloon. Kymmenennen kehän tietiästä tulee mahtinainen, mutta ei sellainen nainen, joka perustaa perheen ja jota äiti ymmärtäisi.

Kainu muutti Tietiän luo, vaikka äiti mutisikin, että pitikö sinne näin pian sännätä. Äidin mielestä asiat piti tehdä niin kuin kuului, mutta kukapa olisi tiennyt, miten kuului toimia, kun perheessä oli tietiä. Kainusta tuntui, että äiti katseli häntä kuin vaatetta, jonka sauma vinksotti.

(s. 30)

Pidin paljon Myrskynsilmän maailmasta, jossa asiat tehdään käsin ja koneita ei tunneta. Kehräämisellä ja yrttien keruulla luodaan kodikasta kuvaa, jota televisiot ja autot eivät riko. Ulkona kävellään avojaloin eikä Kainulla ole taskuja vaan vyöhön kiinnitetty pussi pikkutavaroitaan varten. Lanka valmistetaan kehräten ja peilin kehyksien tekemiseen tarvitaan taitava puuseppä. Pidin siitä verkkaisuuden tunnusta, joka tällaisilla käytännön toimilla ja asioilla luotiin.

Kotikylässään ja uuden ystävänsä Otavan luona Kainu elääkin rauhallista elämää, mutta pakomatkalla ja lopputaistelussa mennään letti putkella tapahtumasta toiseen. Loppu oli mielestäni hieman sekava juuri tuon kiireen vuoksi. Se oli harmillista, koska loppuratkaisua ja sen teemoja punottiin niin pitkään ja huolella. Olisi ollut kiva, jos niissä olisi viivytty pitempäänkin. Sama koskee Kainun ihastukseksi ilmestyvää Oraa, joka jäi hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Ei nyt ehkä ihan turhakkeeksi, mutta esimerkiksi Kainun ystävyys Otavan kanssa kuvattiin paljon kiinnostavammaksi ja syvemmäksi.

Mutta, pidin kirjasta ja toivon, että esikoisteos ei jää ainoaksi! Kirjan tarina loppui oikeaan loppuun, ei jatkoa lupaavaa cliffhangeriin, mikä oli mielestäni plussaa. Yksittäisiä uusia nuorten fantasiakirjoja ei niin kovin montaa ole. Toisaalta, jos Kainun tarina jatkuu, luen kyllä senkin.

Kirjan tiedot:
Mari Luttinen: Myrskynsilmä | WSOY 2020 | 397 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Lastenkirjahylly