Maaliskooste

Kannatti selvästi säälitellä julkisesti omaa lukemistahtia. Sehän selvästi parani maaliskuussa!

Luettu & blogattu

7 kirjaa / 1804 sivua

Lynne Kelly: Song for a Whale
Tyttö, valas ja kommunikoinnin tärkeys. Ihana kirja kuulluksi tulemisen tärkeydestä.

Sarah Crossan: Yksi
Kun et ole koskaan yksin. En pitänyt niin paljon kuin toivoin ja odotin pitäväni, sen siitä saa kun kuuntelee liikaa hypetystä.

Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju
Matkalla mestaruuteen. Kiva välipalamanga, joka yritti olla syvällisempi kuin olikaan.

Mari Ahokoivu: Oksi
Karhuja, äitejä ja tyttäriä. Komea sarjakuvaromaani karhumyytistä ja synkästä metsästä.

Chris Rylander: Gregin legenda
Yllätys, olet kääpiö! Hauska perusfantasiajuoni uudesta näkökulmasta.

Mimmu Tihinen: Kello tuhat
Jesse ja lukemisen ilo. Toimiva selkokirja lukuhalun ja sisäisen runoilijansa löytämisestä.

Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa
Leo ja polkupyörällä ajamisen taito. Myöskin toimiva selkokirja uuden oppimisesta ja erilaisuudesta.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
Suomalaissiirtolaisten ja intiaanien jälkeläisten ahdinko. Hyvin kirjoitettu ja aiheelta kohtuullisen masentava tietokirja.

Satoru Takamiya: Olet vampyyriorjani
Yliluonnollista tragediaa ja komediaa. Nimeään parempi mangapokkari, pidin etenkin komediaosuudesta.

Linda Olsson: Sisar talossani
Rauha ja hiljaisuus häiriintyvät. Leppoisa tunnelma plussaa, puuduttava monologi miinusta.

4 sarjakuva-albumia / 844 sivua

Linda Olsson: Sisar talossani

Linda Olsson:
Sisar talossani
(En syster i mitt hus, 2016)
243 s.
Gummerus 2017
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Omasta hyllystä

En osaa selittää, miksi minä tein sen.

Kohta viisikymppinen Maria asuu Espanjassa Costa Bravan rannikolla mukavassa talossa. Maria on tehnyt melkein totaalisen pesäeron perheeseensä vuosikymmeniä sitten ja nauttii nyt itsenäisestä elämästä leppoisassa pikkukaupungissa. Tai ainakin nauttisi jos hänen nuorempi sisarpuolensa Emma ei olisi tulossa vierailulle. Pari vuotta sitten Maria meni puolivahingossa kutsumaan Emman kylään ja se hetki on nyt käsillä. Maria pelkää Emman häiritsevän hänen elämäänsä ja ennen kaikkea kaivelevan esiin salaisuudet, joista Maria ei halua puhua.

Minähän en selvästikään ole tämän kirjan kohderyhmää ikäni tai elämäntilanteeni puolesta, mutta ymmärsin kyllä varsin hyvin Marian halun nauttia omasta rauhastaan. Olsson kuvailee ihanan idyllisen rannikkokaupungin, upean talon ja kauniit maisemat, ja minulle tuli ihan ikävä kesää tätä lukiessa. Kesää odotellessa hyväksyn myös lomamatkan tällaisiin maisemiin.

Täällä olin nähnyt elämäni kauneimmat auringonlaskut ja tähtitaivaan. En koskaan väsynyt tuijottamaan alapuolellani avautuvaa merenlahtea, jonka pinnan sävy ja väri vaihtuivat lakkaamatta. Valkoisten talojen rivistöt kohosivat satamasta jyrkälle rinteelle tuoden mieleen amfiteatterin. Rakennusten päättyessä vuorenrinne nousi ylös suojaavana muurina.

(s. 15)

Suurimman osan aikaa Olsson kirjoittaa vetävästi. Miljöökuvausten lisäksi pidin eniten siitä, kun Marian ja Emman annetaan vain olla läsnä sekä yksin että toistensa kanssa. Yhteiset vaellukset lähiympäristössä ja hetket viinilasin äärellä saavat sisarukset jos ei samalle aaltopituudelle niin ainakin katsomaan samaan suuntaan. Taustalla kummittelevat koko ajan lapsuus- ja nuoruusvuosien traumat välinpitämättömän äidin, äidin vaihtuvien miesystävien sekä Marian ja Emman edesmenneen sisaren kanssa. Hieman lähempänä menneisyydessä ovat sisarusten tahoillaan kokemat parisuhteet, jotka päättyivät onnettomasti eri syistä. Kaikki tämä näkyy Marian ja Emman nykyhetkessä, ja Olsson paljastaa pikkuhiljaa mistä kaikessa onkaan oikeasti kysymys.

"Meidän täytyy puhua Amandasta, Maria. Meidän täytyy tehdä se nyt kun vielä voimme."

(s. 136)

Siksipä onkin harmi, että en pitänyt valtaosasta kirjan dialogia lainkaan. Kun Maria ja Emma saavat puhua arkisista asioista, dialogi rullaa mukavasti. Heti kun aletaan herättelemään menneisyyden haamuja, dialogi muuttuu perättäisiksi ja puuduttaviksi monologeiksi. Se veti minut aina pois tarinasta, sai hyppimään sivut läpi pikavilkaisuilla ja ajattelemaan, että ei kukaan oikeasti puhu näin. Lisäksi tragediaa on loppupeleissä liian paljon. Kauhallinen synkistelyä sopi tarinaan hyvin, mutta sitten sitä alettiin lappamaan lapiolla eikä se enää tuntunut oikein miltään. Kohtuu kaikessa, angstissakin.

Luettu myös:

Kirja vieköön!, Elämä on ihanaa, Oksan hyllyltä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 29. kirjassa nähdään unia [16/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 3]

Satoru Takamiya: Olet vampyyriorjani

Satoru Takamiya:
Olet vampyyriorjani
(S x M, 2010)
185 s.
Ivrea 2013
Suomennos: Anna Elo
Kirjastosta

Tämä kuuluu sarjaamme "kirjojen kauheat nimet" ja senpä vuoksi en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman mangahaastetta. Anime-lehden arvostelussa mainitaan heti alkuun, että nimi on käännetty suoraan pokkarin espanjankielisestä käännöksestä. Jäin nyt sitten miettimään onko koko kirja toisen käden suomennos vai onko se nimeä lukuun ottamatta käännetty alkuperäisestä japaninkielisestä? No, joka tapauksessa kirjassa ei ole yhden yhtä vampyyriorjaa, joten nimellä voi heittää esimerkiksi vesilintua. 

Sulhasen inhoaminen yhdistää.

Kirjassa on kaksi tarinaa, joista ensimmäinen, Olet vampyyriorjani, sijoittuu Taisho-kauden Japaniin. Orpotyttö Kyrie on rikas ja kaunis, ja kihloissa harvinaisen tylsän miehen kanssa. Kyrie itsekin on varsin apaattinen, mutta unelmoi koko ajan pakenevansa ahtaaksi lintuhäkiksi muodostuneesta kartanostaan. Hän kuulee huhuja lähistöllä mellastavasta vampyyristä ja kappas vain, puistosta löytyy muistinsa menettänyt nuori mies, jonka Kyrie ottaa hoiviinsa ja nimeää Kagariksi. Onkohan Kagarilla jokin yhteys vampyyriin vai ei? Hmmm...

Yltiöromanttisesta alkuasetelmastaan huolimatta tarina on itse asiassa tragedia ja loppujen lopuksi kertomus siitä, miten Kyrie ottaa oman elämänsä haltuunsa. Ei mikään maailman omaperäisin tarina, mutta erilainen ja parempi kuin kannen ja etenkin nimen perusteella odotin. Harmi kyllä piirrosjälkikään ei ole erityisen mielenpainuvaa, vaan shoujohötön tusinakamaa ohuine viivoineen ja valkoisine taustoineen.

Me kaikki uskomme sinua, Kotomi.

Mielestäni pokkarin parempi tarina oli kahteen lukuun jaettu Pakkomielteenä kummitukset. Koulumaailmaan sijoittuva kummituskomedia kertoo Kotomista, joka haluaa treffeille oikean kummituspojan kanssa. Kotomin kannalta on siksi hyvin ikävää, että hänen harvinaisen vahva auransa karkottaa kummitukset kauas pois hänen läheltään. Kun Kotomille valkenee, että hänen luokkatoverinsa Keita on varsinainen kummitusmagneetti, päättää hän lyöttäytyä pojan seuraan vaikka väkisin.

Tarinoissa kerrotaan paria hilpeää tapausta, joihin kaksikko joutuu kummitusten vuoksi. Romanttinen vire on ilmassa, mutta se jää aina toiseksi Kotomin kummituspakomielteelle. Piirrosjälki ei ole tässäkään mitenkään  ihmeellinen, mutta sopii mielestäni tarinaan paremmin kuin edelliseen. Hahmot ovat lisäksi paljon ilmeikkäämpiä kuin Kyrien porukka ja pidin siitä, miten tietyt shoujokliseet ja perusasetelmat käännettiin ympäri.

Keitaa uhkaa kylvyssä ongelma,
joka alkaa e-kirjaimella ja päättyy -rektioon.

Kaiken kaikkiaan kiva lukupala, jolle olisi kannattanut antaa parempi nimi.

Haasteet:

* Mangahaaste - koulupuku

Ei Kyriellä, mutta Kotomi ja Keita luokkatovereineen pukeutuvat niihin.

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla

Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä:
Fintiaanien mailla
316 s.
WSOY 2016
Kirjastosta

Fintiaanien mailla on kolmen naisen yhteisteos, kolmen vuoden intensiivinen tutkimusmatka Pohjois-Amerikassa.

Fintiaanit ovat siirtolaissuomalaisten ja intiaanien jälkeläisiä, joita asuu edelleen Yhdysvalloissa ja Kanadassa Suurten järvien tienoilla. Kirja on historiikki sekä siirtolaisiin ja fintiaaneihin että ehkä ennen kaikkea Yhdysvaltojen synkkään menneisyyteen ja alkuperäiskansojen kulttuurin tarkoitukselliseen tuhoamiseen. Miksi ja miten kulttuurit tuhottiin? Miten ne voivat tänä päivänä? Miltä niiden tulevaisuus näyttää?

(Koska valkoiset halusivat intiaanien maat, noin yleisesti ottaen huonosti, pilvien välistä kajastaa hieman valoa.)

Tämä on ollut lukulistallani ilmestymisestään lähtien kiinnostavan aiheensa vuoksi. Olen toki ollut epämääräisen tietoinen siitä, että suomalaissiirtolaiset ja intiaanit löivät hynttyitä yhteen eivätkä siitä syntyneet lapset ole kadonneet minnekään. Mitään tutkimusta tai edes artikkelia en ole aiheesta lukenut, joten kirja oli tehokas tietoisku ja tunnenpa nyt olevani eilistä viisaampi. Kirja on sujuvasti kirjoitettu elämäkerrallinen teos, jossa on mukana muutama Katja Ketun kirjoittama parin sivun novelli ja mukaelma ojibwa-heimon kansantaruista. Meeri Koutaniemen valokuvakuvitus on sekä erittäin taidokas että erittäin masentava. Kuviin on vangittu niin ylpeyttä kuin epätoivoakin, sisua jaksaa eteenpäin vaikka niskaan sataa usein sitä itseään.

Kirja rakentuu sekä erilaisista lähteistä koottujen tietojen että haastattelujen varaan. Tekijäkolmikko on löytänyt joukon fintiaaneja, jotka suostuivat puhumaan heidän kanssaan arasta aiheesta eli omasta identiteetistään. Suurin osa haastatelluista on keski-iän ylittäneitä, jotka kokevat olevansa ennen muuta intiaaneja. He elävät reservaateissa ja vaikka suomalaiset sukujuuret ovat monelle tärkeitä, ne ovat vähemmän tärkeitä kuin yhteenkuuluvuus oman heimon jäsenten kanssa. Raa'asta maailmasta kertoo se, että yhteenkuuluvuus syntyy kulttuurin lisäksi köyhyydestä, alkoholiongelmista, huumeista, hyväksikäytöstä, traumoista ja epätoivoisesta halusta antaa lapsilleen parempaa kuin mitä on itse saanut. Monet nuoret ja lapset ovat kääntäneet selkänsä intiaaniperimälleen  menestyäkseen yhteiskunnassa, eivätkä monet vanhemmat syytä heitä siitä.

Tämä siitäkin huolimatta, että kulttuuri vietiin väkisin heiltä itseltään. Osa kertojista on itse kokenut sen, että heidät on viety väkisin sisäoppilaitoksiin, joissa intiaani heissä yritettiin piiskata ja näännyttää ulos. Sydäntäsärkevää luettavaa. Tulipahan siinä myös mieleeni, että toivottavasti kukaan lukija ei ole ajatellut, että no onneksi meillä ei ole koskaan tehty tuollaista, hyvä me. Kyllä meilläkin eikä siitä niin kauan ole. Kirjassa ei turhaan romantisoida suomalaissiirtolaisiakaan. Yhteinen sävel intiaanien kanssa löytyi ennen kaikkea siksi, että molemmat olivat yhteiskunnan pohjasakkaa ja omasivat samanlaisia käytännön taitoja. Oli todellista ystävyyttä, mutta suomalaissiirtolaistenkin joukossa oli paljon ihmisiä, jotka käyttivät intiaanien ahdinkoa törkeästi hyväkseen.

Suo, kuokka ja Jussi eivät tienneet hyvää ojibweille.

(s. 22)

Vaikka kirja käsittelee raskaita ja vaikeita aiheita, etenkin sen loppupuolella pilkahtaa kuitenkin toivoakin. Hirvittävän korkeita itsemurhatilastoja vastaan taistellaan kasinoilta saatavilla rahoilla ja kouluttamalla nuoria. Huonolaatuista ruokaa pyritään korvaamaan omilla, paremmilla tuotteilla kuten hunajalla ja perinteisin tavoin viljellyllä villiriisillä. Osavaltioiden ja suuryritysten harjoittamaa riistopolitiikkaa vastaan taistellaan aktivismilla. Perinteitä ja kulttuuria halutaan siirtää tuleville sukupolville tarinoiden ja rituaalien kautta. 

Tunsin ehkä jopa jonkinlaista ylpeyttä siitä, että tekijäkolmikko pääsi seuraamaan Midewiwin-parantajayhteisön tärkeintä tapahtumaa, jonne ei juuri ulkopuolisia päästetä. Luottamus on varmasti ollut työläs rakentaa, mutta koko kirja kertoo myös tekijöiden halukkuudesta kuunnella ja ymmärtää. Ei sensaatiomaisessa paljastusmielessä, vaan koska on tärkeää kertoa ja välittää tietoa. Fintiaanien historia on myös suomalaisten historiaa siirtolaisuuden kautta.

Luettu myös:

Kirjojen keskellä, Unelmien aika, Lukupino ynnä muut

Haasteet:

*Helmet-lukuhaaste 2019 - 20. kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria [15/50]

Mimmu Tihinen: Kello tuhat & Toivottavasti huomenna sataa

Mimmu Tihinen:
Kello tuhat&
Toivottavasti huomenna sataa
64 s. / 79 s.
Pieni Karhu 2016 / 2018
Kirjastosta

Tuossa asiaa pohtiessani tulin siihen tulokseen, että olen varmasti joskun muinoin lukenut oikeastikin jonkin selkokirjan ja työni vuoksi selailemalla hyvinkin monta. Tämä taisi kuitenkin olla ensimmäinen kerta kun lukemalla luin kirjan (tai kaksi), joka on kirjoittu selkokirjaksi. 

Omasta mielestäni huomasin kyllä eron mukaelmien ja näiden välillä. Selkomukaelmien tekijöitä yhtään vähättelemättä, se on hieno taito! Mutta Mimmu Tihinen on kirjoittanut nämä molemmat kirjat suoraan selkokirjoiksi, minkä näkee tekstin laadussa. Kirjailija käyttää juuri niitä sanoja kuin on alun perin halunnutkin.

Kello tuhat kertoo kasiluokkalaisesta Jesse Granlundista, jota kiinnostaa enemmän jalkapallo kuin kirjat. Jesselle lukeminen on vaikeaa ja opettajan tehtävä kauhistus. Jessen ja hänen parinsa pitäisi tehdä sekä suullinen että kirjallinen esitelmä jostain kirjasta. Jessen onneksi Ninni valitsee ohuen runokirjan, jonka myötä Jesselle avautuu kokonaan uusi maailma.

Tykkäsin Jessestä, joka on päällisin puolin varsin stereotyyppinen eroperheen urheilijapoika, joka ei haluakaan välittää lukemisesta. Kun hän huomaa, että lyhyitä runoja on helpompi lukea ja sisäistää kuin pitkiä romaaneja, hän ihan innostuu lukemisesta. Näinhän myös selkokirjat ihannetapauksessa toimivat. Runot saavat Jessen miettimään itseään ja elämäänsä, ja purkamaan tuntojaan paperille opettajan vaatimaan esseetekstiin. Lukeminen saa siis esiin myös Jessen sisäisen kirjailijan.

Jessen ja Ninnin haparoivan ystävyyden lisäksi tarinassa on mukana Jessen isä, joka yrittää ylläpitää suhdetta poikaansa jalkapallon kautta. Yhteiset pelihetket kaatuvat kuitenkin aina siihen, että isän kunto ei kestä edes viiden minuutin peliä. Pidin paljon sekä siitä, että isä päätti ryhtyä tuumasta toimeen tilanteen muuttamiseksi. että siitä, että Jesse arvosti isänsä yrityksiä osallistua poikansa elämään niin urheilun kuin runojenkin kautta. Samaan tapaan Jesse ja Ninnikin löytävät yhteyden runojen ja pöytälaatikkorunoilun kautta. Ninni ja runot avaavat Jessen maailmaa, ja Jesse puolestaan antaa Ninnille rohkeutta olla välittämättä epäonnistumisesta luokan edessä.

Toivottavasti huomenna sataa puolestaan kertoo Leosta, jonka oletin olevan suunnilleen Jessen ikäluokkaa. Leo on viettänyt pitkiä aikoja sairaalassa ensin sydänsairauden ja sitten auto-onnettomuuden vuoksi. Sen vuoksi hän on ihan pihalla asioista, joista hänen luokkakaverinsa pitävät, ja monet nuorten perustaidot ovat jääneet oppimatta. Leo ja äiti viettävät ensimmäistä kesää maaseudulla, jossa Leo tutustuu kesämökeistä huolehtivaan Ellaan. Ella pyytää Leoa pyöräretkelle, mutta ikävä kyllä pyöräily on niitä taitoja, joita Leolla ei ole...

En pitänyt Leosta tai tästä kirjasta ihan yhtä paljon kuin Jessestä ja Kello tuhannesta, mutta ei tämä toki mitenkään huono kirja ollut. Makuasia vain. Leo yrittää niin kovasti olla cool Ellan edessä ja minulla ei nyt oikein riittänyt kärsivällisyys sille. Ellasta sen sijaan pidin enemmän kuin Ninnistä, jokin hänen reippaassa asenteessa vain vetosi minuun. Kun Ella kuulee, että Leo ei osaa pyöräillä, hän kysyy muitta mutkitta voisiko opettaa poikaa.

Tässäkin kirjassa toisena tärkeänä asiana on pojan suhde vanhempaansa, tällä kertaa äitiin. Leon äiti on hankkinut poikansa yksin kanadalaisen miehen kanssa, joka tietää Leosta muttei yhteisestä sopimuksesta osallistu tämän elämään mitenkään. Teiniangstista kärsivä Leo ei ihan ymmärrä, miksi äiti tuputtaa hänelle koko ajan paksumpaa paitaa ja huutelee pihalla perään. Se on vain niiiiin noloa kun Ellakin kuulee. Lukijalle sen sijaan on selvää, että äiti pelkää edelleen sairastelevan poikansa terveyden puolesta. Tälläkin kertaa mukana on myös vanhemman kasvutarinaa kun äiti oppii löysäämään liekaa ja luottamaan Leoon.

Miinusta muuten kirjan kannesta. Se on kaunis ja miellyttää minua, mutta ei ole ehkä sellainen, johon kirjan kohderyhmä tarttuisi helposti. Kannesta tulee myös mieleen hempeä romanssi, joka ei ole kirjan pointti ollenkaan.

Yhteenvetona, pidin molemmista kirjoista ja toivoisin, että tällaisia julkaistaisiin Suomessa enemmän. Nuorten lukuhaluttomuus on lisääntynyt ja lukivaikeudet ovat tunnettu ongelma, mutta näin huolella kirjoitetut selkokirjat kannustavat varmasti tarttumaan kirjaan tai ainakin mataloittavat kynnystä edes yrittää.

Luettu myös:

Ainakin Sivupolku (Kello tuhat), Tuijata (Toivottavasti huomenna sataa) ja Luettua elämää (molemmat).

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 3. kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue [13/50]

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 47. kirjassa on alle 100 sivua [14/50]

Molemmat kirjat käyvät molempiin kohtiin!

Chris Rylander: Gregin legenda (Eeppisten epäonnistumisten sarja #01)

Chris Rylander:
Gregin legenda 
(The Legend of Greg, 2018)
360 s.
Jalava 2018
Suomennos: Kaisa Ranta
Kirjastosta

On tuskin mikään yllätys, että se päivä, jona hurja villipeto oli raadella naamani irti, oli torstai.

Koko jääkarhuepisodi menee torstain piikkiin, koska kaikki epäonni iskee juuri torstaina. Mutta pahempaa on luvassa! 13-vuotiaan Greg Belmontin maailma muuttuu kun vuorenpeikko pistää hänen isänsä ekokaupan päreiksi ja Gregille selviää, että hän onkin kääpiö. Chicagon alla on oikea maanalainen kääpiövaltakunta, jonne Greg päätyy kun hänen isänsä katoaa vuorenpeikkomittelössä. Greg tutustuu muihin kääpiönuoriin ja hänellä on ensimmäistä kertaa elämässään enemmän kuin yksi ystävä. Hyvä niin, hän nimittäin tarvitsee apua pelastaakseen haltioiden vangiksi joutuneen isänsä.

Ei nyt äkkiseltään tule mieleen toista suomeksi ilmestynyttä fantasiasarjaa, jossa kiistämätön päähenkilö on fantasiamaailmojen kääpiö. Haltioita, jumalia ja lohikäärmeitä parveilee joskus kiusaksikin asti, mutta kääpiöt eivät ilmeisesti ole tarpeeksi mediaseksikkäitä. Se on se parta joka sen tekee, eikö olekin? Parta ja pituuden puute. 

Sinänsä tämä on perusfantasiaseikkailu, josta löytyy niin verenhimoinen puhuva ase kuin haltiat vs. kääpiöt asetelmakin. Näkökulman laskeminen kääpiötasolle tekee kirjasta kuitenkin sen verran erilaisen, että sitä luki mielenkiinnolla. Chicagon alainen kääpiöiden kaupunki ja kääpiöiden kulttuuri aukenivat lukijalle samalla kuin Gregillekin. Kääpiöiden maailmassa leipä on käsittämätön käsite (miksi, kun kinkun molemmin puolin voi laittaa jauhelihapihvitkin?) ja viikset ovat naisen kaunistus. 

Viimeinen pointti oli sinänsä tosi kiva, mutta harmi kyllä kirjailija ei kuitenkaan vienyt sitä loppuun saakka. Greg ihastuu enemmän ihmisen näköiseen Ariin kuin Glamenhildaan, jossa tiivistyy kääpiöiden kauneusihanne.

Hän oli minua vähän pidempi, mutta melkein kaksi kertaa isompi. Ei lihava, vaan... suuri. Hänellä oli lihaksikkaat käsivarret, vartalo jykevä kuin betonipylväs ja jalat, jotka olisivat voineet kuulua vaikka ravihevoselle - lihasten rajat piirtyivät esiin jopa selvästikin kotitekoisten nahkahousujen läpi. Hänen ruskea tukkansa oli kammattu kymmenille leteille, jotka roikkuivat hänen valtavasta päästään kuin Meduusan käärmeet. Ja kyllä vain, hänen ylähuulensa päällä oli hennot, untuvaiset viikset.

(s. 158)

Glam vasta kasvattaa viiksiään, mutta veikkaan ettei minkäänlainen karvakuontalo saa Gregiä ajattelemaan, että Glam on kuumin tyttö ikinä. No, elän yllättyäkseni. Ehkäpä Arikin onnistuu  viimein kasvattamaan viikset!

Rylander on ympännyt kirjaan niin tasa-arvoa (itsestään selvää kääpiöille), veganismia (vähintäänkin epäilyttävää) kuin kehopositiivisuuttakin (karvat ja paksuus ovat okei). Aina ajatus ei kanna loppuun saakka, mutta pisteet kuitenkin tosissaan yrittämisestä, etenkin kun kyseessä on selvästi ennen kaikkea pojille suunnattu kirja. Sellaiset ns. poikien kirjat, joissa käsitellään tällaisia asioita, ovat vieläkin valitettavan harvassa. Olisi kiva jos muutkin tarttuisivat asiaan, ja muilla tarkoitan nyt ennen kaikkea pojille kirjoittavia mieskirjailijoita. Naiskirjailijat ja tytöille suunnatut kirjat ovat tässä paljon edellä ainakin Suomessa. Tämä kirja kuitenkin todistaa yksinäänkin, että kyllä näistä voi pojillekin kirjoittaa ja hauskasti vieläpä. 

Pidinkin paljon kirjan huumorista jos kohta sitä olisi mielestäni voinut hillitä jossain kohdissa. Ihan joka toisen lauseen ei sentään tarvitse olla hauska läppä. Pidin myös Gregistä, joka on päähenkilöksi epätyypillisen pessimistinen (kääpiöiden ja minun normaali olotila), harrastaa shakkia ja puulajien tunnistamista, ja on lähtökohtaisesti altavastaajan asemassa. Yksityiskoulua käyvä Greg on nimittäin koulukiusattu ja hänen ainoa ystävänsä on Edwin, joka hupsista sentään paljastuukin haltiaksi. Vaikka Greg saakin kirjan kuluessa uusia ystäviä, ystävyys Edwiniin on yksi kirjan kantavista juonilangoista. Toivonkin, että tämän kirjan tapahtumista huolimatta Rylander ei vie sitä siihen kaikkeen kliseisimpään suuntaan.

Jatkoa odotellessa! Sitä pitäisi ilmestyä syksyllä, joten onneksi odotus ei ole kohtuuttoman pitkä.

Isä oli luultavasti onnellisin, innokkain ja motivoitunein pessimisti, mitä olla saattoi.

Ja olihan nyt perjantai - isän suosikkiviikonpäivä, koska se oli mahdollisimman kaukana seuraavasta torstaista.

(s. 42)

Luettu myös:

Ainakin Yöpöydän kirjat ja Kirjan vuoksi

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 35. kirjassa on yritys tai yrittäjä [12/50]

Trevor Belmontin menestyvä ekokauppa, joka on konseptina niin hauska, että lukisin kokonaisen kirjan siitä.

Mari Ahokoivu: Oksi

Mari Ahokoivu:
Oksi
368 s.
Asema Kustannus 2018
Kirjastosta

Karhuäiti Umi kömpii pesästä neljän pennun kanssa. Kolme tavallista karhunpoikaa, yksi... niin mikä? Parka ei ole karhu, mutta Umi kohtelee sitä omanaan kunnes sotka opettaa Parkaa taikomaan  tulta. Tytön käytös pelottaa Umia, joka käskee Parkan pois perheen luota. Metsässä asuu myös valtava Mana outoine varjolapsineen ja jossain taivaalla on Emuu, Umin äiti, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tyttärensä takaisin.

Enpäs ole lukenut tätäkään aiemmin vaikka kirjaa on kovasti kehuttu. Nyt kirja sattui kuitenkin sopivasti kohdalle ja päätin sivistää itseäni lukemalla sen. Tarinan idea perustuu muinaissuomalaiseen karhumyyttiin, ja vanhat myytit ja mytologiat ovat mielestäni aina kiinnostavia. Odotin siis kirjalta karhuja, äitejä ja tyttäriä, mutta sain sitten paljon muutakin.

Pidin todella paljon Ahokoivun piirrosjäljestä. Lähinnä mustan ja keltaisen sävyinen kuvitus siirtyy sujuvasti kepeästä karmivaan kahden kuvan välillä ja näyttäen silti koko ajan samalta. Etenkin karhut olivat ihanan pehmeästi piirrettyjä ja tukevasta rakenteesta huolimatta niistä välittyi notkeus, jota karhuhahmoissa harvoin näkee. Toinen suosikkini olivat revontulet, jotka oli piirretty kauniin hulmuaviksi. Liikkeen melkein näki ja ne muistuttivat minua talven pimeiden öiden tunnelmasta.

Revontulia
s. 12

Pehmeydestä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi tarinan raaka väkivalta yllätti kokonaan. Ei, ei se alun hirven tappaminen, se kuului asiaan. Sen sijaan se, mitä Parka vähän myöhemmin teki, oli suorastaan etovaa. Kummallisen hyvällä tavalla! Parka muuttui sen myötä ajatuksissani ihan toisenlaiseksi hahmoksi ja samalla tarina otti toisen suunnan. En väitä pitäneeni ihan kaikista käänteistä (täysin turha scifi-elementti tuli ihan puun takaa) tai edes ymmärtäneeni kaikkea (mitä Manan varjot loppujen lopuksi olivatkaan), mutta tarinassa oli yllätyksiä ja monimutkaisuutta, joista tykkäsin. Luonto, karhu ja muinaiset jumalat olivat koko ajan vahvasti läsnä.

Hauskana yksityiskohtana kirjan teksteille oli sivujen alalaidassa myös englanninkieliset käännökset. Paikoitellen luinkin ennemmin käännöksen kuin suomenkielisen tekstin, sitä oli nimittäin välillä vaikea hahmottaa etenkin lauluissa käytetyn tekstaustyylin vuoksi. Oli myös mielenkiintoista verrata Silja-Maaria Aronpuron käännöksiä alkuperäiseen tekstiin ja miettiä, olisinko itse kääntänyt samalla lailla vai jotenkin toisin. Pidin enemmän suomenkielisestä tekstistä, siinä oli paikoitellen kalevelaista mahtipontisuutta, joka sopi tarinaan kuin lumi talveen.

Luettu myös:

Kirjanurkkaus, Cats, books & me, Hurja hassu lukija ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 27. pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja [11/50]

Alto Yukimura: Hopeasokerimestari ja musta keiju

Alto Yukimura:
Hopeasokerimestari ja musta keiju
vol. 1 & 2
(Ginzatoshi to kuro no yosei -
Sugar Apple Fairy Tale, 2013 & 2014)
vol. 1, 148 s. / vol. 2, 143 s.
Sangatsu Manga, 2016 & 2017
Suomennos: Antti Valkama
Kirjastosta

15-vuotias Ann haluaa seurata edesmenneen äitinsä jalanjälkiä ja saada arvostetun hopeasokerimestarin arvonimen. Vain kyseiset mestarit osaavat tehdä sokeria hopeaomenoista ja valmistaa niistä ihania herkkuja, jotka kelpaavat niin ihmisille kuin keijuillekin. Matka kaupunkiin, jossa kilpailu arvonimestä järjestetään, on vaarallinen ja niinpä Ann ostaa itselleen orjamarkkinoilta soturikeiju Scharin. Niin kauan kuin Annilla on Scharin irtirevitty siipi, hän voi murskata sen ja keijun milloin vain. Mukaan lyöttäytyvät myös pikkuruinen vesikeiju Mythril sekä Annin itsepintainen kosija Jonas, jonka mukana on minikokoinen orjakeiju Kathy.

Valitsin tämän sekä nätin kannen että sarjan lyhyyden perusteella. Juuri nyt en millään jaksa investoida aikaa ja kiinnostusta uusiin ikuisuussarjoihin, joten tällainen lyhyt kahden osan sarja oli passeli tähän saumaan. 

Kannen perusteella oletin lukevani pian romanttista hömppää, mutta tämäkin olikin ystävyyshömppää. Romanttinen vire oli toki olemassa, mutta se tuotiin esiin lähinnä kuvituksessa, ei niinkään tekstissä. 

Yksi kliseisimpiä mangakuvia ikinä:
neitonen komean suojelijansa käsivarsilla.
vol. 1

Annin ja Scharin jutun pääpointti on luottamus ja toisen olennon ymmärtäminen, mutta täytyy kyllä sanoa, että ei se ihan tässä kontekstissa toiminut. Ann tosiaankin ostaa Scharin orjakseen ja suojelijakseen, ja yrittää sitten tarjota keijulle ystävyyttä. Schar ihan oikeutetusta huomauttaa, että mistään tasavertaisuudesta on turha puhuakaan niin kauan kuin Ann pitää Scharin siipeä hallussaan. Keijujen orjuus noin ylipäätään on asia, josta Ann angstaa jonkin verran, mutta kuitenkin jotain jolle hän ei Scharia ja Myhriliä lukuun ottamatta tee yhtään mitään.

Juonellisesti tarina on varsin yksinkertainen ja keskittyy parin viikon vankkurimatkaan kaupungista toiseen. Matkalla kohdataan niin maantierosvoja kuin outo muukalainen ja pelottava korppiparvikin. Jonasin paikka tarinassa oli ennalta arvattava, mutta ainakin tässä vältettiin tylsä ja tyypillinen kolmiodraama. Lopusta tykkäsin kyllä, siinä ei menty kaikista kliseisimmän kliseen kautta. Loppu jää sopivasti auki kaikin puolin ja koska sarja päättyy tähän, lukija saa itse päättää mitä viimeisen sivun jälkeen tapahtuu.

Kiva välipalahömppä, joka myös näytti kivalta. Jopa niinkin nätiltä, että pyörittelin silmiäni sille, että Ann muka olisi hädin tuskin tavallisen näköinen variksenpelätin. Just joo...

Haasteet:

* Mangahaaste - ruokaan keskittyvä sarja

Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan:
Yksi
(One, 2015)
440 s.
S & S, 2018
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kirjastosta

Tässä

me olemme.

16-vuotiaat Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset, lantiosta yhteen kasvaneet ja siksi pakostakin aina yhdessä. Rahavaikeuksien vuoksi heidän täytyy luopua kotikoulusta ja aloittaa lukion toinen luokka Hornbeaconin yksityiskoulussa. He osaavat odottaa tuijotusta, sormella osoittelua ja valokuvausta, mutta ystävyyttä he eivät uskalla odottaa. Kaksoset tutustuvat kuitenkin Yasmeeniin ja Joniin, jotka näkevät tytöt kahtena yksilönä. Perheen omista vaikeuksista huolimatta kaikki näyttää menevän hyvin kunnes lääkäri joutuu kertomaan heille tylyn totuuden...

Olen kuullut tästä kirjasta niin paljon hypetystä joka puolelta, että odotukseni taisivat olla liian suuret. Idea on tietenkin kiinnostava ja erilainen. En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jonka pääosassa ovat siamilaiset kaksoset. Crossan on tutkinut asiaa perusteellisesti ja kirjoittanut siitä ihan kelpo kirjan nuorille. Juonessa on samanlaisia perusjuttuja kuin muissakin nuortenkirjoissa: perheongelmia, sisaruskateutta, ensi-ihastus ja ystävyyssuhteiden solmimista. Jaetusta kehosta huolimatta kaksoset ovat kaksi eri ihmistä, joilla on omat kiinnostuksen kohteensa kuten keillä tahansa sisaruksilla.

Kirja tuntui välillä kompastuvan juuri tähän. Toisaalta se yrittää sanoa, että Grace ja Tippi ovat muutakin kuin kaksosuutensa. Toisaalta koko tarina kerrotaan tämän kaksosuuden kautta. Tytöt eivät ole kerronnassa koskaan Grace tai Tippi, he ovat aina Grace-ja-Tippi. Grace on tarinan minäkertoja ja hänellä on tuskin ajatustakaan, joka ei jollain tavalla koskisi myös Tippiä. Mielestäni tämä nakersi pohjaa tuolta yksilöllisyyden teemalta.

Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea siitä, millaista on arki kun se pitää koko ajan jakaa jonkun toisen kanssa. Grace ja Tippi käyvät terapiassa, kumpikin omalla terapeutillaan, ja yhden puhuessa toinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla yksityisyyttä antaakseen. Vaatteet on tehtävä erikoistilauksesta ja vaikka kummallakin on omat lempiruokansa, he ruokkivat osittain yhteistä kehoa. Jos toinen laiminlyö oman osuutensa kehosta huolehtimisesta, molemmat kantavat sen seuraukset. Flunssa ajaa molemmat sängyn pohjalle ja ylös ei pääse ennen kuin kumpikin on terve. Ulkona ei voi kuvitellakaan kävelevänsä ilman, että joku tuijottaa. Ehkä parhaiten minulle jäikin mieleeni se, miten hyvin Grace tietää olevansa Tippin kanssa monille elävä painajainen. 

Yasmeen voihkaisee ja johdattaa meidät luokan perälle.

Ja koko matkan sinne meitä

ympäröi avointen suiden meri,

kolmekymmentä pullottavaa silmäparia

ja sataprosenttinen puhdas

kauhu.

(s. 59)

Harmi kyllä kirja ei vakuuttanut minua säeromaanina. Kun nyt ajattelen asiaa, olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän tavallisena proosaromaanina. Ehkä se johtuu siitä, että lukemani säeromaanit ovat olleet parempia tuossa säe-osuudessa ja runollisempia kerronnaltaan. Tämä on lähinnä vain tavallista proosaa hassusti rivitettynä. Kirjan luki sen vuoksi nopeasti, mutta sen muoto ei tuonut siihen mitään lisää, päinvastoin. Useimmat hahmot jäivät ohuiksi pintaraapaisuiksi ja joidenkin kohdalla mietin miksi he edes olivat tarinassa. Yksi tällainen hahmo on kaksosten pikkusisko Lohikäärme, joka oli olemassa tarinan laidalla, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla olematta. Tavallaan haluaisin kirjalle jatko-osan, jossa kerrotaan Lohikäärmeestä ja hänen elämästään tässä perheessä.

Eli siis, kiinnostava ja erilainen aihe, toteutus ei vain ollut niin hyvä kuin oletin ja toivoin. Monille tämä tuntuu olleen aivan erityinen ja itkettävä lukukokemus, mutta minun tunnesuoneeni tämä ei nyt vain iskenyt. Hyvä kuitenkin, että tällä on ollut enemmän annettavaa muille.

Luettu myös:

Oksan hyllyltä, Kirjakko ruispellossa, Kymmenes kirjain ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 18. eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [10/50]

Jostain syystä kuvittelin Sarah Crossanin oleva amerikkalainen, mutta hän onkin irlantilainen.

Lynne Kelly: Song for a Whale

Lynne Kelly:
Song for a Whale
303 s.
Delacorte Press 2019
Kirjastosta

Until last summer I thought the only thing I had in common with that whale on the beach was a name.

12-vuotias Iris on ollut kuuro syntymästään lähtien. Kuurous itsessään ei ole hänelle ongelma, mutta muiden reaktiot ovat. Äidin vaatimuksesta Iris käy tavallista koulua eikä viihdy siellä ollenkaan. Eräällä tunnilla opettaja kuitenkin kertoo valaasta nimeltä Blue-55, joka laulaa eri taajuudella kuin muut valaat. Iris tuntee empatiaa valasta kohtaan ja hän päättää luoda ääntä, jonka sekin kuulee. Lopulta koko homma johtaa maailmaa avartavaan roadtripiin leskeksi jääneen isoäidin kanssa. Koska kommunikointi on tärkeää ja maailman yksinäisin valaskin ansaitsee tietää, että joku kuulee sen äänen.

Lynne Kelly on toiminut parikymmentä vuotta kuulovammaisten tulkkina, mikä näkyy kirjassa mielestäni todella hienosti. Tarinaan uppoutuessa ei oikeastaan unohda, että Iris on kuuro, mutta sillä ei ole mitään väliä. Hänen maailmassaan ei ole ääntä, mutta sitä kompensoivat viittomakieli ja tuntoaisti, esineitä ja maata pitkin kulkevat värähtelyt. Iriksen maailmasta ei puutu mitään muuta kuin enemmän ihmisiä, jotka ymmärtävät häntä ja näkevät vaivaa kommunikoinnin eteen.

Pidin siitä, miten monella tavalla ihmiset suhtautuivat Iriksen kuurouteen ja miten se muokkaa hänen suhteitaan heihin. Hänen isovanhempansa ovat myös kuuroja, mutta Iris on aina jutellut luontevammin isoisän kanssa. Roadtrip Alaskaan antaa hänelle tilaisuuden tutustua isoäitiinsä uudella tavalla, ja samalla isoäiti löytää taas iloa elämäänsä. Iriksen äiti on oppinut viittomakieltä kotonaan, mutta ei halua päästää Iristä kuurojen kouluun. Äiti pelkää, että Iris etääntyy sen vuoksi perheestään eikä hän ymmärrä, että tulkkia lukuun ottamatta kukaan ei puhu Iriksen kieltä tavallisessa koulussa.  Kotona myös Iriksen isoveli puhuu sujuvaa viittomakieltä, mutta isä taas ei ole koskaan oppinut tai vaivautunut opettelemaan kieltä kunnolla. Iris onkin ajoittain katkera siitä. 

He could get by okay, but it wasn't like we could have a real conversation. I didn't expect him to know it as well as Mom. She had Deaf parents, so she was signing before could talk. I just wished he put more effort into learning it. He said he'd always been more of a "numbers person" than a "words person" and that it was hard to learn a new language. Seems like having a kid you could barely talk to would be harder.

(s. 49)

Vastakohtana tälle on Iriksen kuuron ystävän Wendellin perhe. Wendell käy kuurojen koulua ja koko hänen kuuleva perheensä puhuu sujuvasti viittomakieltä.

Lukuisat sivuhahmot suhtautuvat Irikseen kukin tavallaan. Iriksen tuntevat henkilöt näkevät vaivaa kommunikoinnin kanssa (ehkä ihanin ikinä on mies, joka on leikannut viiksensä lyhyemmiksi ihan vain siksi, että Iriksen olisi helpompi lukea hänen huuliltaan), mutta tuntemattomat joko puhuvat Iriksen ohi tai turvautuvat huutamiseen. Ikään kuin äänen korottaminen jotenkin auttaisi asiaa. Iris ja isoäiti päätyvät risteilyalukselle, jossa Iris tutustuu Bennie-tyttöön. Bennie suhtautuu kuurouteen mutkattomasti ja tytöt kommunikoivat sekä kirjoittamalla että viittomakielellä sitä mukaa kun Bennie sitä oppii. Se, että sanat täytyy kirjoittaa ei ole millään tavalla tärkeää kun puhutaan niinkin tärkeistä asioista kuin jälkiruoka, jäävuoret ja valaat.

Ja sitten sokerina pohjalla onkin koko tämä valasjuttu, joka lämmitti ja suretti sydäntäni. Blue 55 perustuu nimittäin oikeaan valaaseen, josta muistin lukeneeni ja jonka vuoksi oikeastaan lainasin koko tämän kirjan. 52-hertz -valas on olemassa ja laulaa korkeudella, jota muut valaat eivät kuule tai ainakaan ymmärrä. Valasparka huutaa suomeksi meressä, jossa kaikki muut puhuvat kiinaa.

Those first whales had tried to talk to him. Every day they worked to change their songs to something like his.

He returned their calls, but his sound meant nothing to them.

He heard the other whales. But nothing he sang back made sense. They thought he didn't understand.

They communicated to one another past him, through him, across him. Like he was a coral reef or a kelp forest they passed by. But he heard all of it.

(s. 16)

Valaan tarina heijastaa hienosti Iriksen elämää ja jokaisen tarvetta tulla kuulluksi.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste - 48. kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä [9/50]