lauantai 30. tammikuuta 2021

Joss Whedon: Buffy the Vampire Slayer: Volume 1: High School is Hell

Kansikuva.


Sunnydalen pikkukaupungin alla kytevät helvetin tulet. Metsässä vaanii vampyyreja eikä kukaan ylläty, jos kadulla riehuu puhuva jättilepakko. 16-vuotiaan Buffyn tehtävä on iskeä vaarnaa rintaan ja kaulat poikki kaikilta, jotka nousevat helvetistä maan pinnalle. Samalla hänen pitäisi selvitä arkielämästään high schoolissa.

Olen niitä kasari- ja ysärilapsia, jotka olivat juuri oikeassa iässä Buffy, vampyyrintappaja -telkkarisarjalle. Koin tässä juuri pienen eksistentiaalisen kriisin huomatessani, että sarja ilmestyi ruutuun yli 20 vuotta sitten. Niin se aika vierii. Buffy oli ainakin itselleni jatkoa Ronja ryövärintyttärelle ja muille samankaltaisille vahvoille tytöille. Kerrankin se oli tyttö, joka pieksi pahiksia telkkarissa ja pelasti maailman. Katsoin koko sarjan alusta loppuun ja vielä sisarsarja Angelin siihen päälle, joskin loppupuolella aloin jo tuntea pientä kisaväsymystä.

Sivuhuomiona: taisin olla aina Team Spiken puolella. Angelin synkistely ei ollut mielestäni erityisen viihdyttävää paitsi silloin kun se oli itseironista.

Tässä sarjakuvassa palataan periaattessaa tuttuun juoneen ja aivan tarinan alkuun, mutta tällä kertaa Sunnydale, Buffy, Willow ja kumppanit on päivitetty vuoteen 2018. Toimiko se? No ei oikeastaan, ei ainakaan minulle. Olen selvästi kasvanut yli sarjasta. Buffy eli teinivuosiaan siinä missä minäkin, joten jonkinlaista samaistumispintaa löytyi esimerkiksi ulkopuolisuuden tunteesta. 

2010-luvun amerikkalainen teinimaailma on nyt kovin kaukana omasta elämästäni, joten samanlaista tuttuuden tunnetta ei enää ole. Lisäksi tuon parinkymmenen vuoden aikana maailman on ilmestynyt niin paljon tyttö- ja naissankareita, että Buffyssa ei ole enää samaa uutuudenviehätystäkään. Myöskään nostalgialasit eivät toimineet, koska tarinassa ollaan niin näkyvästi 2010-luvulla, ei 1990-luvulla.

Willow ja tyttöystävä suutelevat.

Sarjakuvaan on päivitetty myös muotia, high school -stereotypioita ja positiivisena asiana moninaisuutta. Willow on itsevarma ja avoimesti lesbo, mikä on tietenkin hienoa. Se kuitenkin tekee hänestä kovin eri hahmon kuin TV-sarjassa, jossa hän oli epävarma ja löysi pikkuhiljaa itsensä. Cordelia on ekotietoinen, Drusilla ilmeisesti järjissään, Spiken lempinimi on "so 90s", Buffyn ensimmäinen poikaystäväehdokas on musta ja Xander näyttää olevan online-pelaaja.

En oikein tiedä, miksi Buffy edes yrittää piilotella kykyjään tässä tarinassa? Paikalliset ovat tottuneet outouksiin ja pitäisivät varmasti mielellään vaarnan taskussa ja Buffyn numeron pikavalinnassa sille varalle, että vampyyri hyökkää puskan takaa.

Wanhana Buffy-fanina en jaksa innostua tästä, mutta ehkä tämä löytää uuden nuoren yleisön. Toisaalta, kuten sanoin, nyt valinnanvaraa on niin paljon, että kuinkahan moni tarttuu tähän uudelleenlämmitettyyn sarjaan eikä johonkin aidosti uudempaan?

Vampyyri Drusilla ei osaa käyttää kännykkää.

Kirjan tiedot:
Joss Whedon: Buffy the Vampire Slayer: Volume 1: High School is Hell | Boom! Studios 2019 | 128 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 -  5. kirja liittyy TV-sarjaan tai elokuvaan [6/50]

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Janne Toriseva: Valas

 Kansikuva.

Nuori Ishmael haluaa pestautua laivalle merimieheksi. Yöpyessään majatalossa hän tutustuu terävähampaiseen Queequegiin, joka on kokenut harpuunamies. Varoituksista huolimatta kaksikko pestautuu yhdessä kapteeni Ahabin valaanpyyntialukselle. Ahabilla ja siten koko miehistöllä on vain yksi päämäärä: löytää tarujen valkoinen kaskelotti ja surmata se.

Kyseessä on siis sarjakuvasovitus Herman Melvillen Moby Dick -klassikosta. Tunnustan heti, että en ole lukenut kirjaa, enkä edelleenkään tunne mitään intoa siihen. Näissä hyvin tehdyissä sarjakuvasovituksissa onkin se erinomainen puoli, että klassikkokirja tulee luettua hieman helpomman kautta. Tunnen saaneeni itselleni sopivan Moby Dick -annoksen ja sivistyneeni hieman lisää.

Tiesin juonesta etukäteen lähinnä sen, että nyt seilataan merellä ja etsitään valkoista valasta, ja että jonkinlainen tragedia on luvassa. En voi verrata sarjakuvaa kirjaan, mutta mielestäni tässä on kuvattu hienosti valaapyyntialuksen arkea 1800-luvulla. Merimiehet ovat vankina laivassa monta kuukautta ja heidän huvinsa ovat usein vähintäänki kyseenalaisia. Kohtaus, jossa yksi miehistön jäsen tappaa lokin muiden nauraessa ympärillä, jäi mieleeni erityisen epämiellyttävänä. Verellä mässäilemättä kuvitus kertoo, miten brutaalista huumorista ja millaisista ihmisistä nyt on kyse.

Ishmael lähtee matkaan sinisilmäisenä maakrapuna, jonka ruusunpunaiset kuvat merenkäynnistä, merimiehistä ja valaanpyynnistä karisevat nopeasti. Valaanpyynti on raakaa hommaa, jossa kuolee myös ihmisiä. Enemmän minua kyllä säälittivät valaat, joita pyydetään edelleen vaikka mitään syytä ei olisi. Sarjakuva ei ole mikään valaanpyyntiprotesti, mutta kuvitus tekee hyvin selväksi, miten raakaa ja turhaa se on.

Tapettuja valaita ja hurraavia merimiehiä.
Sääliksi käy valaita.


Kuten Ishmaelkin pian huomaa, kapteeni Ahab on selvästi järjiltään. Laivalla kapteenin sana on kuitenkin laki. Tämä pätee myös miehistön kuritukseen, josta on kirjassa useampikin esimerkki. Laiva on oma julma pienoismaailmansa, jossa toisaalta annetaan myös tilaa erilaisuudelle (ainakin niin kauan kuin se ei haittaa muita). Esimerkiksi Queequeg on tatuoitu kannibaali, joka herättää epäluuloja. Taito harppuunan kanssa tekee hänestä silti arvostetun miehistön jäsenen. Miehistöön kuuluu myös muita kansallisuuksia ja uskontoja edustavia hahmoja.

En pitänyt siitä, miten esimerkiksi Queequeg ja miehistön intiaanijäsen Tash oli piirretty. Edellinen näyttää lähinnä demonilta ja jälkimmäinenkin on kirjaimellisesti punainen. Kaikki rodullistetut hahmot on piirretty hyvin karrikoidusti toisin kuin kirjan valkoiset miehet. Kirjassa toistuu myös rumasti särähtävä sana, jolla miehistön mustia jäseniä kutsutaan. Melville lienee itse käyttänyt sitä kirjassa, mutta oliko sitä pakko toistaa niin monta kertaa tässä sarjakuvassa? Kyllä ne ajan asenteet olisivat tulleet selväksi ilman demonikuvastoa ja tiettyjen sanojen runsasta viljelyäkin.

Demoniseksi kuvattu mieshahmo.
Mies vai paholainen?


Mutta, joka tapauksessa kyseessä on meriseikkailu, jossa pointti ei oikeastaan ole seikkailu. Tarinassa kuvataan erilaisia pakkomielteitä, ystävyyttä ja vihaa. Suljettu yhteisö tuo esiin niin miesten parhaimmat kuin huonoimmatkin puolet. Loppu onnistui jopa olemaan synkempi kuin odotin.


Kirjan tiedot:
Janne Toriseva: Valas | Arktinen Banaani, Basam Books & Zum Teufel, 2019 | 204 sivua | Kirjastosta
a
Luettu myös:
Kirjojen keskellä, Kirjojen pyörteissä, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 4. joku kertoo kirjassa omista muistoistaan [5/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 22. kirja, jossa eläimellä on merkittävä rooli [1/25]

sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Kristina Carlson: Eunukki

 Kansikuva.


Olen hovieunukki, vanha ja vapaa palveluksesta.

Song-dynastian Kiina, 1100-luku. Wang Wei on täysin palvellut hovieunukki, joka on nyt päässyt viettämään toimettomia eläkepäiviä. Hänen vatsassaan myllertävät tulikiveä syöksevät demonit ja päivät kuluvat vanhoja muistellen.

Minulla oli hieman vääränlainen mielikuva tästä kirjasta, kun varasin sen kirjastosta. Ja kun sanon 'hieman', tarkoitan 'täysin'. Kuvittelin tämän olevan seikkailullisempi ja/tai juonittelevampi, ja ainakin paksumpi. Mielessäni oli jotain Wilbur Smithin Joen jumalan kaltaista. Niinpä sitten yllätyin kun varaushyllystä löytyi ohut pienoisromaani, jonka tahti on hyvin verkkainen ja jossa tapahtuu loppujen lopuksi melko vähän.


Olen vanha, mutta en ajattele kuolemaa. En ole enää palveluksessa, ja saan ajatella omia ajatuksiani. Voiko enempää pyytää tai saada? Tietenkin voi. Vaikka olen eunukki en ole henkevä munkki. Haluan juoda viiniä ystävieni kanssa, haluan syödä herkullisia ruokia, haluan pelata noppaa tai wéigi-peliä ja voittaa jadekiekkoja.

(s. 11)


Pidin kirjan kauniista kielestä, jolla maalataan hitaita tuokiokuvia muinaisesta hovista ja yhden eunukin elämästä. Wang Wein köyhät vanhemmat myyvät sekä hänet että pikkuveljen lapsena hoviin. Wang Wei selviää raa'asta kastraatiosta, pikkuveli ei. Suloinen Wang Wei lähetetään töihin palatsin haaremiin. Hän ei ole erityisen lahjakas millään alalla eikä lainkaan kunnianhimoinen. Niinpä hän on tyytyväinen lakaistessaan lattioita ja huolehtiessaan haareminaisten valtavasta vaatevarastosta. Koska Wang Weitä pidetään vaarattomana, kukaan ei vaani hänen henkeään hovissa, jossa puukosta voi saada selkään sekä kuvaannollisesti että oikeasti.

Kaikki toiminta tapahtuukin jossain kaukana eikä edes jaksa kiinnostaa Wang Weitä kovin paljoa. Ymmärrän kyllä kirjan pointin: pienen ihmisen pieni tarina, jolla ei ole suurta merkitystä suuressa mittakaavassa. Olisin silti lukenut mielelläni edes hieman enemmän kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään. Useimmat kirjassa mainitut hahmot jäävät luonnosmaisiksi, mutta esimerkiksi peiliinsä jatkuvasti tuijottanut keisarin (jalka)vaimo kuulosti hyvin mielenkiintoiselta naiselta. Hänestä olisi ollut kiva tietää lisää.

Wang Wei on sympaattinen kertoja, joskin hänen "en ole mies, en ole nainen, en tiedä miltä heistä tuntuu" pohdintaansa toisteltiin mielestäni turhan paljon, etenkään kun se ei koskaan johtanut sen suurempaan ahaa-elämykseen. Mutta, pidin joka tapauksessa siitä, miten filosofisen tyynesti Wang Wei suhtautuu elämäänsä. Hän ei syytä vanhempiaan kohtalostaan ja on elämänsä ehtoopuolella tyytyväinen siihen, mitä on saanut. Olisi voinut käydä paljon huonomminkin.

Kirjan kerronta muistuttaa monin paikoin klassista kiinalaista runoutta, jossa muutamaan sanaa tiivistetään suuria tunteita ja ajatuksia.


Köyhiä lohduttaa ajatella, että maailma tuhoutuu kerralla. Heillä ei ole mitään menetettävää. Rikkaita pelottaa, koska he menettävät paitsi henkensä myös rikkautensa.
(s. 20)


Kirjan tiedot:

Kristina Carlson: Eunukki | Otava 2020 | 94 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjareppu, Kulttuuri kukoistaa, Marjatan kirjat ja mietteet ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 20. kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen [4/50]

perjantai 22. tammikuuta 2021

Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja: kuppi kuumaa 1700-luvulta nykyaikaan

 Kansikuva.

"Iltamyöhään, aamuvarhain, tee on perhejuoma parhain."

Miten ja milloin tee päätyi Suomeen? Kuka sitä joi ja kenen kanssa? Mitä sen kanssa syötiin ja millaista kuppia käytettiin? Kenellä oli teemonopoli Suomessa ja maailmalla ennen? Entä nyt? Tietokirjassa kerrotaan suomalaisen teekulttuurin historiasta 1700-luvulta nykypäivään.

Vannoutuneena teenjuojana ilahduin, kun löysin tämän aivan sattumalta kirjaston hyllystä. Mikäs sen mukavampaa pimeinä talvi-iltoina kuin juoda teetä ja lukea teestä. Kirjan lukemiseksi ja siitä pitämiseksi ei edes tarvitse olla teefani, vain kiinnostunut yhdestä osasta kulttuurihistoriaamme. Ruoka, juoma ja niihin liittyvät tavat ovat aina olleet tärkeä osa ihmisten käyttäytymistä eikä tee ole poikkeus.

En ole itse mikään teehistorian tuntija, joten kirjassa oli vaikka kuinka paljon uutta tietoa ja mielenkiintoisia anekdootteja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea siitä, miten tee on kuljetettu Suomeen kaukaa Kiinasta ja Intiasta asti (teekaravaanit!). Samoin pidin paljon sen kuvaamisesta, miten teekaupat ovat rantautuneet Suomeen ja miten eri tavoilla teetä on juotu eri puolilla Suomea. Karjalan teekulttuuri oli vahva, koska se on ollut tärkeä osa Venäjän kulttuuria. Olen nähnyt itsekin samovaarin jos toisenkin, mutta en ole tainnut kertaakaan juoda sellaisessa keitettyä teetä.

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja mukana oli sopivasti huumoriakin.


Luonnostaan teepuu tai -pensas lisääntyy silmäluomien sijaan sen kukista kehittyvistä siemenistä.
(s. 10)


Pidin myös siitä, miten paljon teesanastoa kirjassa tuotiin esiin. Muun muassa prikkapöytä ja hartsooni olivat minulle vieraita sanoja, sajusta olin sentään kuullut. Eniten minua huvitti ulosajotee eli tee, jota tarjoiltiin kuin valomerkkiä: nyt olisi vieraiden aika häipyä. Etenkin kirjan jälkimmäisellä puoliskolla mainittiin useita teemerkkejä ja jotenkin se Liptonin keltainen teerasia aina kaivelee. Vaikka se olisi ollut kuinka trendikästä aikoinaan, oman kokemukseni mukaan sitä tarjoilee nykyään useimmiten ihminen, joka ei itse juo teetä. Hän on vain ottanut hyllystä sen paketin, jonka itse mieltää teemäisimmäksi teeksi ikinä, mausta viis.


Kirjan tiedot:
Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja: kuppi kuumaa 1700-luvulta nykyaikaan | Tammi 2020 | 238 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 46. kirjassa syödään herkkuja [3/50]

maanantai 11. tammikuuta 2021

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

Kansikuva.

Doraharu, dorayaki-leivonnaisia kauppaava myymälä.

Kirsikkapuiden reunustamalla kadulla sijaitsevan myymälän ainoa työntekijä on Sentarō, joka oikoo mutkat suoriksi dorayakeja tehdessään. Eräänä päivänä Doraharuun ilmestyy pieni Tokue-muori, joka suostuu töihin minimipalkalla. Tokue opettaa Sentarōlle herkullisen paputahnan reseptin ja sen kautta kummallinen kaksikko päätyy lopulta jakamaan elämän ilot ja surut.

Tartuin kirjaan, koska hyvistä suunnitelmista huolimatta en ole saanut katsottua siihen perustuvaa elokuvaa Kirsikkapuiden alla. Ehkä senkin aika vielä koittaa, pidin nimittäin kirjasta. Sen tunnelma on viipyilevän melankolinen ja sellainen jonka, yhdistän vahvasti nimenomaan japanilaiseen kirjallisuuteen. Kirjassa ei pelasteta maailmaa vaan eletään hiljaista elämää menneisyyden painolastin kanssa.

Ainakin tämän suomennoksen takakansi muuten paljastaa kaiken, mikä kirjassa paljastuu pikkuhiljaa kun Sentarō, Tokue ja yläasteikäinen koulutyttö Wakana tutustuvat toisiinsa. Ehkä olisi voinut miettiä hieman pitempään halutaanko kaikki kortit lyödä pöydälle ennen kuin peli on edes alkanut. No, kustantajan mallia noudattaen suunnilleen samat juonipaljastukset löytyvät sitten tästäkin.

Sentarō ihmettelee heti ensitapaamisella Tokuen käppyräisiä sormia. Lopulta hänelle selviää, että Tokue on nuoruudessaan sairastanut lepran. Sairauden aiheuttama sosiaalinen stigma on yhä uskomattoman vahva siitäkin huolimatta, että parantoloissa vuosikymmeniä asuneet ihmiset saivat lähteä niistä 1990-luvun lopulla. Edelleenkään juuri kukaan ei halua lepran sairastanutta luokseen. Tokuen kautta kuvataan sydäntäsärkevästi niitä oloja, joihin leprapotilaat heitettiin. Suljettujen muurien takana he muodostivat oman pienen yhteisönsä, jonka osaksi lankesi valtava määrä tuskaa ja kurjuutta.

Tokuen kautta tuuliajolle joutunut 
Sentarō löytää uudenlaista rohkeutta. Sentarōa painaa toisenlainen sosiaalinen stigma. Japanissa huumausainerikokset otetaan erittäin vakavasti, joten kannabiksen polttelu ja myyminen veivät Sentarōn vankilan muurien taakse. Juominen ja dorayakien myyminen ovat hänen elämänsä ainoa sisältö kunnes Tokue saa hänet pohtimaan, eikö elämällä olisi muutakin annettavaa.

Tarinan loppu jäi mielestäni hieman liian avoimeksi, mutta noin yleisesti ottaen pidin kirjan positiivisesta asenteesta. Tokue on kokenut hirvittäviä asioita ja kirjassa kritisoidaan siekailematta myös nykyjapanilaisten asennetta sairastaneita kohtaan. Hahmoissa korostuu se, miten pohjaltakin voi nousta jos ei pinnalle niin ainakin vähän väljemmille vesille.


Vaikka menetyksiä olisi kuinka paljon, ja vaikka joutuisimme kokemaan kuinka hirveää kohtelua, tosiasia on, että olemme silti kaikki ihmisiä. Tämä sairaus ei tapa, vaikka menettäisi kaikki raajansa, on vain jatkettava elämää. Pimeydessä taisellessani takerruin vain tuohon yhteen asiaan: ihmisyyteen. Olkaamme ylpeitä siitä.
(s. 155)


Kirjan tiedot:
Durian Sukegawa: Tokuen resepti | Sammakko 2020 | 196 sivua | Kirjastosta
Japaninkielinen alkuteos: あん (2013) | Suomennos: Raisa Porrasmaa 

Luettu myös mm.: 

Haasteet: 
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 33. kirjassa opetetaan jokin taito [2/50]

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Haastekoonti: Kirjahyllyn aarteet 2

Lukuhaasteen banneri.
Haasteaika:
6.1.2020 - 5.1.2021

Tämä haaste oli viime vuonnakin kiva, joten tottahan toki osallistuin siihen uudelleen kun Kirjasähkökäyrä-blogi sen uudelleen järjesti. Kiitos kivasta haasteesta! Tavoitteenani oli tälläkin kertaa 12 kirjaa.

...Ja niinhän siinä kävi, että tavoite jäi taas saavuttamatta. Mutta eipä se mitään, luin kuitenkin kahdeksan kirjaa eli oman hyllyn lukeminen eteni joka tapauksessa. Näköjään puolet sai luvan jäädä omaan hyllyyni ja puolet joutui jatkamaan matkaa. Ei niitä ole enää kirjaston kierrätyshyllyssä näkynyt, joten uusi koti on ilmeisesti löytynyt.


Haasteen aikana luin nämä:

12.1.
Sydämeni kissa: kertomuksia toivosta, viisaudesta ja kehrrräävästä rakkaudesta
Mistä: oma ostos vuonna miekka ja kivi
Minne: kirjaston kierrätyshyllyyn

12.3.
Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Mistä: kirjaston kierrätyshyllystä noin vuonna 2018
Minne: takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn

23.3.
Max Brooks: Sukupolvi Z: zombisodan aikakirjat
Mistä: oma ostos Helsingin kirjamessuilta 2019
Minne: takaisin omaan hyllyyn

28.3.
Anniina Mikama: Tinasotamiehet
Mistä: oma ostos kirjan ilmestyttyä 2020
Minne: takaisin omaan hyllyyn

4.4.
Minna Rytisalo: Rouva C.
Mistä: kirjaston kierrätyshyllystä 2019
Minne: takaisin omaan hyllyyn

5.8.
Mistä: saatu lahjaksi noin vuonna 2017
Minne: kirjaston kierrätyshyllyyn

22.8.
Mistä: kirjaston kierrätyshyllystä kesällä 2020
Minne: takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn

31.10.
Mistä: Turun kirjamessuilta 2018
Minne: takaisin omaan hyllyyn

maanantai 4. tammikuuta 2021

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä (Karl Axel Björkin tutkimuksia #01)

Kansikuva.
 

Kaksi miehistä ponnahti ylös ja kumarsi, kun viimeinen kokoukseen kutsuttu saapui.

Juomavesisäiliöstä löytyy kuollut mies vuoden 1921 Helsingissä. Sisäasianministeriön virkamiestä Karl Axel Björkiä ei suorastaan kutsuta paikalle, mutta sinne hän kuitenkin ilmaantuu. Björkin harrastuksena on ratkoa rikoksia poliisiystävänsä, ylikonstaapeli Martti Ekmanin apuna, ja tällä kertaa luvassa on Björkin ensimmäinen murhatutkimus. Uhri oli jääkäriupseeri ja vaikka syyllinen vaikuttaakin olevan entinen punavanki, Björk ei suostu uskomaan niin yksinkertaiseen selitykseen.

Joululomalla luetaan, mitä lomapaikan hyllystä löytyy, eli tällä kertaa dekkaria. Minulla on itse asiassa epäilyttävä tunne, että olen joskus ostanut tämän itse joululahjaksi perheenjäsenelle. Ympäri käydään, yhteen tullaan, ja luin tätä yöllä yhteen asti kun en malttanut jättää tätä kesken.

Kirjan juoni sinänsä oli turhan hajanainen omaan makuuni ja alussa tuli suoranainen hahmoähky. Onneksi kirjan lopussa on henkilögalleria, jossa selitetään kuka kukin on ja miten he liittyvät Björkiin. Lunttasin nimiä kunnes sain painettua mieleeni kenen sukulainen tämä hahmo olikaan ja mistä ihmeestä Björk tämänkin tuntee. Juonessa oli mielestäni samaa sekavuutta ja välillä tuntui, että punainen lanka katosi sekä minulta että itse tarinalta. Murhatutkimuksen lisäksi kirjasta löytyy muun muassa ainakin yksi salaliitto ja koko joukko sukulaisia, jotka ratkaisevat Björkin rahaongelman ärsyttävän äkillisellä deus ex perinnöllä.

Mutta, se mistä pidin todella paljon, oli 1920-luvun Helsingin ja Suomen kuvaus. Kirjassa eletään sisällissodan jälkeistä aikaa ja se näkyy joka puolella. Punaisten ja valkoisten väliset kaunat elävät edelleen ja sotapuolien välistä luottamusta on vaikea löytää. Upouusi hallitus horjuu jo ja maassa on koko joukko ihmisiä, joka kaataisivat sen mielellään vaikkapa sabotaasin tai salamurhan keinoin. Oli myös hauska huomata, miten kirjassa eletään modernin aikakauden aamua. Telefooni ja vesiklosetti ovat vielä ylellisyyksiä, mutta niiden hankinta ei ole täysi mahdottomuus. Helsinkiin muutetaan kerrostaloihin ja hyvä- ja huonomaineiset asuinalueet siirtyvät muuttajien myötä.

Sisällissota varjostaa edelleen myös Björkin elämää. Heti alussa paljastuu, että isoveli Tapani kuoli Tampereella valkoisten puolella ja pikkuveli Usko puhuu suu vaahdossa sodan loistosta ja kunniasta. Björkin oma sota-ajan historia paljastuu myös ja pidin siitä, että se oli erilainen ja silti realistinen. Näin pandemiavuoden 2020 jälkeen se oli omalla tavallaan yllättävän ajankohtainenkin.

Pidin Björkistä muutenkin hahmona ja etenkin siitä, että hän rakastaa kauneutta ja miellyttäviä asioita. Tilanteen vaatiessa hänkin tarttuu aseeseen, mutta saa enemmän iloa hyväntuoksuisesta kylvystä ja Mateus-passion kuuntelemisesta. Kiva, että karskin noir-etsivän sijaan päähenkilö on vähän pehmeämpi mies. Björkin naisjutuista en suuremmin pitänyt. En vain jaksa mieshahmoja, jotka jostain mystisestä syystä ovat vastustamattomia kaikkien naisten mielestä. 

Mutta, sarja pääsee jatkoon ajankuvauksellaan ja henkilögalleriallaan. Kun hahmoihin pääsi sisälle, heistä alkoi myös pitämään. Oma suosikkini taisi loppujen lopuksi olla ylikonstaapeli Martti, joka haluaisi vain nukkua yönsä rauhassa.



- Helvetin helvetti ja perkeleen perkele. Tämä on jo kolmas kerta tässä kuussa, kun viet minulta yörauhan, Kalle. Voisit saada hienot ajatuksesi päiväsaikaan.

- Sitä minäkin toivoisin, sanoi Björk. - Pidän iltakävelyistä, mutta en tahtoisi tehdä niitä Rööperin salakapakoihin.

(s. 292)


Kirjan tiedot:
Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä | Otava 2014 | 349 sivua | Muiden hyllystä

Luettu myös mm.:
Kirjan pauloissa, Yksi luku vielä, Kirjat kertovat ynnä muut

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2021 - 31. jännityskirja tai dekkari [1/50]