perjantai 30. huhtikuuta 2021

Eva Frantz: Yön kuningatar

 Kansikuva.


On harmaa, hiljainen aamu, kun Christine viedään merenrantakukkulalle.

Paljon myöhemmin, vuonna 1915, 12-vuotias Viktor on muuttanut Pariisista Helsinkiin äitinsä kanssa. Äiti on kuuluisa oopperalaulaja, joka saa Yön kuningattaren roolin Venäläisen teatterin esittämästä Taikahuilusta. Viktorkin saa pieniä sivurooleja ja huomaa pian, että teatterissa on tekeillä jotain outoa.

Luin Frantzin edellisen lasten/varhaisnuorten kauhujännärin Osasto 23:n ja pidin siitä. En yleensä bloggaa lukemistani tai selaamistani lastenkirjoista, koska blogi on omaksi ilokseni lukemille kirjoille eikä niille, joihin tutustun työn puolesta. Tämän kirjan luin kuitenkin huvikseni ja se sopi vieläpä pariin lukuhaastekohtaankin. Siinä missä Osasto 23:ssa liikuttiin tuberkuloosiparantolassa, tässä kirjassa seikkaillaan teatterin ja oopperan maailmassa. Tunnelma on silti aivan yhtä synkeä.

Kyseessä on siis kummitusjuttu, mutta ahdistavinta kirjassa eivät suinkaan ole Viktorin kuulemat kuiskaukset ja kellarissa piileskelevä hirviö. Frantz on erittäin taitava luomaan arkista synkkyyttä ja pahuutta. Viktor on, kuten hänen isoäitinsä jaksaa muistuttaa, lihava lapsi ja uusi luokassaan. Hän on armottoman koulukiusaaja Algotin uhri, eikä kukaan opettajista puutu tähän mitenkään, päin vastoin. Viktorin omatkaan ajatukset eivät ole aina kauniita, vaan yhtä synkkiä kuin hänen ympäristönsä.


Pelkäsin kyllä edelleen Algotia, hänen häijyä luonnettaan ja kovia nyrkkejään. Mutta kellarin tapahtumien jälkeen sisälläni oli alkanut kasvaa toisenlainen tunne. Ja joka kerta hänet nähdessäni tämä toinen tunne oli kasvanut aavistuksen samalla kun pelko oli kutistunut.

Se tunne oli viha.
(s. 54-55)


Kotona Viktor ei halua kertoa asiasta, koska isoäiti vihaa häntä jo valmiiksi ja äiti on etäinen. Isä on häipynyt omille teilleen vuosia sitten ja miltei puhekyvytön isoisä pyörätuolissaan on lapsen mielestä pelottava. Viktor tuntee syystäkin olevansa yksin ja tarpeeton. Hän on lahjakas piirtäjä ja laulaja, mutta kukaan ei tunnu välittävän tästä minkään vertaa. Löytää hän sentään teatterista yhden ystävän, teatterimestarin tyttären Agneksen.

Pisteenä ankeuden päälle kirjan viimeisissä lauseissa mainitaan Euroopassa jylläävä maailmansota.

Kirja oli siis erittäin synkkä, mutta juoni oli sopivan jännittävä ja Viktor rohkeutensa löytävä nokkela päähenkilö. Pidin erityisesti siitä, että kirjailija ja kirja eivät aliarvioi lapsilukijaa. Kirjasta ei välity sellainen olo, että kirjailija puhuisi alaspäin ja yksinkertaistaisi asioita lukijaa varten. Lukijan oletettu ikä on toki otettu huomioon tarinassa, mutta samalla luotetaan lukijan omaan ymmärrykseen. Lapsille voi kirjoittaa näinkin vaikeista ja synkistä asioista ilman, että se on osoittelevasti kirjan ydin.


Kirjan tiedot: 
Eva Frantz: Yön kuningatar | S&S 2021 | 180 sivua | Kirjastosta 
Ruotsinkielinen alkuteos: Nattens drottning (2021) | Suomennos: Anu Koivunen

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 13. kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin [18/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 20. kirja, jossa kertojana on lapsi [11/25]

torstai 29. huhtikuuta 2021

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki

 Kansikuva.


Toisin kuin kuvittelin, tämä omaelämäkerrallinen sarjakuva ei kerro Tiitu Takalon, Mikon ja Annikin välisestä kolmiodraamasta. Sen sijaan tässä on kyse remontista ja Annikki-nimisen korttelin pelastamisesta.

Annikki on vanha puutalokortteli, joka sijaitsee Tampereella Tammelan kaupunginosassa. Se on toinen kaupungin kahdesta jäljellä olevasta umpipihaisesta puutalokorttelista ja ainoa, jossa oikeasti asutaan. Se toinen kortteli on Amurin työläismuseokortteli, jossa muuten järjestetään varsin kiinnostavia opastuskierroksia kesäisin. Osuin sellaiselle vahingossa parisen vuotta sitten ja oli mielenkiintoista kuulla, miten reilut sata vuotta sitten elettiin juuri niissä taloissa.

Mutta, takaisin Annikkiin ja tähän sarjakuvaan. Sarjakuvassa kartoitetaan Tampereen historiaa työläiskaupunkina noin ylipäätään, joten se oli todella mielenkiintoinen luettava jo ihan senkin vuoksi. Kaupunkihan on toiminut muun muassa tärkeänä sisällissodan näyttämönä. Kaupungin historia kulkee sujuvasti sekä Annikin että Tiitun ja Mikon tarinan mukana. 

Sarjakuvan tarina on vähän rakkaustarinakin, koska se kertoo Tiitun ja Mikon tapaamisesta ja heidän parisuhteestaan. Pidin myös tästä ihmissuhdepuolesta, jossa näytettiin arjen iloja ja suruja ja esimerkiksi sitä, miten kierrättäminen voi olla luonteva osa arkielämää. Myös se, miten pariskunta päätyi vanhaan ja todella suuren remontin vaativaan asuntoon, tuntui kirjassakin juuri heille oikealta valinnalta.


Umpipihainen työläiskortteli.
s. 45


Annikissa asutaan nykyään kyläyhteisössä, jossa toteutetaan yhteisöllistä asumistapaa. Tie tähän on ollut todella pitkä ja sarjakuvassa kerrotaankin vastoinkäymisistä, joita matkan varrella on tullut vastaan. Laho lattia on huomattavasti pienempi ongelma kuin kaupungin johtajat, jotka halusivat rakentaa paikalle kerrostalon. Sarjakuvasta välittyy hienosti turhautuminen ja väsymys itseä niin paljon suuremmalta tuntuvan vastustajan edessä. Toisaalta myös juuri tuo yhteisöllisyys ja toisen tukemisen tärkeys välittyy samalla lailla. 

Yksi kirjan tärkeistä sanomista onkin se, että yhteisössä on voimaa ja aina kannattaa yrittää. Sitkeä työ palkittiin lopulta ja nyt Annikissa asutaan aivan oikeasti. Mielestäni on hienoa, että Takalo teki näin mielenkiintoisen kirjan tällaisesta ainutlaatuisesta projektista.


Kirjan tiedot: 
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki | Suuri Kurpitsa 2014 | 246 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari, Kirjoja ja kakkuja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 36. kirjassa liikutaan ajassa [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 4. sarjakuva, joka perustuu tosielämään tai tosielämän henkilöön [10/25]

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

 Kansikuva.


Tiedän liikaa mudasta.

Kun lento 1112 New Yorkista Dominikaaniseen tasavaltaan putoaa, kukaan ei selviä hengissä. New Yorkissa Yahaira menettää isän, joka on viettänyt joka kesän kotiseudullaan. Dominikaanisessa tasavallassa Camino menettää isän, joka on kotona vain kesäkuukausina. Yksi mies, kaksi perhettä. Menetyksen myötä salaisuus paljastuu ja surevat tytöt joutuvat miettimään, mitä voi antaa anteeksi ja mitä perhe tarkoittaa.

Luin pari vuotta sitten Elizabeth Acevedon ensimmäisen suomennetun säeromaanin Runoilija X ja pidin siitä paljon. Niinpä toiveeni olivat korkealla kun huomasin, että tänä vuonna ilmestyy toinenkin Acevedon säeromaani aivan erilaisesta aiheesta. Hieman hitaan alun jälkeen upposin täysin tarinaan surusta ja kahdesta tytöstä, joiden elämä muuttuu kokonaan yhden ainoan tapahtuman myötä.

Kirjailijan loppusanoissa hän kertoo, että tämä tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Lento AA587 syöksyi maahan Queensissa ja onnettomuudessa sai surmansa yli 200 ihmistä, joista suurimmalla osalla oli dominikaanilaistausta. Muistaako kukaan ulkopuolinen tätä? Hyvin harvat, koska onnettomuus tapahtui vuonna 2001, vain kaksi kuukautta WTC-iskujen jälkeen. Koska onnettomuuteen ei liittynyt terrorismia, se jäi pian mehevämpien uutisotsikoiden jalkoihin.

Onnettomuuden jälkimainingeissa paljastui oikeastikin tapauksia, joissa koneen matkustajalla olikin salaa kaksi perhettä. Acevedo rakentaa tälle idealle kiinnostavan tarinan siitä, miten hyvä isä voi olla huono aviomies ja miten yhden ihmisen teot vaikuttavat monen muun elämään. 

Kumpikin tytöistä saa äänensä kuuluviin kirjassa ja pidin siitä, miten eri tavoilla he reagoivat tilanteeseen. Yhteisestä isästä huolimatta heillä on aivan erilaiset taustat ja se tuntuu koko ajan. Silti heillä on myös yhteisiä kokemuksia, yhteistä maata jalkojen alla.

Yahaira asuu New Yorkissa ja on myös se, joka saa pitää isän yhdeksän kuukautta vuodessa. Yahaira on se, joka sai vahingossa tietää isän toisesta vaimosta vuotta ennen onnettomuutta. Salaisuus kaihertaa hänen mieltään ja pilaa suhteen isään, joka olikin aivan toisenlainen mies kuin Yahaira oli kuvitellut. Tieto sisaresta tulee vasta isän kuoleman jälkeen ja järkyttää Yahairan maailmaa uudelleen. Miten isä on voinut ryöstää häneltä sisaren? Yahairan tarinassa pidin paljon myös siitä, että hänellä on tyttöystävä, paras ystävä Drea, joka on niin erilainen kuin Yahaira ja silti juuri se, joka ymmärtää häntä parhaiten. 


Ensisuudelman päivänä
menin vanhempieni makuuhuoneeseen

& lausuin kiitoksen pienelle posliinipyhimykselle
jota Papi piti vaatekaappinsa päällä:

kiitos, kiitos.
Kuiskasin kaikelle, mikä oli kuulolla.
(s. 77)


Camino puolestaan asuu Dominikaanisessa tasavallassa huomattavasti köyhemmissä oloissa. Silti Camino ja hänen tätinsä ovat rikkaita naapuruston mittapuulla, koska isä lähettää heille rahaa New Yorkista. Isä myös maksaa naapurustossa vaanivalle parittajalle siitä, että hän jättää Caminon rauhaan. Isän kuolema tuo turvattomuuden tunteen ja saa Caminon epätoivon valtaan. Tieto toisesta perheestä ei sinänsä ole järkyttävää, koska Yahairaa kyynisemmällä Caminolla ei ole minkäänlaisia harhakuvia siitä, millaisia miehet voivat olla. Ikävä yllätys on se, että Caminon kauan sitten kuollut äiti oli isän toinen vaimo eikä siis lain silmissä vaimo lainkaan. Camino on haaveillut pääsystä Columbian yliopistoon lääketiedettä lukemaan, mutta unelmat murskautuvat hetkessä. Ei hänellä ole varaa sellaiseen ilman isän tukea ja viisumin saaminen on nyt miltei mahdotonta.

Pidin todella paljon siitä, miten kaikille kaikin puolin hankala tilanne lopulta ratkeaa. Suosikkikohtani on kirjan lopussa, jossa neljä petoksen yhteen tuomaa naista kohtaa rannalla sen mainitun parittajan. 


Jopa tuuli & sade & yö:
jopa valo: on tullut puolellemme.

Puolustamme Caminoa. Toisiamme.
Kädet nyrkissä & leuka lujana -

Suojelemme Caminoa hinnalla millä hyvänsä.
Suojelemme toisiamme.

(s. 388)


Kirjassa on noin ylipäätään vahva feministinen ote ja sanoma. Kumpikin tytöistä on kohdannut törkeää seksuaalista häirintää ja rasismia. Etenkin Caminon maailma on miesten maailma, josta vain harvat onnekkaat naiset pääsevät pakenemaan. Valheistaan huolimatta isä jättää jälkeensä kaksi vahvaa tytärtä ja naisia, jotka puolustavat toisiaan henkeen ja vereen. Vaikka kirja kertoo surusta, se on täynnä toivoa ja rakkautta, ja minulle jäi sen lukemisesta hyvä mieli.


Kirjan tiedot:
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle | Karisto 2021 | 424 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Clap When You Land (2020) | Suomennos: Leena Ojalatva

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 38. kirja on käännetty hyvin [16/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 7. vuonna 2021 julkaistu kirja [9/25]