Jenna Kostet: Punainen noita

- Mikä siinä on vialla? Valpuri kysyi ja kyykistyi äitinsä viereen.

Haluatko lukea jotain oikein masentavaa? Räytyä toivottomuudessa ja ihmisten pahuudessa? Lukea tarinan, jossa tunnelin päässä näkyvä valo on rovio, jolla sinut poltetaan?

Jos vastaus on kyllä, suosittelen tätä Jenna Kostetin Punaista noitaa. Se olikin paljon masentavampi tarina kuin takakansitekstin perusteella kuvittelin.

Ei niin, että olisin olettanut tämän olevan onnellinen tarina, perustuuhan tämän tositapahtumiin. Valpuri Kinni (Kyni) eli 1600-luvulla ja häntä syytettiin noituudesta monta kertaa. Lopulta hänet todellakin poltettiin roviolla Hämeenlinnassa vuonna 1665.

Mutta siltikään en osannut odottaa tällaista kurjuudessa rypemistä. Kostet on kyllä kirjoittanut uskottavan kuvauksen siitä, miten ahdasmielinen, taikauskoinen ja vainoharhainen tuon ajanjakson ilmapiiri on epäilemättä ollut. Jokaisen ja etenkin jokaisen naisen piti olla hyvin varovainen ettei vain tullut sanoneeksi jotain, joka olisi jollain tavalla voitu tulkita kiroukseksi tai noituudeksi.

Kostet on myös luonut todella vastenmielisiä ja todentuntuisia hahmoja, etenkin miehiä, jotka oikein innolla osallistuivat noitien vainoamiseen. Toisten oikeuksien polkeminen pönkitti mukavasti heidän omaa valtaansa. Valpurin veli Tuomas on loistava esimerkki tästä.

Tarinassa toistellaan sitä, miten älykäs ja kaikin puolin veljeään parempi kaikessa Valpuri on. Hänen tekonsa eivät kuitenkaan aina oikein vastanneet sitä kuvaa, minkä kerronta hänestä halusi antaa. Oli vähän vaikea uskoa häntä vahvaksi ja itsenäiseksi, koska hän palasi aina takaisin Tuomaksen ja kyläpahasensa vainottavaksi.

Minusta oli harmillista, että loppujen lopuksi tarina tuntui tapahtumien suhteen aika tasapaksulta. Köyhyyttä ja kurjuutta niin kauas kuin silmä siintää, mikä oli varmasti totta, mutta tarinana se ei ollut kovinkaan kiinnostava. 

Minusta kirjassa oli myös rakenteellinen ongelma sikäli, että ensimmäiset 100 sivua viivytellään Tukholmassa, sitten kurjistellaan muutama vuosi Liitsolassa, ja viimeiset sata sivua kiidetään halki kolmen vuosikymmenen. Tuo viimeinen ajanjakso on juuri se, jonka aikana tapahtuneista Valpurin käräjöinneistä on olemassa kirjallista todistusaineistoa. Niissä tapauksissa olisi varmasti voinut vähän viivähtääkin.

Mutta, luin kirjan kuitenkin loppuun asti, koska ajankuva oli hyvin kirjoitettu ja teksti sujuvaa.

Kirjan tiedot:

Jenna Kostet: Punainen noita | Aula & Co. 2024 | 328 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Amman lukuhetki, Kirjojen kuisketta, Tuijata ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Kansanperinne

* Elämänkertabingo: Elämänkertaromaani

* Vahvat naiset 2024 : Noita

Nora Roberts: Velhotohtori (Noitakronikat #03)

Taikaa on olemassa.

Anastasia Donovan on noita, jonka erikoisalaa on parantaminen. Hän on pettynyt kerran rakkaudessa eikä enää uskalla kertoa noituudestaan kenellekään ulkopuoliselle. Kun naapuriin muuttaa salskea leskimies Boone Sawyer pienen tyttärensä Jessien kanssa, ei tarvita kristallipalloa kertomaan, miten siinä käy.

Voihan hömppä. Olen siis lukenut sarjan kaksi edellistäkin osaa (Noidan lumoissa ja Velhotanssi) ja jollain tavalla jopa pitänyt niistä. Etenkin kirjojen päähenkilöt Morgana ja Mel olivat mieleeni, koska heissä ja siten myös romansseissa oli särmää. Kirjoissa oli myös jonkin verran juonta tai ainakin konfliktia. 

Edellisiin osiin verrattuna tämä olikin aika tylsä kirja. Anastasia on tietenkin niin upea, että pyörittelin silmiäni tätä kuvausta lukiessani:

Anan pitkät, vehnänvaaleat hiukset oli sidottu huolettomasti taakse, ja muutama suortuva oli irronnut poninhännästä ja heilahteli tuulessa hänen kasvoillaan. Hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Hänen hauras, lumoava kauneutensa oli yhtä luonnollista kuin hänen kykynsä. Se oli kelttiläisen luuston, utuisten silmien, leveän, runollisen kauniin Donovanin suun yhdistelmä - ja lisäsi jotain vaikeammin määritettävää. Hänen kasvonsa kuvastivat jaloa sydäntä.

(s. 12-13)

No niinpä tietenkin kuvastivat. Ei minua niinkään vaivannut tuollainen yltiömäinen kuvailu sinänsä kuin se, millaiseksi hänet siinä kuvattiin. Anastasiaa verrataan jatkuvasti sulokkaaseen, puutarhassa käyskentelevään keijuun, ah niin puhtoiseen ja jalomieliseen. Ei niin yllättäen hänen noitavoimansa ovat toisten tunteiden tunteminen ja parantaminen. Jälkimmäinen hoituu hieman yrttien voimalla, mutta etupäässä luottamalla kivien voimaan. Siis sellaisten horoskooppikivi-tyyppisten pikkukivien, jotka parantavat käytännössä kaiken reumasta päänsärkyyn ja yksinäisyyteen. En itse jaksa fiktiossa tällaista huuhaanoituutta vaan olen enemmän Morganan edustaman toiminnallisen magian ystävä.

Sinänsä pidin kyllä Anastasian luonteesta. Hän tietää täsmälleen kuka hän on, eikä suostu häpeämään sitä vaikka pitääkin kykynsä salassa. Huuhaaseen keskittyviä kohtia lukuun ottamatta hänen näkökulmastaan kerrottua tarinaa oli ihan kiva lukea.

Harmi, että Boone on sitten niin raivostuttava tapaus. Jos nyt jotain positiivista hänestä haluaa löytää, niin hän on eittämättä hyvä isä ja ammatiltaan lastenkirjojen kirjoittaja. Kuinka moni muu testosteronia tihkuva alfaurossankari kirjoittaa keijuista ja satulinnoista? Ei varmaan kovin moni, eli tämä oli kyllä ihan virkistävä valinta ja pisteet Robertsille tästä.

Muusta en Boonessa sitten pitänytkään. Hänen näkökulmastaan suhde Anastasiaan keskittyy vain siihen, miten paljon Boone haluaakaan päästä panemaan Anastasiaa. Kun Anastasia kertoo ettei ole vielä mennyt sänkyyn kenenkään kanssa, Boone alkaa käydä oikein ylikierroksilla. 27-vuotias koskematon nainen? Tosimiehen on pakko saada tämä houkutteleva saalis! En vain jaksa tällaista.

Kaiken kaikkiaan kirjassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään paitsi Anastasian ja Boonen välistä jahkailua. Yllätyin ehkä eniten siitä, miten lapsikeskeinen kirja on. Koska niitä lapsiahan riittää. Boonella on jo Jessie, Morgana odottaa kaksosia ja Melkin alkaa odottaa kaksosia ennen tarinan loppua. Epilogissa Anastasia on itse synnyttämässä ja päättää pistää vieläkin paremmaksi pyöräyttämällä maailmaan kolmoset. 

Näköjään sarjaa on vielä neljäskin osa, jonka luultavasti luen joskus. Mistähän siihen löytyy uusi päähenkilö-Donovan, kun näitä serkuksia oli vain kolme..?

Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotohtori | HarperCollins Nordic AB 2015 (1. p. 2012) | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Charmed (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Puutarha

Nora Roberts: Noidan lumoissa (Noitakronikat #01)

Nora Roberts:
Noidan lumoissa
(Captivated, 1992)
314 s.
Harlequin 2015
Kirjastosta

Hän syntyi samana yönä, jona Noitapuu kaatui.

"Hän" on tässä tapauksessa uskomattoman kaunis ja seksikäs Morgana Donovan, joka  myös ihan oikea noita. Mikä yllätys kun kirjan nimi on Noidan lumoissa! Häikäisevän upea Morgana asuu lapsuudenkodissaan Montereyn rannikkokaupungissa ja pyörittää Wicca-nimistä huuhaatavaroiden kauppaa. Koska tämä on Nora Robertsin romantiikkaa, samaan kaupunkiin muuttaa salskean komea Nash Kirkland, käsikirjoittaja joka on niittänyt mainetta ja kunniaa genre-elokuvillaan. Tällä kertaa hän haluaa tehdä elokuvan noidista ja etsii apua taustatutkimukseen. Mitenkähän tässä käy???

Viimeksi kun yritin entisen työkaverin yllytyksestä lukea Nora Robertsia, kyseessä oli uudempi fantasiasarja. Valkoinen hevonen kannessa, taisi olla trilogia? No, joka tapauksessa pääsin noin sivulle 20 ennen kuin en vain enää pystynyt jatkamaan. Niiden sivujen perusteella pystyi ennustamaan koko trilogian tapahtumat. Siksipä tämä kirja valikoitui Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Se oli joko Roberts tai jokin sota- tai eräkirja eikä oloni ole tarpeeksi kirjallismasokistinen jälkimmäisiin.

Olenpa siis peräti yllättynyt siitä, että ensinnäkin luin tämän loppuun ja toiseksi jopa ehkä melkein kenties pidin tästä. Jos kirjoitustyyli ei olisi niin järkyttävän kömpelöä, tämä voisi olla hyväkin kirja. Täynnä kliseitä, yliampuvuutta ja ennalta-arvattava kuin juhannuksen sää, mutta jokin tässä puhuttelee mieleni alkukantaisia syövereitä. Miksipä en lukisi jumalaisen sulokkaasta noidasta ja Oscarin kauhurainalla voittaneesta komistuksesta? Tämä on niitä popcornia aivoille kirjoja ja vieläpä kohtuullisen vetävä sellaiseksi.

Tuo Oscar-palkinto oli muuten epäuskottavin osa koko kirjaa.

En pitänyt suuremmin Nashista, jolla oli ah niin angstinen lapsuus ja joka käyttäytyi välillä kuin täysi ääliö. Nash sanoo kirjassa ettei ole seksistinen, mutta teot ja ajatukset kyllä puhuvat välillä toista. Se oli ärsyttävää. Sulokas, suurenmoinen Morgana sen sijaan iski suoraan sinne liskoaivojen ytimeen. Miksipä en pitäisi voimakkaasta noidasta, joka on kaunis kuin enkeliparvi, omaa veitsen terävän liikeälyn ja on vieläpä huumorintajuinenkin? 

Nash otti käteensä kuvioidun hopeamaljan ja nuuhkaisi. - Tuoksuu aivan...

- Helvetin tulelta? Morgana ehdotti

(s. 49)

Ennen kuin aloitin lukemisen huomasin, että kirja on alun perin julkaistu vuonna 1992*. Ennakkoluulojani esitelläkseni tunnustan, että mietin heti miten konservatiivinen kirja mahtaisikaan olla. No, olihan siinä se perus hetero-ydinperhe happily ever after (en muuta odottanutkaan, tiedin mihin ryhdyin tämän kanssa) sekä Nashin satunnaiset mielipiteet ja -kuvat, mutta Morgana hahmona oli kuitenkin ihan muuta. Hän oli itsevarma ja itsenäinen eikä tullut tähän suhteeseen viattomana, kokemattomana neitsykäisenä joka ei tiennyt mitä seksi tai himo on.

(*Mikä muuten herättää kysymyksen siitä miksi tämä on käännetty suomeksi ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012? Pohjamutiako siinä on jo kaiveltu?)

Mistä tulikin mieleeni, että jäin miettimään sitäkin miksi kirjan seksikohtaukset oli kirjoitettu Nashin näkökulmasta? Kertoja siis vaihtui aina välillä ja Nash oli aina äänessä kun päästiin itse asiaan. Mututuntumalla arvelisin, että Robertsin lukijoista suurin osa on miehistä tykkääviä naisia, joten minulle tuo on pienoinen mysteeri. Olisin kuvitellut, että lukijoita kiinnostaisi enemmän lukea kuvauksia Nashin värähtelevistä lihaksista ja epäilemättä isosta peniksestä sen sijaan, että kirjassa olisi sivutolkulla Morganan pehmeitä kurveja ja naisellisia voihkaisuja. Luen tällaista hömppäromantiikkaa niin vähän etten osaa sanoa kuinka usein näkökulmahahmo on sänkykamarijutuissa mies ja kuinka usein nainen.

Tuo ei siis haitannut omaa lukemistani, lähinnä koska suoraan sanoen hypin seksikohtaukset yli sen ensimmäisen jälkeen. Uskoin lukemattakin orgasmien olevan edelleen tajunnan räjäyttäviä ja Nashin erektion kestävän tuntikausien maratonpanot.

Minua ja lukukokemustani häiritsi eniten kirjan kieli, koko proosan laatu. Hyppivän kertojanäkökulman kestin siihen takertumatta, mutta kieli olikin sitten eri asia. Luin kirjan suomeksi joten en tiedä onko vika Robertsissa vai ainoastaan kääntäjässä. Tätä käännöstä ei nimittäin voi kehua mitenkään sujuvaksi. Välillä törmäsi todella kömpelöihin lauserankenteisiin ja omituisiin sanavalintoihin. Toisinaan näki selvästi, millainen englanninkielinen lause taustalla on ollut ja mietin, että miksi ihmeessä tämä on käännetty näin. Vaikka tässä onkin kyseessä Harlequin-pokkari, toivoisin silti ettei käännöstyö olisi näin huolimatonta.

Summa summarum, ei huono! Harkitsen jopa vakavasti jatko-osien lukemista jossain välissä mitä en olisi ikimaailmassa kuvitellut tekeväni. Näitä Donovaneja on kolmen serkuksen verran, joten jos jostain ei löydy yllätyssukulaisia, on tämä trilogia.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi [30/50]

* Kirjankansibingo - hieno fontti

Kristiina Vuori: Neidonpaula

Kristiina Vuori: Neidonpaula
555 s.
Tammi 2015
Kirjastosta

Jääriite lumihangen päällä rasahtelee, kun ilves lähtee ylittämään järven autiota selkää.

Kumma kyllä hauskaa lukumaratonia seurasi lukujumi. En vain saanut tartuttua kirjaan, vaikka niitä huolestuttava pino onkin odottamassa. Varasin Neidonpaulan joskus alkuvuodesta, ja totta kai se tuli juuri nyt kun lukeminen ei kiinnostanut. Ensin iski epätoivo ("ei tätä tule luettua, varauksiakin tähän on, pitäisikö palauttaa"), mutta kun sitten purin hammasta ja väkisin aloin lukemaan, homma lähti rullaamaan ihan omia aikojaan. Nyt on taas lukufiilis päällä ja seuraava kirja on kesken tuossa vieressä.

Tätä ennen olin lukenut Vuorelta yhden kirjan, Disa Hannuntyttären viime vuonna. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin se ei jättänyt mitenkään positiivista mielikuvaa. Suurempia juonia paljastelematta sanottakoon, että loppu oli suuri pettymys. En olekaan uskaltanut lukea niitä muita Vuoren kirjoja, mutta uteliaisuuttani päätin kuitenkin kokeilla tätä periaatteella "mutta jos se loppu olisi nyt onnellisempi"

Kirja alkoi erikoisella tilanteella: vuonna 1447 rouva Kyllikki vie miehensä raastupaan, koska mies ei suostu suorittamaan aviollisia velvollisuuksiaan. Tilanne on kaikin puolin kiusallinen kaikille, mutta piispan käskyllä rouva saa lopulta sen mitä haluaakin eli miehensä housumatoa. Sivumennen sanoen tykkäsin hirveästi siitä, miten luontevasti Vuori käytti wanhaa kieltä kirjassa. Wanhoja sanoja on käytetty siellä, minne ne luontevasti sopivat. Esimerkiksi yrtit ovat kirjassa jatkuvasti ryytejä, ja sukupuolielimille on useampikin hilpeä sanansa. Kirjan lopussa on näppärä sanasto, mutta hieman vieraammankin sanan ymmärsi ihan hyvin asiayhteydestään.

Mutta takaisin housumatoon. Rouva Kyllikki synnyttää kaksostytöt Britan ja Trudan, joista jälkimmäinen on kirjan varsinainen päähenkilö. Tyttöjen taakkana on äitinsä sukupuu, jossa pakanallinen Ilvesten näkijäveri virtaa vahvana. Neidonpaula on oma itsenäinen teoksensa, mutta ilmeisesti tyttöjen esiäiti, heidän näyissään kummitteleva punatukkainen nainen, on Näkijän tyttären päähenkilö Eira? Tarina toimi hyvin ilman sen tarkempaa tietoa Eiran elämästä, mutta kieltämättä sormeni alkoivat syyhyämään senkin tarinan suuntaan. Brita ja Truda kasvavat isänsä valvovan ja hartaan kristityn silmän alla Naantalissa, jonne on noussut birgittalaisluostari Armonlaakso. Kun rouva Kyllikki viimein kuolee, kello alkaa tikittää. Britasta tulee Armonlaakson noviisi ja Truda kihlataan naapurin Jepelle. Soppa menee lopullisesti sekaisin kun luostarin seiniä maalaamaan ilmestyy nuori ja salskea Lukas Danske, jonka molemmat sisaret haluavat.

Trudan ja Lukaksen dramaattinen romanssi ei sinänsä minua suuremmin kiinnostanut (puhuitte siis noin kaksi kertaa ja yhtäkkiä olette palavasti rakastuneita? okei...), mutta sen ympärille punoutuu jos jonkinlaista mielenkiintoista tapahtumaa. Vuori on taitava aikauden kuvaaja ja pystyin ihan täysin uskomaan, että tällaista elämä olisi voinut olla 1400-luvun Suomessa. Jostain syystä mieleeni jäi se, miten, no, haisevaa ja likaista elämä oli. Ei sitä sormella osoiteta, mutta tuleepa se vain selväksi rivien välistä. Truda ei kiinnita huomiota kanssaihmistensä lemuun ennen kuin hikeen sekoittuu jotain muuta, kuten vaikkapa keuhkoissa jäytävä mätä. Öisillä kaduille rellestävillä humalaisilla on hyvin suuri mahdollisuus saada niskaansa yöastian sisältö.

Toinen erityisen kiinnostava osa kirjan maailmaa oli kristinuskon ja vanhan suomalaisen uskon kohtaaminen. Yhtäältä ihmiset uskoivat täydestä sydämestään kristinuskon oppeihin, joissa kansanusko tuomitaan pakanalliseksi ja sen jumalat olemattomiksi. Toisaalta taas pahaan silmään ja noitakonsteihinkin uskotaan ihan täysillä. Minua kiinnostaa suuresti se, miten ihmiset sovittivat nämä toisensa poissulkevat uskot yhteen mielessään. Truda ja Brita elävät tätä ristiriitaa näkijäsuvun jälkeläisinä, jotka kuitenkin kasvatetaan kristityiksi. Yllättävä kyllä juuri noviisi Brita, Jeesuksen morsian, onnistuu yhdistämään kaksi puoltaan luontevammin kuin sisarensa. Truda taistelee kaikin voimin äitinsä verenperintöä vastaan. Enpä ihmettele, häntä kun haluavat käyttää hyväkseen kaikki, jotka uskovat hänen osaavan loitsia.

Summa summarum, ajankuvana kirja on hyvä ja henkilögalleria on kiinnostava. Luulen, että olisin pitänyt Trudan ja Lukaksen suhteestakin enemmän jos en olisi ennakkoasennoitunut kirjaan romanssina. Odotin siis kirjalta sellaista, mitä sillä ei ollut aikomustakaan antaa. 1400-luvun Suomessa eläneen Trudan tarinana, johon nyt vain sattuu kuulumaan myös rakkaus Lukakseen, kirja on erinomainen ja viihdyttävä.

Haasteet: 50 kategoriaa - 1. a book with more than 500 pages

Terry Pratchett: Tähtihattu

Terry Pratchett: Tähtihattu
(A Hat Full of Sky)
408 s.
Karisto 2004
Kirjastosta

Ote neiti Perspiratia Puutiaisen kirjasta 'Haltiat ja keijut ja kuinka niiltä vältytään".

Pahoittelut kansikuvataitelijalle, mutta minusta tämän kirjan kansi on aika kauhea. Yksi suosikkiharrastuksistani (no ei oikeasti) on kansikuvista valittaminen. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi kustantajat joskus valitsevat niin törkeän ruman kannen kirjalle, jota toivovat myyvänsä. Eikös kannen pitäisi olla houkutteleva, senhän perusteella monet kirjaan tarttuvat? Tänä vuonnakin kannet ovat olleet enimmäkseen pliisuja sekä aikuisten että nuorten romaanien puolella. Tietokirjoissa on onneksi ollut kivojakin, sellaisia joita katselee ilokseen.

Vuodatuksen pointti oli se, että kuinka moni nuori kiinnostuisi tästä kannen nähdessään? Veikkaan, että hyvin  harva.

Kirja on kuitenkin hyvä. Ei niin hyvä kuin ykkösosa, mutta mukavaa luettavaa joka tapauksessa. Edellisen kirjan tapahtumista on vierähtänyt parisen vuotta ja Tiffany lähtee kotikylästään muille maille vierahille noitaoppiin. Ei hän niin kovin kauas lähde, mutta kun ei ole ikinä poistunut pikkuruisesta kylästä, mikä tahansa on uutta ja joskus ihmeellistäkin. Pidän edelleenkin paljon Kiekkomaailman noituudesta, jossa tavalliset arkipäiväiset asiat ovat noitien tehtäviä. Kuka leikkaa yksinäisen vanhuksen varpaankynnet jos ei noita? Ja sitten arkinen onkin hetkessä maagista. Kuka tekee kauppaa Kuoleman kanssa vastasyntyneen hengestä jos ei noita?

Kirjassa Tiffany tapaa muitakin noitia, ja ajoittain teemat tuntuivat kovin tutuilta. Halpaan muka-maagiseen krääsään pukeutuvat noitatytöt toivat niin selvästi mieleen nuoren Magratin ja Agneksen, jotka siis ovat päähenkilöitä Pratchettin aiemmissa Noita-kirjoissa. Tiffany itse on selvästi Muori Säävirkku, versio 2. En oikein tiedä pidänkö ajatuksesta vai en. Muori on suosikkihahmojani ja ylivertaisuudessaan, no, ylivertainen. Ymmärrän oikein hyvin ettei Pratchett enää halunnut kirjoittaa hänestä. Tarpeeksi pelottavien ja voimakkaiden vastustajien keksimisessä olisi ollut kunnolla päänvaivaa. Uusi noitasarja oli sen vuoksi hyvä idea. Jotenkin ei silti tunnu oikealta, että Tiffany yksitoista vee tekee miltei muorimaisia ihmetemppuja. Eihän Muorin nyt pitäisi hävitä tai olla edes tasavertainen pahaisen lapsen kanssa. Kyllä minä melkein mieleni pahoitin vaikka täysin ymmärränkin, miksi nuorten kirjassa on tällainen "uusi syrjäyttää vanhan"-kehityskaari. Täytyy tolkuttaa tuota itselleni sarjan seuraavia osia varten, ne on nimittäin pakko lukea.

Jos nyt jostain oikeasti valitan niin siitä, että kirjassa oli liian vähän Nac Mac Feeglejä. Enpä olisi aiemmin uskonut moisesta valittavani, mutta kiinnyin pieniin juoppohaltioihin kovasti Vapaiden pikkumiesten myötä. Tässä kirjassa he olivat sivuosassa ja hieman deus ex machinamainen ratkaisu Tiffanyn ongelmaan. Kaipasinkin nimenomaan Tiffanyn ja pikkumiesten välistä jutustelua ja seikkailua. Feeglet eivät toimi yksinään vaan tarvitsevat jonkun muun vastapainokseen, ja kirjan hauskin kohta olikin mielestäni heidän valeasuinen visiittinsä paikalliseen pubiin.

Luettu myös mm.: Kirjojen rakastaja

Haasteet: 50 kategoriaa - 7. a book with nonhuman characters || I Spy - 12. celestial body

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet

Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet
(The Wee Free Men)
363 s.
Karisto 2005
Kirjastosta

Jotkut asiat alkavat ennen toisia asioita.

Onneksi päätin osallistua Pratchett-haasteeseen, ties miten pitkään olisin muuten venyttänyt tämänkin lukemista. Olen lukenut suurimman osan Kiekkomaailma-kirjoista, mutta tämä Tiffany Särkynen-sarja on jäänyt välistä. Ajattelin, että koska se on lapsille ja nuorille kirjoitettu, se on varmasti jollakin tavalla lapsellinen. No, olinpas väärässä. Syvä kumarrus Terry Pratchettille, tämä on kerrassaan loistava avausosa. 

Jo heti ensimmäisessä luvussa nähdään millainen tyttö 9-vuotias Tiffany on. Kun joesta nousee karmea Näkki, Tiffany varmistaa ensin kirjasta, että kyseessä tosiaan on Näkki. Sitten hän palaa rannalle ja kumauttaa sitä paistinpannulla päähän. Saadakseen Näkin rannalle Tiffany käyttää siekailematta pikkuveljeään herkullisena syöttinä. Että sellainen tyttö. Sen jälkeen hän kesyttää vapaat pikkumiehet, pelottomat siniset pikku-ukot, jotka ovat kuuluisia varastelustaan, juopottelustaan ja tappelunhalustaan. Jep, selvä noita. 

Pratchettilla on sekä huumori että säikyttely hallussaan, eikä kumpikaan ole lapsellista tässä kirjassa. Hihittelin itsekseni kun pikkumiehet lähtivät erikoisiin lammasvarkaisiin, koska pystyin kuvittelemaan sen niin selvästi mielessäni. Säikyttelyä on vaikka kuinka paljon, tarina kun muuttuu sivu sivulta pelottavammaksi. Pratchett onnistuu usein löytämään ne mielen salaiset pelkopisteet ja tekemään viattomasta hirvittävää (Todistuskappale A: hammaskeijun koti Valkoparta, Karjupukki-kirjassa. Todistuskappale B: herra Teehetki samasta kirjasta). Tällä kertaa vinksahtaneita ovat unet ja keijujen ynnä muiden kauhistusten asuttama toinen ulottuvuus.

Toinen syy sille, että en lukenut tätä aiemmin, olivat nuo vapaat pikkumiehet. Nac Mac Feeglet viilettävät muissakin Kiekkomaailman kirjoissa, joita olen siis lukenut lähinnä englanniksi. Minulla on aina ollut suuria vaikeuksia ymmärtää sanaakaan heidän puhumastaan murteesta, joten kirjan täydeltä samaa ei kuulostanut kovinkaan houkuttelevalta. Onneksi otin tämän suomennoksen, tästähän jopa ymmärtää jotain! Oikeastaan aika paljonkin, kääntäjä Mika Kivimäki kun on viisaasti jättänyt turhat murteet pois. Kirja on helposti lähestyttävä joka puolella Suomea eikä kukaan varmasti tarvitse murresanakirjaa sen lukemiseen.

Minusta oli erityisen mielenkiintoista seurata miten Tiffany alkoi ymmärtää Kiekkomaailman noituutta. Kiekkomaailman noituus on ja ei ole sitä satukirjojen pahaa lapset uuniin-noituutta. Tai no, joku noita voi harrastaakin sitä, koska hänen ympärilleen kudottu tarina sitä vaatii tai hän on menettämässä otteensa todellisuudesta. Se ei kuitenkaan tee hänestä suorastaan pahaa. Ilkeän tai hullun "vain". Ja mitä asiaa niillä lapsilla ylipäätään oli mennä jyrsimään toisten taloja? Tiffany ymmärtää tämän jo tarinan alussa samoin kuin sen, että mökissään yksin asuvat vanhat naiset eivät välttämättä ole noitia eikä heitä pidä kiikuttaa roviolle. Etenkään jos he eivät ole noitia. Oikea noita pääsee alas roviolta, tavallinen vanha nainen ei. Mutta ei noituus ole myöskään kiitosten valokeilassa seisomista, vaivatonta vihollisten kukistamista tai kotiaskareiden tekemistä taikojen avulla. Sen suhteen Tiffany kokee karvaan pettymyksen.

"Noituudessa on muuan asia," muori Säävirkku sanoi. "Se ei ole ollenkaan samanlaista kuin koulussa. Kokeet tulevat ensin, ja sen jälkeen sinun pitää tutkia vuosikausia, kuinka onnistuit läpäisemään ne. Siinä suhteessa se on aika lailla samanlaista kuin elämä."

(s. 348)

Kirjassa oli niin monta hyvää kohtaa, että en voi valita sitä parasta. Yksi suosikeistani oli kuitenkin se, jossa Tiffany myöntää viimein itselleen miksi haluaa pelastaa pikkuveljensä keijukuningattaren kynsistä. Noituus lähtee itsekkyydestä ja itsetuntemuksesta.

Varasin jo loput sarjan kirjat kirjastosta ja suunnittelin niistä pääsiäislukemista. Ikävä kyllä vain neljäs osa saapui tänään kirjastooni, vaikka kaiken logiikan mukaan kaikkien piti tulla samalla kyydillä samasta paikasta. Miten lie ovat onnistuneet mokaamaan, mutta sarjan lukeminen jatkuu vasta joskus ensi viikolla

Luettu myös mm: Kirjojen rakastaja, Lumiset kuusenoksat

Haasteet: 50 kategoriaa - 39. a book with magic ; I spy - 23. gender identifier