Annica Wennström: Lapinkylä: sukutarina

Oli kylmä.

Annica Wennströmin Lapinkylä: sukutarina oli täsmäkirja Lukumatka menneisyyteen -haasteeseen ja tulikin valittua hyvä kirja. Luin pokkaripainoksen joten oletan, että ensimmäinen kovakantinen painos myytiin loppuun ja lisäpainokselle oli tarvetta.

Lapinkylä on sukutarina, joka alkaa 1860-luvulta. Nuori Njenna kuuluu varakkaaseen metsäsaamelaisten sukuun, jonka asema on alkanut heiketä uudisasukkaiden myötä. Kun yksi heistä tekee väkivaltaa Njennalle ja hän tulee raskaaksi, seuraukset ovat todella kauaskantoiset.

Kirja kuvaa tuon väkivallan teon henkisiä seurauksia ja saamelaisten kohtaamaa rasismia noin 160 vuoden ajanjaksolta. Njennan aikana saamelaisilta vietiin maat ja vesialueet, eikä varakaskaan saamelainen ollut enää varakas muuttuneessa yhteiskunnassa. Saamelaisista tuli turistinähtävyyksiä, samoin heidän pyhistä paikoistaan.

Sitten alettiin kitkemään kulttuurista perimää ruotsalaistamalla lapsia. Kotoaan lähtenyt Njenna kieltäytyy puhumasta kipeästä menneisyydestään ja häpeä omasta taustasta iskostuu hänen tyttäreensä sitäkin vahvemmin. Ristin torjuu saamelaisuuden ja äitinsä, ja hänen kauttaan häpeä siirtyy taas seuraavalle sukupolvelle.

Tykkäsin kirjasta ja siitä, miten tässä kuvattiin vaikeita asioita. Njennan jälkeläisten keskuudessa on hyvin eriäviä näkemyksiä siitä, onko saamelaisuus hävettävä vai arvostettava asia. Kosketus omaan kulttuuriin katoaa vuosikymmenten vieriessä kun kukaan ei ylläpidä sitä. Kuka enää muistaa, missä heidän juurensa ovat?

Tarinassa on monta ajanjaksoa kronologisessa järjestyksessä. Ratkaisu toimi hyvin ja oli helppoa pysyä perillä siitä, missä ajassa ja kenen kanssa missäkin luvussa oltiin. Ainoa poikkeus oli nykyaika eli vuosi 2002. Nimettömäksi jäävä nainen selvittää löytämiensä kengänpaulojen ja oman sukunsa taustaa. Osio oli muuten hyvä, mutta se oli ripoteltu muiden ajanjaksojen joukkoon. Olisin mieluummin lukenut sen kokonaan kirjan lopussa.

Kokonaisuutena tämä oli melko surullista luettavaa, koska menneisyyden taakka painoi jokaisen harteita. Kukaan ei myöskään ollut mitenkään täydellinen ihminen ja eri tavoin tulehtuneet ihmissuhteet raastoivat toisiaan ja lukijaakin.

Kirjan tiedot:

Annica Wennström: Lapinkylä: sukutarina | Bazar 2015 (1. p. 2012) | 335 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Lappskatteland. En familjesaga (2006) | Suomennos: Outi Menna

Luettu myös:

Kirjakaapin avain, Lumiomena, Kirjan pauloissa ynnä muut

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 6. Kirja liittyy saamelaisten historiaan

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät

Lue maailma vuodessa -haasteen maaliskuun teemana oli alkuperäiskansaan kuuluvan kirjailijan kirjoittama kirja. Luin tähän ruotsalaisen, saamelaisen kirjastonhoitajan Tina Harneskin esikoisromaanin Lumeenkylväjät.

Olen itse asiassa vilkuillut tätä aiemminkin, mutta en koskaan ennen edennyt lainaukseen asti. Syy on mielestäni hyvä jos kohta kirjaimellisesti pinnallinen: kanteen valittu fontti on todella hankala lukea eikä sitä ole edes miellyttävä katsoa.

Onneksi “vuoden kirja Ruotsissa 2023” sentään oli painettu kanteen selkeämmällä fontilla, se se nimittäin alun perin kiinnitti huomioni.

Palkinto oli varmasti ansaittu, koska kirja oli erinomainen ja todella koskettava. Harnesk kirjoittaa huumorilla vakavista asioista, ja etenkin monenlaiset ja usein luonnosta nousevat vertaukset olivat hykerryttävän hauskoja.

Eikä kukaan vastaisi vihreän tohtorin yhteydenottoyrityksiin. Soittoääni, joka kuulosti siltä kuin hyttyslauma olisi imenyt yliannostuksen elämäntaitoluennoitsijaa, saisi turhaan kaikua ummehtuneessa muovihaudassaan tupakantumppien ja tyhjien karamellipussien seassa. Ja puhelimenpirulaisesta kyllä akku loppuisi ennen kuin Máriddjásta.

Se nyt oli ainakin varmaa.

(s. 18)

Tarinalla on useampi kertoja, joista Máriddjá oli ehdottomasti mieleenpainuvin. Iäkäs ja tomera nainen haluaa salata syöpädiagnoosinsa keinolla millä hyvänsä. Kotona kun on muistisairas aviomies Biera eikä pariskunnalla ole ketään huolehtimassa heistä. Kerran oli lapsi, lainassa toiselta, mutta yhteys poikaan katkesi vuosikymmeniä sitten.

Máriddján erikoinen, mutta sinänsä ymmärrettävä logiikka johtaa jos jonkinlaisiin kommelluksiin ja kolttosiin. Toilailujen taustalla on kuitenkin koko ajan mollisointuinen pohjavire. Máriddján uusi ja ainoa ystävä on kännykän Siri, jolle yksinäinen vanhus uskoo huolensa. Miten iäkäs pariskunta pärjää kotonaan, kun kumpikaan ei ole terve? He eivät halua palvelukotiin, jossa heidät saatettaisiin erottaa toisistaan.

Kun pariskunnan elämäntilanteen koko kurjuus lopulta paljastuu kokonaisuudessaan, olo jäi todella surulliseksi.

Samalla lailla myös saamelaisuus on koko ajan läsnä, vaikka ei varsinainen juoni olekaan. Máriddján ja Bieran vanhemmat olivat sitä sukupolvea, joka ajettiin pois omilta mailtaan. Trauma on siirtynyt sukupolvelta toiselle ja värittänyt kaikkien kirjan hahmojen elämää.

Kun tarinan lopussa päästään eräänlaiseen parantumisen alkuun, se todella tuntuu ankaran taistelun jälkeiseltä voitolta.

Noin ylipäätään tarinassa korostuu perheen ja omien juurien tuntemisen tärkeys. Niitä etsivät niin Máriddjá kuin nuori lääkäri Kajkin, jolla on muuten suomalainen puoliso Mimmi. Hauskoja tapauksia hekin, joskaan eivät Máriddján veroisia persoonia.

Tykkäsin kirjasta todella paljon ja se oli aiheeltaan valitettavan ajankohtainen. Kuinka paljon meilläkin on vanhuksia, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa kuin Máriddjá ja Biera? Miten paljon sukuhistoriaa on hävinnyt ja juuria katkennut, kun Suomen saamelaisia on kohdeltu kaltoin?

Kirjan tiedot:

Tina Harnesk: Lumeenkylväjät | WSOY 2024 | 361 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Folk som sår i snö (2022) | Suomennos: Leena Virtanen

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Kirjahamsterin lukuvinkit ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa

* Lue maailma vuodessa : Alkuperäiskansaan kuuluvan kirjailijan kirjoittama kirja

Lars Wilderäng: Tähtitrilogia

“Se toimii! Se toimii!”

Työkaverini suositteli tuossa taannoin Lars Wilderängin Tähtitrilogiaa. Kyseessä oli kuulemma sarja, joka pysyi hyvänä loppuun saakka, mikä ei ole mikään itsestäänselvyys.

Otinpa siis projektiksi lukea koko trilogian, ja miten tämän nyt muotoilisi diplomaattisesti. Meillä on ehkä hieman eri kirjamaku? Ehkä sukupuolemme (minä nainen, hän mies) värittivät lukukokemuksia reilusti?

Trilogian aloittava Tähtikirkas on lupaava kuvaus maailmasta, jossa sähköt ja kaikki sähköllä toimiva lakkaa yhtäkkiä toimimasta. Autot seisahtuvat, padot murtuvat ja kännyköistä on turha edes puhua. Tarina oli ehkä hieman hidas, mutta ruotsalainen yhteiskunta tuntui tutulta ja sen nopea rappio oli kiinnostavaa luettavaa.

Tähtisateesta ja Tähtipölystä on vaikea sanoa mitään ilman JUONIPALJASTUKSIA, joten niitä on nyt sitten luvassa.

Tiedoksi kaikille, että olen kuluttanut oman osani vampyyri- ja zombimediasta ja pitänyt niistä.

En vain odottanut, että tässä sarjassa olisi sekä vampyyreitä että zombeja, ja vielä avaruusolioitakin.

Aivan.

Nostan kyllä hattua kirjailijalle siitä, että hän selvästi päätti kirjoittaa juuri siitä, mistä halusikin. Eli avaruuden kyborgikentaureista, jotka käyttävät ylivertaista teknologiaansa ei vain viemään sähköt, vaan myös muuttamaan osan selvinneistä ihmisistä zombeiksi ja osan kyborgivampyyreiksi.

Aivan.

Kun tästä yllätyksestä selvisin, jäljelle jäi vielä se kynnys, jonka yli en oikein päässyt. Tämä tuntui todellakin miehen kirjoittamalta äijäkirjallisuudelta, jossa machomiehet ovat yhteiskunnan luonnollisia johtajia ja jossa kuvaillaan rakastavasti niin loputtomia hyökkäysstrategioita kuin aseitakin. Jos se on ase, tiedämme sen seksikkäät speksit yhtä hyvin kuin naishahmojen rintojen muodonkin.

Huvittava esimerkki sarjan jatkuvasta kasuaalista seksismistä oli se kohta, jossa rantakivikon kerrottiin hioutuneen vuosituhansien saatossa yhtä pyöreiksi ja sileiksi kuin naisen rinnat. Jep, se oli varmasti seksikäs kivikko. 

Sarjassa oli pari kiinnostavaa ja juonen kannalta merkittävää naishahmoakin, mutta kyllä tämä melkoinen äijäkirja oli.

Luin kaikki kolme kirjaa, koska halusin tietää, miten ihmeessä tarina päättyy. En kuitenkaan oikein voi suositella tätä ja pitää nyt miettiä, mitä sanon työkaverille jos hän sattuu kysymään mitä näistä pidin…

Kirjojen tiedot:

Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Tähtisade & Tähtipöly | Jalava 2017 & 2018 | 488, 464 & 342 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkieliset alkuteokset: Stjärnklart (2014), Stjärnfall (2015) & Stjärndamm (2016) | Suomennos: Sirpa Parviainen

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kuunnellut äänikirjat, Kirjabrunssi ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt, 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

* Kohti ääretöntä : UFO, Vapaa valinta

* Robotti-lukuhaaste : Kyborgi/transhumanismi

* Kolme kummaa kirjaa : Kirjassa on kuvituksena kartta

Eleonore Holmgren: Viimeinen kesä

Nyt kaikki on jo niin lähellä, että hän pystyy melkein kuulemaan tutut äänet ja tuntemaan Lindön tuoksut.

Lukuhaasteista on sekin ilo, että niiden kautta tulee välillä tartuttua hyviin kirjoihin, joita ei välttämättä muuten lukisi. Tämä Eleonore Holmbergin Viimeinen kesä on juuri sellainen. Kansi ja takakansi eivät minua niin innostaneet, mutta Kesäkirjabingosta puuttui vielä saaristo-kirja.

Saaristolla ei sinänsä ollut tässä kovin merkittävää osaa ympäristönä, mutta tykkäsin kirjasta tosi paljon ja luin sen melkein kerralla
. Hieman kliseiseltä kuulostava tarina vanhan kärttyisen naisen ja nuoren hukassa olevan miehen yhteiselosta oli todella viihdyttävästi kirjoitettu.

Britta on 86-vuotias ja tuntee loppunsa lähestyvän. Hän haluaa viettää vielä viimeisen kesän kesäpaikassaan lastensa kielloista huolimatta. Topakka nainen karkaa kotoaan ja löytää huvilastaan parikymppisen Adamin, pulaan joutuneen huumediilerin. Kaksi kärtymakkaraa kohtaa toisensa kuin toisiaan itsepäisesti puskevat pässit.

Vaikka tarina oli sinänsä ennalta-arvattava, se oli mielestäni kauniisti ja mielenkiintoisesti kerrottu. Lopussa vallan liikutuin vaikka viimeisissä kappaleissa vauhtia olisikin voinut vähän hiljentää.

Pidin sekä Brittasta että Adamista, jotka kertovat tarinaa vuorotellen. Kirjassa on muitakin kiinnostavia hahmoja, joilla on tai joille muodostuu omanlaisensa suhteet kinastelevaan kaksikkoon. Yksi kirjan teemoista onkin se, miten eri tavalla eri ihmiset voivat nähdä saman henkilön. Britta on erilainen parhaan ystävänsä, omien lastensa ja Adamin silmin.

Samalla kerrotaan myös muun muassa rasismista, huono-osaisuudesta, suuresta rakkaudesta ja vanhusten itsemääräämisoikeudesta. Brittan mieli on vielä terävä, mutta kukapa vanhaa naista haluaisi kuunnella. Adamin perhettä kohdannut tragedia vei hänet huonoon seuraan ja huonoihin valintoihin. Toisaalta kummankin on otettava vastuu omasta elämästään ja omista virheistään niin vaikeaa kuin se heille onkin.

Kokonaisuutena kirja oli ihana lukukokemus ja varasin jo jatko-osankin.

Kirjan tiedot:

Eleonore Holmgren: Viimeinen kesä | Minerva 2023 | 342 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Sista sommaren (2021) | Suomennos: Katariina Kallio

Haasteet:

* Kesäkirjabingo : Saaristo

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa

Harvoin tulee vastaan sateenkaarikirjallisuutta vähän varttuneimmista ihmisistä. Anneli Furmarkin sarjakuvassa Tule kanssani kulman taa päähenkilöt lähentelevät jo kuuttakymmentä. Mistään nuoruuden ihastuksesta ei siis ole kysymys.

Elisen elämässä kaikki on hyvin kunnes hän tapaa juhlissa Dagmarin. Salamana syttyneellä rakkaudella on kauaskantoisia seurauksia, kumpikin on nimittäin naimisissa tahollaan. Elise on myös oikeasti onnellinen Henrikin kanssa eikä tilanne ole kenellekään helppo.

Lukemisen jälkeen pysähdyin miettimään, että olipas tässä kirjassa harvinaisen itsekkäitä henkilöitä. Elise haluaa sekä pitää että syödä kakkunsa. Dagmarin kanssa heilastelun pitäisi olla sallittua, mutta auta armias kun Henrik löytää toisen ja haluaa lopulta erota. Miten hän voi olla niin itsekäs!

Elisellä tuntuu olevan loppumattomasti syitä sille, miten kaikki on jonkun muun vika, ei hänen itsensä. Samaan aikaan Dagmar roikottaa Eliseä lähellään vaikkei edes aio antaa Eliselle muuta kuin aikansa muruset.

Ja tällä en tarkoita etteikö tarina olisi hyvä. Oli se, ja oli mielenkiintoista seurata miten Elisen elämä murenee ja miten hän joutuu rakentamaan sen uudelleen.

Kirjassa on myös monia kivoja ja kauniita kohtia. Elise ja Dagmar eivät itsekään ymmärrä, miten “näin vanhana” voi rakastua näin äkkiä ja syvästi. Elisen ystävät eivät tuomitse häntä (Dagmaria kyllä vähän) ja ovat jopa hieman kateellisia siitä, että Elise saa kokea rakastumisen huuman uudelleen. Elise ja Dagmar viestittelevät toisilleen kuin hullaantuneet teinit, mikä oli kyllä aika söpöä.

(s. 174)

Tykkäsin myös Furmarkin piirrostyylistä. Se oli jotenkin kodikas. Kaikki ovat ihan tavallisia ihmisiä ja ruuduissa näkyy ihan tavallisia koteja ja ihan tavallisia rakennuksia. Väreinä ovat musta ja hillityt sinisen ja oranssin sävyt, jotka toimivat hyvin. Kaikki tuntuu hyvin uskottavalta ja antaa juuri sen kuvan, että näin voisi käydä ihan kenelle tahansa.

Kirjan tiedot:

Anneli Furmark: Tule kanssani kulman taa | Zum Teufel 2020 | 226 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Gå med mig till hörnet (2020) | Suomennos: Hannele Richert

Haasteet:

* Helmet 2024 : 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus [33/50]

* Queer-lukuhaaste 2024 : Päähenkilö on sinua vanhempi

* Vahvat naiset 2024 : Rakkaus

Ulf Kvensler: Erämaa

Radiopuhelu lääkärihelikopterista Jällivaaran sairaalaan, 15. syyskuuta 2019, klo 14.16.

Etsiskelin tunturi-kirjaa Luonto sivuilla -haasteeseen ja törmäsin tähän Ulf Kvenslerin Erämaa-trilleriin. Ei yleensä minun genreni, mutta miksipä sitä ei välillä lukisi jotain oman mukavuusalueen ulkopuoleltakin. Hyvä kun luin, pidin tästä yllättävän paljon!

Tarina sijoittuu Ruotsiin Sarekin kansallispuistoon, jonne päähenkilöt lähtevät syysvaellukselle. Anna ja Henrik ovat pariskunta, jotka ovat patikoineet tuntureilla joka vuosi ystävänsä Milenan kanssa. Tällä kertaa mukaan tuppautuu Milenan uusi miesystävä Jacob, jolla ei ehkä olekaan hyvät mielessään.

Kvensler on pitkän linjan käsikirjoittaja ja minusta ammatti näkyi kirjassa. Ei oikeastaan huonolla tavalla, mutta on helppo kuvitella, miltä tämä näyttäisi TV-sarjana. Upeita tunturimaisemia, joiden keskellä ihminen on kovin pieni ja haavoittuvainen.

Etenkin jos joku porukan jäsen on tökkäämässä puukkoa selkään heti kun tilaisuus tulee.

Suurimman osan tarinasta kertoo Anna, joka on selvinnyt reissusta hengissä. Häntä kuuntelevalle rikostarkastajalle käy pian selväksi, että vaellus alkoi epäluuloisissa tunnelmissa ja päättyi katastrofiin. Jacob herätti heti Annan epäilyt ja erämaassa kun ollaan, vastassa ovat kieron ihmisluonnon lisäksi myös vaaralliset olosuhteet.

Selasin kirjan lukemisen jälkeen uteliaisuuttani Goodreadsin arvosteluja ja yllättävän moni ei pitänyt kirjan lopusta. Tai ei ymmärtänyt sitä, ja siihen kyllä yhdyn ihan viimeisen kappaleen osalta. En oikein tiedä, miten se liittyi mihinkään. Mutta se varsinainen lopetus ja totuus siitä, mitä vaelluksella oikeasti tapahtui, oli mielestäni hyvin rakennettu.

Kelpo trilleri siis ja voin helpostikin kuvitella lukevani Kvenslerilta jotain muutakin!

Kaipasin tosin kirjaan karttaa Sarekin kansallispuistosta. Se olisi helpottanut vaellusreitin seuraamisessa ja kartat nyt ovat muutenkin kivoja lisiä.

Kirjan tiedot:

Ulf Kvensler: Erämaa | WSOY 2023 | 490 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Sarek (2022) | Suomennos: Leena Virtanen

Luettu myös:

Kuunnellut äänikirjat, Jos vaikka lukisi, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2024 : 45. Kirjassa pelataan [29/50]

* Luonto sivuilla vol. 3 : Tunturi

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

Kuunteliko kukaan radiota viidentenätoista lokakuuta viime vuonna?

Kasvattivanhempiensa hyljeksimä Jussi paljastuukin Kaukaisuuden maan prinssi Mioksi. Idylliseltä vaikuttavaa valtakuntaa uhkaa pelottava ritari Kaamo, joka Mion on kohdattava.

Helmet-lukuhaasteeni viimeinen puuttuva kohta oli "Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta". Minulla oli siihen mielessä ihan toinen kirja, mutta kun sen lukeminen ei edistynyt mihinkään, vaihdoin lennossa Astrid Lindgreniin.

Tämä oli surumieliseltä tunnelmaltaan samanlainen kirja kuin Veljeni Leijonamieli. Kaukaisuuden maa on Mion unelmien täyttymys, mutta sitäkin varjostaa synkkä pilvi. Ritari Kaamo on siepannut lapsia ja eipä kirjassa vältytä traagiselta kuolemaltakaan. Koko kerronta tuntuu huokuvan uhkaa ja sitä, että kohtaloaan ei voi välttää.

Olen lukenut jostain teorian siitä, että itse asiassa Jussi kuolikin kirjan alussa ja tarina on hänen viime hetken houreitaan. En päässyt ajatuksesta eroon lukemisen aikana, koska kaikki Kaukaisuuden maassa muistuttaa Mioa hänen entisestä elämästään, parempana versiona vain.

Mutta jos unohdetaan tuo masentava tulkinta, kirja oli pohjimmiltaan sellainen vanhanajan hyvän ja pahan välinen taistelu. Mio edustaa inhimillistä hyvää, joka rohkeudestaan huolimatta tarvitsee ystävänsä Jum-Jumin tukea. Ritari Kaamo edustaa pahaa, mutta kuitenkin sellaista pahaa, joka ei halua olla paha. Kivisydän vaivaa häntä itseäänkin.

Kirjana tämä oli mielestäni ihan ok, mutta ei yllä Veljeni Leijonamielen tai Ronja ryövärintyttären vertaiseksi. Ronja tosin on ikisuosikkini, joten on epäreilua verrata mitään kirjaa siihen!

Tässä lukemassani painoksessa on Johan Egerkransin kuvitus. Olen tykännyt hänen kuvitustyylistään hirviö- ja dinosauruskirjoissa, mutta tässä en ihan lämmennyt sille. Se tuntui jollain tavalla liian modernilta tarinaan.

Kirjan tiedot:

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio | WSOY 2021 (1. p. 1955) | 145 sivua | Kirjastosta

Ruotsinkielinen alkuteos: Mio, min Mio (1954) | Suomennos: Kristiina Kivivuori

Luettu myös:

Yöpöydän kirjat, Kirjasähkökäyrä, Hurja hassu lukija ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2023 : 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta [50/50]

Kerstin Ekman: Suden jälki

Oli kylmä.

Ulf näkee suden 70-vuotispäivänään. Suuren urossuden kohtaaminen nitkauttaa jotain metsästyksenjohtajan sisällä eikä mikään ole enää entisellään.

Tartuin tähän kirjaan työkaverin suosittelemana. Lyhyt kirja oli helppo lukea yhtenä päivänä ja kirja on erittäin taitavasti kirjoitettu. En ole lukenut ennen mitään Ekmanin kirjoittamaa, mutta jos hän on vielä ysikymppisenäkin näin hyvässä terässä, muidenkin kirjojen täytyy olla todella hyviä.

Mutta, tätä lukiessani mietin, että jätänkö kesken vai ei. En sitten jättänyt ja nyt kaduttaa vähän. En ollut tai ole sillä tuulella, että näin melankolinen kirja oli hyvä valinta juuri tähän hetkeen.

Kirjassa Ulf käy läpi elämäänsä metsästyksen, avioliiton ja työnsä kautta. Ulf luuli tekevänsä oikeita valintoja työskennellessään valtion leivissä metsänhoitajana, mutta millaista jälkeä metsiin onkaan jätetty? Kotona on vino pino jahtipäiväkirjoja vuosikymmenten ajalta, mutta nyt niiden sisältö saa Ulfin voimaan pahoin. Ainoa vakaa asia elämän perustusten horjuessa on Inga ja melkein elämän mittainen kumppanuus.

Tarinassa kuvataan vanhenevaa miestä, pitkää avioliittoa ja sitä, kun melkein kaikki tehty alkaakin tuntua väärältä. Kirja on täynnä isoja ja pieniä arkisia vastoinkäymisiä eikä Ulf-parka tunnu saavan hetken rauhaa. Ajallisesti kirjassa kuluu noin puolitoista vuotta, jonka aikana Ulf yrittää selvitä sisä- ja ulkopuolellaan tapahtuvista mullistuksista.

Kirja on tosiaan hieno kuvaus ihmisen mielestä, elämän ehtoopuolesta ja suurista muutoksista. Minulle se ei kuitenkaan ollut erityisen miellyttävä lukukokemus. Liian surullinen, vaikka toivoa välillä pilkahtikin ja uusiakin alkuja löytyi.

Kirjan tiedot:
Kerstin Ekman: Suden jälki | Tammi 2022 | 176 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Löpa varg (2021) | Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Luettu myös:
Mummo matkalla, Kirjojen keskellä, Lumiomena ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 30. kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi [7/50]
Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto 2022.
* Ihana susi: Kirjan nimessä on susi

Amanda Hellberg: Krinoliinijoulu (Joulu Ulltunassa #01)

Ensilumi tuli perjantai-iltana marraskuun kolmantena päivänä.

Ruotsi, 1870. Karamellinkeittäjä Lovisa Lind haluaa paeta synkkää menneisyyttään Amerikkaan. Sitä ennen pitää kuitenkin järjestää makeiset niin ikään synkän menneisyyden omaavan paroni Valdemar von Dreverin joulujuhliin.

Nämä synkät menneisyydet mainitaan noin viiden sivun välein ja oletin jo, että Lovisa oli vähintäänkin syönyt omat vanhempansa nälkävuosien aikana. Juonipaljastus: ei ollut. Mikä pettymys.

Tämä oli mielestäni hieman kummallinen kirja. Tartuin siihen olettaen saavani sopivan hömppää ja kevyttä jouluromantiikkaa. Sen sijaan tässä kirjassa Kaunotar ja Hirviö asetelma kohtaa goottilaisen kirjallisuuden kliseet ja Kotiopettajattaren romaanin. Paronin kartanossa viilettää useampikin kummitus ja etenkin kirjan loppupuolella juonenkäänteet tulevat ihan puskan takaa.

Lopussa juoni myös hyppelee kummallisesti kohtauksesta toiseen. Kirjan alku oli lupaava, mutta loppupuoli olisi mielestäni kaivannut uudelleenkirjoittamista ja lisää täytettä kohtausten välille.

Romanssikin jäi turhan pintapuoliseksi ja rakkaus syttyy noin kahden kohtaamisen perusteella. Jäin miettimään, että miksi? Lovisa käyttäytyy jatkuvasti todella tökerösti ja paroni-parka ei tiedä, mitä teki milloinkin väärin.

Plussana kirjassa on sinänsä kiva seksikohtaus, jossa kokenut Lovisakin tietää, mitä haluaa. Ranskalainen kirjekuori mainittu ja käytetty! Miinuksena sanotussa seksikohtauksessa on kuitenkin todella epäseksikäs suomennos:

Valdemarin sormet hipsuttelivat ja pyörivät kaikkein herkimmän kohdan ympärillä kuitenkaan siihen suoraan koskematta.

(s. 229)

Hipsuttelivat. Miksi??? En tiedä, mitä ruotsinkielisessä alkuteoksessa sanotaan, mutta tässä olisi voinut ottaa pienen suomentajan vapauden...

Lukaisin kirjan yhdessä illassa, joten hyvänä puolen mainittakoon nopealukuisuus ja se, että halusin lukea sen loppuun asti. Tämä on Joulu Ulltunassa -sarjan aloitusosa, mutta tuskin luen muita osia.

Kirjan tiedot:
Amanda Hellberg: Krinoliinijoulu | Tammi 2022 | 298 sivua | Kirjastosta
Ruotsinkielinen alkuteos: Jul i krinolin (2020) | Suomennos: Nina Mäki-Kihniä

Haasteet:
* Helmet 2022 : 46. Kirjan kannen pääväri on punainen tai kirjan nimessä on sana punainen [50/50]
* Ihana susi: Kirjassa on talvi

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa
(I skymningen sjunger koltrasten)
320 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Tuuli oli noussut Stadsgårdenin laiturilta ja yltynyt iskeytyessään kallioseinämään matkalla etelään.

Aina joskus sitä tulee napattua kirja kannen perusteella. Sen verran vilkaisin takakantta, että varmistin onko kyseessä islam- ja/tai Afrikka-henkinen tarina vai ei. Niissä kun tapaa nykyään olla tällaisia kansia: maisemaa, kauniit värit, utuinen tunnelma. Yllättävä kansikuvatrendi, mutta onhan se toki kaunis katsella ja erottuu edukseen kun enimmät kannet ovat mielestäni tänä vuonna olleet kovin tylsiä. Ei yhtään sellaisia, jotka kiinnittäisivät positiivisella tavalla huomion itseensä.

Mutta niin, ei ole Afrikkaan eikä islamia. Yllätyin aikas paljonkin kun kävi ilmi, että tässä onkin kirja kirjallisuudesta ja lukemisesta. Eläköitynyt antikvariaatin omistaja Otto on kerännyt itselleen pienen kirjaston, lukihäiriöinen sarjakuvapiirtäjä Elias kuulee kirjat toisen käden kautta Oton kertomina, ja Elisabeth kirjoittaa. Tai kirjoitti, tässä onkin yllättäen kysymys paljolti siitä pystyykö hän kirjoittamaan enää uudelleen. Elias kun on oudon inspiraation saatuaan piirtänyt tarinan, joka puhuu Elisabethille hänestä itsestään, Elisabethista ja hänen särkyneestä elämästään.

Olsson onnistuu kirjassa erinomaisesti kolmen hyvin erilaisen, mutta kuitenkin samanlaisen elämäntarinan kirjoittamisessa. Otto, joka nousi omaksi suosikikseni, ei oikein itsekään tiedä miten on päätynyt sinne missä on, kerrostaloon Etelä-Tukholmaan. Hänestä huokuu elämäänsä tyytyneen ihmisen hiljainen turhautuneisuus. Hän on ottanut mitä on annettu, eikä yrittänytkään saada mitään muuta. Naimisissa hän oli, mutta pohtii rakastiko tai edes tunsiko koskaan edesmennyttä vaimoaan. Elämän ainoa valopilkku on alakerran Elias ja myöhemmin Elisabeth, jonka miehet yhdessä vetävät ulos kuorestaan kukin tavallaan. Tarinan edetessä Otto ikään kuin puhkeaa kukkaan, ja kyllähän se vetää suuta hymyyn kun seitsemänkymppinen mies viimein löytää aidon elämänilon. 

Tykkäsin kirjassa paljon siitä, että vaikka kolmikko kokonaisuutena on yksi pieni yhteisö, he kokevat sielujen sympatiaa eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Oton suhde Eliakseen ei ole Elisabethin suhde Eliakseen, heitä yhdistää erilainen side. Tykkäsin myös Olssonin tavasta kuvata yksinäisyyttä näiden kolmen kautta. Etenkin Elisabethin osuudet ovat suorastaan ahdistavia ja useammin kuin kerran kävi mielessä, että hän tarvitsisi ammattiauttajaa päästäkseen ylös masennuksen suosta. Kirja on kauniisti kirjoitettu ja saatanpa jossain välissä lukea toisenkin Olssonin kirjan ihan vain kielen vuoksi.

Oikeastaan ainoa asia, josta en kirjassa pitänyt, oli sen loppu. Kaikki tuntui menevän niin kauniisti kohti toivoa ja uutta alkua, ja sitten. Niin, kaipa se loppu jäi tarkoituksella vähän tulkinnanvaraiseksi. Jostain syystä en nyt onnistu vakuuttamaan itselleni, että he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Vika on siis tällä kertaa synkistelevässä lukijassa.

Haasteet: 50 kategoriaa - 24. a book based entirely on its cover || I Spy - 21. animal/insect