Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Ensimmäinen sydän tuli vastaan yhtäkkiä.

Menetettyään ritarinarvonsa Lynx suuntaa kohti pohjoista. Hän haluaa löytää noidan, joka voisi voimillaan palauttaa Timin muistin. Matka villiin Botniaan on raskas ja vaarallinen, koska metsissä vaanivat niin seireenit kuin haltijatkin. Lynxin tietämättä isosisko Fox on lähtenyt hänen peräänsä sekalaisen seurueensa kanssa. Foxin pinna on kireällä kun mukana pitää raahata niin lemmenloitsusta saanutta Franzia, muistinsa menettänyttä Timiä kuin tämän kuolleista palannutta entistä tyttöystävääkin.

Luin viime vuonna Suomea lohikäärmeille -kirjan, ihastuin siihen ja toivoin, että sille tulisi jatkoa. Ilahduin todella paljon kun paljastui, että se tosiaan oli sarjan ensimmäinen osa. Tällä kertaa kirjassa on vähemmän poliittista juonittelua eikä Helsingissäkään viivytä kuin hetki. Suurimman osan ajasta sankarimme seikkailevat villissä Botniassa eli vaihtoehtoisessa Pohjois-Suomessa, jossa haltijoita on paras lepytellä ja silmät on oltava selässäkin puskissa vaanivan vaaran varalta.

Oikeastaan tarinan aikana ei tapahdu paljon mitään. Reaalimaailmaan sijoitettuna Lynx tekisi Foxin autolla pienen roadtripin Kuusamon tienoille ja hänen perässään ajelisi sekalainen nelikko muita ihmisiä. Erään hahmon tarkoitusperät jäävät hämärän peittoon, loppuratkaisu on loppujen lopuksi aika ärsyttävä ja mukana on aimo annos deus ex machinaa. 

Mutta eipä se haittaa! Kirjan vahvuus ei olekaan monimutkainen juoni, vaan af Bjarmian sisarukset ja ihmeellinen ja rikas maailma. Tarinalla on kolme kertojaa; Lynx, Tim ja Fox, joista viimeinen ei ollut äänessä Suomea lohikäärmeille -kirjassa. Mielestäni Tim oli näistä vähiten kiinnostava ja tuntui siltä, että hän oli kertoja ainoastaan Astridin takia. Ketään muuta elävien kirjoihin palannut Astrid ei suuremmin kiinnostanut ja Astridin oman näkökulman käyttäminen olisi leväyttänyt esiin koko joukon juonipaljastuksia aivan liian aikaisin. Astrid sinänsä oli mielenkiintoinen hahmo ja olisi ollut kiva lukea tarinaa hänenkin näkökulmastaan.

Pidin kuitenkin hyvin paljon Lynxin ja Foxin kappaleista! He ovat hyvin erilaiset ihmisinä ja se tulee selvästi esille. Foxilla sentään on jotain kokemusta maastossa selviytymisestä, mutta Lynx on ihan hukassa Botnian ryteiköissä. Etenkin Foxin näkökulma oli hauskaa luettavaa hänen töksähtelevän ja lyhytpinnaisen luonteensa vuoksi. 

Käteni etsiytyi vyötärölläni olevalle ritarin tikarille.

"Vain yhdenlaiset ihmiset palaavat kuolleista jonkun toisen kasvoilla", sanoin.

"Noidat", Franz täydensi.

"Aioin sanoa petturit", sanoin. "Onko hän helvetti soikoon vielä noitakin?"

(s. 76)

Tykkäsin todella paljon kirjan maailmasta. Pikkuruiset lohikäärmeet, ritarit, seireenit ja kännykät elävät sulassa sovussa keskenään. Ihmiset voivat olla ateisteja, kristittyjä tai uskoa erilaisiin vanhoihin jumaliin, ja sillä, kuka uskoo mihinkin on oma logiikkansa. Tämä vaihtoehtoinen Suomi on omiaan herättämään uteliaisuuden ja oman mielikuvituksen. Jos seireenit voivat lennellä avomereltä Kuusamoon, asuuko jossain Haltin rinteillä jetiperhe? Voiko tästä Suomesta tulla ikinä tasavalta ja noitaystävällinen maa, vai joutuvatko tasavaltalaiset ja noidat aina piileskelemään? 

Ajatuksen tasolla yksi kirjan karmeimmista asioista ovat noitaroviot, joita tässä Suomessa edelleen poltellaan aina tilaisuuden tullen. Pidin siitä, miten eri tavalla kirjan hahmot suhtautuivat esimerkiksi noitiin tai erilaisiin uskomuksiin. Foxille haltijoiden kestitsemisellä ei ole niin väliä, mutta Franzille on.

Tämä sarja on niin kiva, että tosiaan toivoisin sen saavan vieläkin jatkoa! Joko näillä tai uusilla hahmoilla. Monta asiaa jäi auki ja vaikka onkin hauska spekuloida, mitä seuraavaksi voisi tapahtua, haluaisin myös tietää, miten se "oikeasti" menee.

Kirjan tiedot:
Britta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille | Otava 2020 | 346 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 3]

D. B. John: Pohjoisen tähti

Meri oli tyyni sinä päivänä, kun Soo-min katosi.

Jenna Williams ei ole päässyt yli kaksoissisarensa katoamisesta. Hän saa ainutlaatuisen tilaisuuden selvittää tapausta, kun CIA värvää hänet joukkoihinsa. Samaan aikaan Pohjois-Korean maaseudulla rouva Moon löytää pellolta avustuspaketin, joka avaa hänelle uusia ovia mustan pörssin kauppaan. Korkea-arvoinen virkamies Cho Sang-ho puolestaan asuu Pjongjangissa ja kun hänen taustojaan aletaan tutkia, menneisyydestä paljastuvat seikat muuttavat hänen koko elämänsä. 

Olen juuri niitä ihmisiä, joita Pohjois-Korea kiinnostaa. En nyt sentään katso jokaista dokumenttia tai lue jokaista kirjaa, mutta osan kuitenkin. Tässä Yhdysvaltoihin ja etenkin Pohjois-Koreaan sijoittuvassa jännärissä on kolme eri kertojaa, joiden tarinat liittyvät lopulta toisiinsa. Jennan, tai oikeastaan Jee-minin, ja hänen sisarensa Soo-minin äiti on amerikankorealainen ja isä puolestaan musta amerikkalainen. Syntyperällä on väliä tässä kirjassa, jossa kaikki kytkeytyy lopulta pohjoiskorealaiseen rotu- ja sukuajatteluun.

Varsinainen tarina alkaa vuonna 2010, 12 vuotta sen jälkeen kun Soo-min katosi Etelä-Korean rannikolta. Katoaminen kirjattiin hukkumiseksi, mutta Jenna ei usko sisarensa kuolleen. Jenna on yliopiston apulaisprofessori erikoisalanaan Pohjois-Korea, minkä vuoksi hänet värvätään CIA:n riveihin. Totta kai Jenna on se, joka paljastaa salaliittoja ja osoittautuu näppäräksi kiväärin kanssa. En oikein lämmennyt hänen hahmolleen, joka tuntui hyvin yksiulotteiselta. Jennan juttu on Soo-minin löytäminen ja siinäpä se. Juuri hänen kohdallaan juoni lähti lopulta lapasesta ja juonenkäänteistä tuli erittäin epäuskottavia.

Kiinnostavampi osuus oli Cho Sang-hon tarina. Hänen veljensä on saamassa ainutlaatuisen ylennyksen ja sen myötä suku tutkitaan suurennuslasin kanssa. Veljekset ovat adoptiolapsia ja pian Chon pintaan nousee tuskanhiki. Taustalta ei löydykään sotasankareita vaan jotain ihan muuta. Kello tikittää taustalla kun Cho yrittää löytää pakotien kauheasta tilanteestaan. Hän saa kokea karvaasti pohjoiskorealaisen (epä)oikeusjärjestelmän, jonka mukaan syyllisen lisäksi rangaistaan myös hänen sukulaisiaan kolmessa sukupolvessa.

Rouva Moonin tarina oli kuitenkin suosikkini. Raskaaseen viljelytyöhön tuomittu vanha rouva löytää rajan takaa lähetetyn avustuspaketin. Paketin kymmenen suklaakeksiä avaavat rouva Moonille uusia ovia torilla, jonka mustan pörssin kauppaa katsotaan yleensä läpi sormien ja lahjusten. Cho Sang-ho pääsee käymään Yhdysvalloissa ja näkee siellä, miten rajojen ulkopuolella todella eletään. Rouva Moon havahtuu vastaavasti torilla, jossa yksi suklaakeksi on yhtä arvokas kuin hänen miehensä selkänahasta revitty kahden kuukauden palkka.

Rouva Moonin kautta kuvataan köyhän pohjoiskorelaisen arkea, jossa selviytyminen on vaikeaa ja elämän realiteetit (kuolema, lahjonta, nälkä, epäoikeudenmukaisuus) tuskallisen tuttuja. Cholle on järkytys huomata, että hän elääkin julmassa diktatuurissa. Rouva Moon on tiennyt sen jo pitkän aikaa.

Rakas johtaja tunsi kansansa tuskan ja itki heidän puolestaan. "Olen kanssanne tällä vaativalla marssilla", hän sanoi heille. "Siitä, joka kestää nämä koetukset, tulee todellinen vallankumouksellinen. Televisiouutisissa näytettiin, kuinka hän söi yksinkertaisia perunaruokia solidaarisuudesta kansan ahdingolle, mutta rouva Moonin silmissä hänen mahansa näytti runsaammalta kuin koskaan. 

(s. 104)

Sinänsä kirja ja sen tarina eivät tarjoa mitään yllättävää. Tarkoitus on kuvata Pohjois-Korean hallinnon julmuutta ja siinä se kyllä onnistuu erinomaisesti. Tarinassa on sekä raa'an kidutuksen että hirvittävien työleirien kuvauksia, ja lisäksi Chon ja rouva Moonin arkea värittävää tavallisempaa, mutta aivan yhtä järjestelmällistä julmuutta ja järjettömyyttä. Isän ja Pojan kuvat on oltava seinillä ja niiden pölyttömyyttä tutkitaan säännöllisesti. Nälkää näkevät katulapset käyttävät huumeita päästäkseen hetkeksi pois heitä ympäröivästä kauheudesta. Kovalla työllä hankitut rahat voivat olla hetkessä arvottomia, jos suuri johtaja niin päättää. Keskitysleireillä ihmisen henki on vielä arvottomampi.

D. B. John on kirjoittanut Pohjois-Koreasta paenneen Hyeonseo Leen Seitsemän nimen tyttö -muistelmat yhdessä hänen kanssaan, joten hänellä on varmasti enemmän näkemystä maahan kuin monella muulla. Kirjan lopussa on pieni tietopaketti kirjassa käsitellyistä aiheista, joissa muuten tosiaan on juonipaljastuksia juonen suhteen. Tälle on tulossa jatkoakin ja luultavasti luen sen, oli tämä kuitenkin sen verran sujuvasti kirjoitettu.

Kirjan tiedot:

D. B. John: Pohjoisen tähti | Bazar 2020 | 528 sivua | kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Star of the North (2018) | suomennos: Kristiina Vaara

Luettu myös mm.:

Kirjarouvan elämää, Luettua ja maistettua, Kirjanmerkkinä lentolippu ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 19. kirja, jota luet yhdessä jonkun toisen kanssa [33/50]

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä (Nälkäpeli #04)

¨
Coriolanus nakkasi kourallisen kaalia kiehuvaan veteen ja vannoi, että vielä joskus koittaisi päivä, jolloin kaalin syöminen loppuisi ikiajoiksi.

Kymmenes elonkorjuu koittaa ja köyhtyneen mahtisuvun vesa, 18-vuotias Coriolanus Snow, valitaan yhdeksi uusien tribuuttien ohjaajista. Vilunkipeli arpoo Coriolanukselle Lucy Gray Bairdin, 12. vyöhykkeen tyttötribuutin, jonka mahdollisuudet näyttävät hipovan nollaa. Tehdäkseen vaikutuksen opettajiinsa ja varmistaakseen paikan yliopistossa Coriolanus päättää tutustua tribuuttiinsa ennen kuin tämä teurastetaan areenalla.

Oho, Nälkäpeli-trilogian ilmestymisestä onkin näköjään jo 10+ vuotta aikaa. Niin se aikaa vierii ja niin pois päin. Luin trilogian hieman sen ilmestymisen jälkeen ja olen nähnyt elokuvatkin pari kertaa. Itse asiassa hieman hämmästelen sitä, että ne eivät tule juuri nyt uusintana telkkarista tämän kirjan tuoman uuden markkinaraon myötä. Kirjan maailma on siis minulle tuttu ja olin varovaisen kiinnostunut kuullessani, että Collins kirjoitti trilogialle esiosaa.

Alustavasti minua kiinnosti enemmän Nälkäpelin maailma ja ensimmäiset pelit kuin Snow. Maailma olikin edelleen kiinnostava julmuudessaan, Snow puolestaan väärällä tavalla epämiellyttävä päähenkilö. Tarinoiden konnien taustoista voi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja, mutta tämä ei ollut sellainen.  Suorastaan harmittaa, että lukija jää Snow'n myötä jumiin täysin passiiviseen katsojan rooliin. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu muille Snow'n kieriskellessä itsesäälissä ja miettiessä mukasyvällisiä asioita tarinan laidalla. Esimerkiksi Lucy Gray olisi ollut paljon mielenkiintoisempi ja osallistuvampi päähenkilö.

Snow'n ollessa päähenkilö jännityselementit ovat nollassa hänen suhteensa, koska tiedämme jo, miten hänelle käy. Hän eli ja hallitsi Nälkäpeli-trilogiassa, joten tietenkään hän ei kuole Balladissa. Hän ei jää elämään köyhyyteen, vaan viettää seuraavat 60 ja risat vuotta rahassa pyöriskellen. Tigriskään ei kuole. Nälkäpeli muuttuu spektaakkeliksi Snow'n ansiosta eli hän ei valitse rakkautta ja köyhyyttä maineen ja kunnian sijaan. Matkijanärhet jatkavat lisääntymistä. Jos päähenkilö olisi ollut joku muu, joku uusi ja tuntematon hahmo, olisin voinut jännittää edes vähän. 

Jos tätä olisi lyhennetty noin 200 sivua, jäljelle olisi jäänyt tiiviimpi ja ehkä jopa jännittävämpi tarina. Nyt Snow vatvoo samoja tylsiä asioita sivusta toiseen ja oikeastaan mitään ei tapahdu, eikä hän kehity ihmisenäkään mihinkään suuntaan. Hän on tarinan alussa itsekäs, kunnianhimoinen, hyväosainen paskiainen, ja sellainen hän on tarinan lopussakin. 

Suurin ongelmani kirjan suhteen oli siis tylsä päähenkilö, jonka vuoksi jäin lukijana jumiin tylsiin tapahtumiin. Sinänsä kirjan ajankohta, yksi Nälkäpelin ensimmäisistä peleistä, oli kiinnostava. Sisällissodasta on kymmenen vuotta ja kumpikin osapuoli kantaa vielä katkeraa kaunaa toista kohtaan. Voitolle päässyt Capitol on alistanut vyöhykkeet ja ei niin hienovaraisena symboliikkana vyöhykkeiden tribuutit pidetään eläintarhan apinatalossa. Eiväthän he paljon verenhimoisia villieläimiä kummempia ole. Tämä on se maailma ja mielipide, johon Snow on kasvatettu. Hänelle tribuutit ja muut vyöhykkeiden ihmiset ovat väkivaltaisia petoja, jotka ansaitsevatkin kuolla. Edes ihastus Lucy Grayhin ei saa Snow'ta näkemään muita vyöhykeläisiä tasavertaisina ihmisinä, jotka ansaitsevat inhimillistä kohtelua. Rasisti mikä rasisti.

Kymmenes Nälkäpeli on kirjassa vasta trilogiasta tutun pelin prototyyppi ja kirjassa onkin muutama kohta, joissa kehitellään pelissä myöhemmin nähtyjä parannuksia. Tai no, "parannuksia". Pidin siitä, miten pelkistettyjä pelit olivat. Kukaan ei ollut vielä huomannut, miten niitä voisi parhaiten käyttää pelon ja vallan välineinä. Kirjassa yhdistetäänkin vahvasti pelko ja valta, ja miten pelolla hallitaan suuria väkijoukkoja. Itse pelissä areenataistelut ovat hyvin pelkistettyjä ja kuten jo valitin, lukijalle kovin tylsiä. Katnissin mukana olin areenalla aktiivisena toimijana. Snow'n mukana istuin passiivisesti katsomossa syömässä voileipiä. Areenan kauhut eivät tuntuneet niin kauheilta, koska ne olivat kaukana eikä Snow tuntenut sääliä tribuutteja kohtaan.

Minulle jäi epäilyttävä tunne siitä, että tälle tarinalle tulee vielä jatkoa. Jos seuraava kirja näyttää toimitusvaiheessa yhtä pitkältä kuin tämä, toivottavasti kustannustoimittaja uskaltaa napsia siitä turhat pois. Etenkin jos päähenkilö on jälleen kerran Snow, vaikka en kyllä oikein tiedä, mitä uutta hänen kauttaan voisi enää kertoa tästä maailmasta. Vaikka tämän kirjan ja Snow'n vinkumisen lukeminen ei ollutkaan mikään kohtuuton urakka, lukisin mieluummin aivan uudesta hahmosta. Vaikkapa sellaisesta vyöhykeläisestä, joka ei itse ole areenalla, mutta joutuu katsomaan kun rakas ystävä tai perheenjäsen taistelee hengestään.

(Olen muuten melkein valmis syömään hattuni, jos Lucy Gray ei ole Katnissin isoäiti. Vihjeitä tiputeltiin siihen malliin, että se vaikuttaa hyvin todennäköiseltä. Toisaalta isoäiti voi olla myös Maude Ivory. ...Ja mieleeni tuli juuri kammottava ajatus. Jos Snow paljastuu näin jälkikäteen Katnissin isoisäksi, hattu saattaa kyllä tulla saman tien takaisin ylös.)

Kirjan tiedot:

Suzanne Collins: Nälkäpeli. Balladi laululinnuista ja käärmeistä | WSOY 2020 | 598 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: A Ballad of Songbirds and Snakes (2020) | Suomennos: Helene Bützow

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 42. kirjassa on isovanhempia [26/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a fiction or nonfiction book about a world leader [24/50]
No, tulevasta sellaisesta ainakin.

Tom Phillips: Totuus: paskapuheen lyhyt historia

Tämä kirja kertoo asioista, jotka eivät ole totta.

Tom Phillips on töissä faktantarkistusorganisaatiossa eli paikassa, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Käy järkeen, mutta eipä ollut käynyt mielessäkään, että se on oikeasti aivan oikea ammatti. Phillips on siis ammattilainen paskapuheen siivilöinnissä ja totuuden löytämisessä. Silti hän kertoo valehtelevansa joka päivä ihan niin kuin me kaikki muutkin olemme tehneet koko ihmiskunnan historian ajan.

Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joissa perehdytään valheen eri muotoihin ja historiallisiin hevonkukkuihin. Valehtelu ei ole aina suoraviivaista epätotuuden kertomista. Esimerksi poliitikko voi puhua paskaa ja vääristellä totuutta kertomatta silti yhtäkään suoranaista valhetta. Toki on myös tapauksia Trump, jotka valehtelevat sumeilematta ja jäätyään kiinni syyttävät muita totuuden vääristelystä. Kirjan ja lukuhetkeni teemaan sopivasti Twitter puuttui viimein tähän asiaan.

Yksi kirjassa toistuvasti esiintyvistä historiallisista valehtelijoista on Benjamin Franklin, joka valehteli, narrasi ja syötti pajunköyttä poikavuosistaan alkaen. Oikein odotin niitä hetkiä, jolloin hän taas ilmestyi kirjan sivuille. Oma suosikkini oli kuitenkin sir Gregor MacGregor. Hän onnistui 1800-luvun alussa vakuuttamaan koko joukon ihmisiä siitä, että Poyaisin valtakunnasta kannattaa ehdottomasti ostaa maata ja varata vielä paikka sinne vievästä laivastakin. Niin mistä valtakunnasta? Niinpä. Siitä olemattomasta.

Kirja on täynnä paskanpuhujia ja valehtelijoita, mutta hauskojen anekdoottien lisäksi siinä on myös tietoa esimerkiksi lehdistön ja karttojen historiasta. Lehdistön jalo julkinen tavoite on olla totuuden torvi, mutta eihän se toki niin ole. Sitä käytetään milloin pönkittämään vallassa olevien asemaa ja milloin repimään heitä alas. Valheellisiin karttoihin ja maantietoon noin yleensäkin perehtyvä osio oli ehkä suosikkini koko kirjasta. Haluaisin päästä vilkaisemaan niitä karttoja, joissa Afrikkaan oli lisätty olematon vuoristo.

Mutta perimmäinen kysymys on oikeutettu ja kiehtova: kuinka käytännössä kaikki Euroopan ja Amerikan asiantuntijat pitivät yli sadan vuoden ajan tiukasti kiinni käsityksestä, että Afrikassa oli massiivinen vuoristo, jota ei ole olemassa. Kysehän on vuoristosta. Vuoret ovat käsitteenä hyvin yksiselitteiset. Ne joko ovat olemassa tai eivät ole.

(s. 120)

Pidin myös siitä, miten Phillips kertoi huhujen, valheiden ja hevonkukun synnystä. Se, miten yhden henkilön ehkä jopa tietämättään kertoma valhe leviää ja saa kokonaan uusia ulottuvuuksia, oli kiehtovaa luettavaa. Mattoonin Hullu kaasuttelija, Kuussa asuvat punapäiset lepakkoihmiset, brasialianmaasika... Ihmiset haksahtavat niin kovin helposti uskomaan, että jokin on totta vain, koska se lukee lehdessä tai Wikipediassa tai kaveri kertoi. Kirjassa korostuu kriittisen ajattelun tärkeys ja sitä ei nykyaikana voi korostaa liikaa.

Kirjan tiedot:

Tom Phillips: Totuus: paskapuheen lyhyt historia | Tammi 2020 | 275 sivua | Kirjastosta

englanninkielinen alkuteos: Truth - A Brief History of Total Bullsh*t | suomennos: Ilkka Rekiaro

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 18. sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja [24/50]

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 4. kirja, jonka kannessa on lempiväriäsi [11/25]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book you picked because the title caught your attention [22/50]

Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille

Briitta Hepo-oja:
Suomea lohikäärmeille
309 s.
Otava 2019
Kirjastosta

Punaiset pilkut täplittävät valkoista lakanaa.

Vuoden 2020 vaihtoehtoisessa Suomessa luonnonusko on voimissaan, kuningaskunta on jakautunut käytännössä kahtia ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuus ja terrorismi on arkipäivää. Köyhempään luokkaan kuuluva Timotei saa 18-vuotislahjakseen pienen lohikäärmeen, jonka kasvattaminen ei ole helppoa. Lohikäärme vie Timin yläluokan maailmaan, jossa hän tutustuu ritarisäätyiseen Lynxiin. Molemmat nuoret ystävineen seuraavat jännityksellä kruununprinsessa Freijan häitä, onhan hän ensimmäinen kuninkaallinen, joka nai tavalliseen kansaan kuuluvan puolison. Pian häiden jälkeen tapahtuu jotain, joka muuttaa koko Suomen tilanteen vieläkin vaarallisemmaksi.

Takakansiteksti ei tämän kirjan kohdalla oikein kohtaa kirjan sisältöä ja siksi jätin melkein tämän lainaamatta. Taasko joku tyypillinen teiniromanssi? Nyt ei jaksa. Mutta onneksi lainasin, koska ei tässä oikeastaan ollut kyse mistään epäsäätyisestä romanssista. Timin ja Lynxin juttu ei ole tarinan pääpointti eikä sen vatvomiseen käytetä läheskään niin paljon aikaa ja sivuja kuin voisi olettaa. Kirjan sydän on pikemminkin sen maailman rakentamisessa ja politiikassa. 

...Noin kirjoitettuna saan sen kuulostamaan kieltämättä todella tylsältä, mitä kirja ei missään nimessä ole. Tämä on oikein laadukasta, jännittävää ja ajankohtaista YA-fantasiaa.

Tässä maailmassa Suomi on siis jaettu kahtia. On Etelä-Suomi, jota asuttavat enimmäkseen sääty-yhteiskuntaa kannattavat ihmiset. Tai pikemminkin niin, että muunlaisista ajatuksista on paras olla hiljaa. On myös tasavaltalaisten ja villi-ihmisten pohjoinen Botnia, jonne etelän ihmiset eivät edes saa mennä. Suomi on sikäli takapajuinen maa, että noitia jahdataan ja poltetaan täällä edelleen. Esimerkiksi sivistyneemmässä Ruotsissa noidat ovat tehneet kovasti työtä sen eteen, että heidät on hyväksytty osaksi yhteiskuntaa. Eriarvoisuus rehottaa muutenkin. Raha valuu aatelisten taskuun ja köyhät pärjäävät miten kuten. Lynxille ei tuota ongelmia hankkia parin tonnin korua, mutta Timin halpa nettiyhteys on hidas kuin etana. Ei niin yllättäen kuninkaallisten kannattajat ovatkin aatelisia, tasavallan kannattajat puolestaan vähävaraisia.

Uutiset olivat sitä samaa: kuninkaalliset häät, työttömyys, kauppapakotteet, TASA [radikaali tasavaltalaisten ryhmä], häät, työttömyys, kauppapakotteet, häät, TASA, blaa blaa. Ihan totta. Samat otsikot toistuivat joka päivä, ei niitä kukaan jaksanut. Silloin tällöin haastateltiin vaihteen vuoksi tyytymättömiä turkulaisia, joiden mielestä kuninkaalliset häät olisi pitänyt järjestää maan pääkaupungissa eikä Helsingissä. Häiden menetys oli ihan turkulaisten oma vika. Olisivat polttaneet kaupunkinsa vähän harvemmin. Missä Freijan olisi heidän mielestään pitänyt mennä naimisiin, Turun linnan hiiltyneillä raunioillako.

(s. 12)

Timin mieltä painaa hänen entisen tyttöystävänsä Astridin kuolema, eikä ihastuminen Lynxiin paranna ihmeenomaisesti hänen traumaansa. Tätähän tapahtuu turhankin usein tässä genressä; oli taustalla sitten kiusaaminen tai perheen kuolema, rakkaus parantaa välittömästi kaiken. Ei tällä kertaa. Tim käy lyseota ja maailmanrakennus tulee hauskasti esiin esimerkiksi siinä, että koulussa opiskellaan riimukirjoitusta. Yllätyslahjaksi saatu lohikäärme on oikeastaan jonkinlainen terapiaeläin, koska se saa Timin kiinnostumaan uusista asioista. Esimerkiksi suomen opettamisesta sille eli tehtävästä, joka on perinteen ja tiedon mukaan miltei mahdotonta. "Suomea lohikäärmeille" onkin paitsi kirjan nimi, myös Timin itselleen sälyttämä tehtävä ja tässä nimenomaisessa Suomessa myös sananlasku, jonka merkitys kiertyy takaisin kirjan eriarvoisuuden teemaan.

Lynx on Timiä vuotta vanhempi yliopistoa käyvä nuori nainen, joka kuuluu ritarisukuun. Hänen säätynsä elämää säätelee ritarikoodi, joka on sekä vähemmän konservatiivinen että älyttömämpi kuin ehkä kuvittelet. Sopii siis tähän maailmaan kuin nenä päähän. Nuorempana Lynx teki pikkuserkkunsa kanssa pienessä humalassa sopimuksen siitä, että jos he 25-vuotiaina ovat edelleen naimattomia, he menevät keskenään naimisiin. Hauska vitsi, joka ritarivalan ja -kunnian vuoksi sitoo heitä edelleen. Pidin valtavasti siitä, miten ritarivala ja sen pitäminen sekä Lynxin huolimattomuus liittyivät lopulta tarinaan paljon vakavammankin asian kohdalla. Ritarin sotilasrooli sinänsä ei ole Lynxin juttu, mutta onneksi sen ei tarvikaan olla. Hänellä on isosisko, perheen esikoinen luutnantti Fox, jonka tyttöystäväkin on armeijassa, sekä isoveli Feenix. 

Iso plussa kirjalle siitä, että sukupuolten välinen ja seksuaalinen tasa-arvo näyttävät olevan kirjassa oikeasti asioiden normaalitila. Usein kirjoissa kyllä sanotaan näin, mutta todellisuus on sitten toinen. Eihän tyttö voi oikeasti tehdä jotain jne.. Tällä kertaa voi. Kukaan ei viittaa esimerkiksi Foxiin millään osoittelevalla ja alleviivaavalla tavalla. Pidinkin paljon Foxista ja oikeastaan kaikista kirjan hahmoista. Heihin ja kirjan maailmaan tutustuttiin luontevasti ilman niitä (ainakin minua) ärsyttäviä "as you know, Bob..." -hetkiä. Luonnonusko ja haltijat olivat arkipäivää ja sulassa sovussa kännyköiden ja nuorisobileiden kanssa. 

Juoni jäi todella kutkuttavaan ja koukuttavaan kohtaan. Vaikka kirjassa ei sanota sen olevan sarjan avausosa, toivon, että se on!

Luettu myös:

Kirjapöllön huhuiluja

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni: presidenttien puolisot

Päivi Storgård:
Olet valaissut minun tietäni:
presidenttien puolisot
200 s.
Kustantamo S&S
Kirjastosta

Että kitsas elämä suo minulle niin täyden onnen, tämä mies vie minut satumaisiin oloihin, kauniiseen kotiin, jossa saan emännöidä ja josta käsin saan palvella ainakin välillisesti koko maatani.

Nyt on vähän sellainen olo, että täytyy oikein hävetä sitä, miten vähän tiedänkään presidenttiemme puolisoista. Ei niin, että presidenttitrivianikaan olisi mitenkään loistavaa, mutta vielä vähemmän tiedän naisista ja miehestä heidän takanaan. Päivi Storgårdin kirja on vetävästi kirjoitettu tiivistelmä yhdestätoista ihmisestä, joilla on ollut tärkeä tehtävä maamme historiassa.

Pienet elämäkerrat etenevät kronologisesti Ester Ståhlbergista Jenni Haukioon. Pidin eniten kirjan alkupuolesta, jossa käsiteltiin enemmän rouvien henkilökohtaistakin elämää. Niissä kerrottiin mistä oloista kukin nainen oli lähtenyt ja millainen hän henkilönä oli. Enpäs tiennytkään, että Ellen Svinhufvud suhtautui maatilan töihin palavalla intohimolla tai että Gerda Ryti uskoi spiritualismin mukaisiin henkiolentoihin. Loput, vielä elossa olevat presidenttien puolisot käsiteltiin vähän niin kuin käsivarren mitan päästä. Oletettavasti siksi, että he tosiaan ovat edelleen maisemissa ja arvostavat yksityisyyttään. Annetaan heille se.

Kronologiasta oli sekin ilo, että presidenttien puolisoiden velvollisuuksien muuttumista oli helppo seurata. Aika muuttuu ja niin muuttuivat tehtävätkin. Maamme alkutaipaleella puolisot olivat maamme äitejä, enemmän tai vähemmän vakaita rouvia, joiden elämäntehtävä oli tukea aviomiestään. Alusta alkaen rouvien tehtävänä oli näyttää nätiltä ja viihdyttää vieraita kutsujen merkeissä. Kuulostaa ehkä pinnalliselta, mutta itse asiassa se oli varsin vakavaa puuhaa ja vaikutti poliittiseen ilmapiiriinkiin. Se, mitä en tiennyt ja mistä nyt tunnen jopa ylpeyttä oli se, että niin monet lapsiin ja lastensuojeluun liittyvät asiat ja yhdistykset ovat näiden henkilöiden alulle panemia ja tukemia. Eivät he hyödyttömiä koristeita ole koskaan olleet.

Nykyaikaa lähestyttäessä tilanne muuttuu sikäli, että puolisoilla on jo muutakin elämää kuin puolisona olo. On omia ammatteja ja kiinnostuksen kohteita, unelmia ja tavoitteita jotka eivät aina käy yksiin presidenttien mukanaan tuoman taakan kanssa. Jostain on aina pakko luopua, mutta nykyään kuitenkin vähemmän kuin ennen. Jenni Haukion elämä on Jenni Haukion, Ester Ståhlbergin elämä oli maan ja presidentin.

Nämä elämäkerrat olivat nopeaa ja mukavaa luettavaa. Tai ehkä mukava on väärä sana, koska ei näiden sisältö kevyttä ollut. Milloin oli sota, milloin vaikea aviomies, milloin uupumus ja masennus. Jokainen puoliso kuitenkin jatkoi sinnikkäästi vastoinkäymisistä huolimatta ja eikö se ole sitä perisuomalaista sisua jos mikä?

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 1. kirjan nimi on mielestäsi kaunis [39/50]

Bandi: Syytös: 7 kertomusta Pohjois-Koreasta

Bandi:
Syytös: 7 kertomusta
Pohjois-Koreasta
(käännetty ranskankielisestä laitoksesta
La Dénonciation, 2016)
189 s.
S&S 2017
Kirjastosta

Tulikärpänen, joka valaisee pimeyteen vajonnutta Pohjois-Koreaa.

Jos on vähänkään perillä maailman tapahtumista, on varmasti perillä Pohjois-Korean tilanteesta. Isoveli, isosisko ja pikkusisarukset valvovat, ja koko kansa elää diktatuurin varjossa tiukan yhteiskuntajärjestyksen puitteissa. Juuri nyt otsikoissa ovat jälleen kerran ydinasepullistelut, mutta säännöllisin väliajoin puhutaan myös maasta paenneista ihmisistä ja heidän kokemuksistaan. Olen lukenut koko joukon heidän elämäkertojaan ja lisäksi yleisesti maata käsitteleviä teoksia.

Tämä on kuitenkin ensimmäinen pohjoiskorealainen kaunokirjallinen teos jonka olen lukenut. Salanimen turvin kirjoittava Bandi asuu edelleen Pohjois-Koreassa, josta novellit onnistuneesti salakuljetettiin ulos. Novellit sijoittuvat 1990-luvulle ja kertovat tavallisten pohjoiskorealaisten elämästä. Sellaisten, joiden elämä ei ole sieltä kaikkein rankimmasta päästä, mutta kuitenkin vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vaikeuttamaa. Jokainen novelli kertoo omalla tavallaan siitä, miten sen päähenkilö ymmärtää elämänsä vaikeuksien olevan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen syytä.

Minun mieleeni jäivät parhaiten kokoelman ensimmäinen kertomus Aaveiden kaupunki sekä sivulta 129 alkava Niin lähellä mutta kaukana. Kummassakin korostuu pohjoiskorealaisen yhteiskunnan kertakaikkinen järjettömyys. Ensimmäinen kertoo naisesta, jonka pieni poika kärsii painajaisista. Näitä pahentavat asunnon ikkunoista näkyvät valtavat kuvat Marxista ja Kim Il-sungista, joita tuskin kukaan haluaa tuijottaa päivästä toiseen. Nainen ei kestä kuunnella poikansa huutoa ja vetää siksi verhot ikkunoiden eteen heti kotiin tultuaan. Se ei tietenkään jää huomaamatta ja vaikka nainen miten yrittää selittää tilanteen, kaikki ymmärretään tahallaan väärin ja pian koko perhettä syytetään seuraavasta rikoksesta:

"...Tuomitut ovat laiminlyöneet vallankumoukselliset periaatteet perheessään ja ovat epäonnistuneet lapsensa kasvatuksessa. Se ei ole ainoastaan häirinnyt kansallista seremoniaa, vaan he ovat myös halventaneet kommunismin perustajan Karl Marxin kuvaa ja verranneet Suurta Johtajaamme kattilankanteen. He ovat siis syyllistyneet häiritsemään Puolueemme ainutlaatuisen ideologian toteutumista..."

(s. 28)

Toinen novelli puolestaan kertoo miehestä, jonka äiti asuu toisella paikkakunnalla. Äiti on kuolemassa ja mies haluaa vielä nähdä hänet. Taakkana on myös vanhimman pojan velvollisuus huolehtia vanhemmistaan, jota mies ei siis nyt voi mitenkään toteuttaa välimatkan vuoksi. Pohjois-Koreassa paikkakuntien välillä liikutaan vain ja ainoastaan korkeammalta taholta saadulla luvalla, jota mies ei saa rukoilustaan huolimatta. Hän päättää lähteä matkaan ilman lupaa ja kun hän jää kiinni melkeinpä äitinsä etuovelta, edessä on ankara rangaistus.

Pohjois-Korean yhteiskuntajärjestys on julma ja säälimätön, vailla inhimillisyyden häivääkään. Esipuheessa kerrotaan, että Bandin kirjoituksia on julkaistu myös maan virallisissa julkaisuissa. Yhteiskuntaa kyseenalaistavia kirjoituksia alkoi syntyä 1990-luvun nälänhädän aikaan ja niitä ei tietenkään ole julkaistu Pohjois-Koreassa. Jo näiden tarinoiden kirjoittaminen on varmasti vaatinut raudanlujia hermoja, saati sitten käsikirjoitusten pitäminen kotona. On mahdotonta tietää mitä Bandille tällä hetkellä kuuluu, mutta toivottavasti hän kirjoittaa yhä.

Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

(s. 9)

Luettu myös mm.:

Kirjojen kauneudesta, Reader, why did I marry him?, Oksan hyllyltä ynnä muut.

Haasteet:

* Novellihaaste [7 novellia]

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 40. kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä [12/50]

Richelle Mead: Soundless

Richelle Mead:
Soundless
267 s.
Penguin Books 2015
Kirjastosta

My sister is in trouble, and I have only minutes to help her.

Käyn satunnaisesti vakoilemassa lasten- ja nuortenpuolen uutuushyllyjä ihan siltä varalta, että jotain kiinnostavaa on livahtanut silmieni ohi. Tämä löytyi englanninkielisten puolelta ja kansikuva kiinnitti heti huomioni. Suomenkielisten kirjojen kansikuvissa on harvoin muita kuin valkoihoisia ihmisiä, ja tätä ongelmaa on myös muissa länsimaissa. Kirjaan laitetaan mieluummin maisema tai abstraktikuva kuin esimerkiksi tummaihoinen henkilö. Tässä siitä oli viisveisattu ja kanteen valittu kaunis aasialainen tyttö. Ounastelin sillä perusteella kirjan olevan fantasiaa, joka sijoittuu aasialaismytologiseen maailmaan. No joo.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat mielenkiintoiseen kylään: kaikki sen asukkaat ovat kuuroja. Kukaan ei tiedä miksi, vaikka legendoja aiheesta onkin, mutta toisaalta ei kukaan sitä juuri pohdikaan. Kylä kököttää vuoren huipulla ja saa elantonsa kaivostoiminnasta. Löydetyt arvometallit lähetetään alas vaijeria pitkin, ja sitä kautta saadaa kylään elintarvikkeita jostain alhaalta. Vaijerisysteemin vartijalla on melkein jumalallisen kaikkivoipa asema kylässä ja kun tarvikkeiden tuonti uhkaa lakata, on edessä kriisi. Samaan aikaan osa kyläläisistä on alkanut sokeutua, näiden mukana päähenkilö Fein sisar. Fein ystävä Li Wei päättää selvittää mistä on kyse, eikä Fei päästä häntä yksin vuorta alas, Feillä kun aivan erityinen etu puolellaan.

Mielestäni kylän eristäytynyt elämä tuotiin hyvin esiin. Se vaikutti monin tavoin oudolta lukijalle, mutta kyläläiset eivät ihmettele sitä. He olivat alistuneet tilanteeseen sukupolvia sitten ja nykyiset asukkaat pelkäävät kaikkea uutta. Kuuroudesta olisi voinut saada irti jotain syvempääkin, etenkin tarinan edetessä kun Fei ja Li Wei kohtaavat kuulevia ihmisiä. Lisäksi minua kiusasi se, että Fei käy monia viittomakielisiä (kyläläisten äidinkieli) keskusteluja myös silloin kun se minusta olisi ollut fyysisesti mahdotonta. Viittomakieli tarvitsee tilaa ja jos seisotaan kovin lähellä toisiaan, ei liene mahdollista tuijottaa toista silmiin ja samalla kuulla mitä hän sanoo.

Pidin Feistä päähenkilönä. Hän on noin yleisesti ottaen järkevä ja toimelias nuori nainen, joka rakastaa sisartaan yli kaiken. Minusta oli kiva lukea nuortenromaania, jossa tärkein ei ollut rakkauden kohde vaan perhe ja koko yhteisö. Fei on yksi kylän kirjoittajista, asukkaista, jotka kirjoittavat päivän tapahtumat tauluihin jotka laitetaan torille kaikkien nähtäville. Kirjoitusmerkit ottavat selvästi mallia aasialaisista kirjoitusmerkeistä ja kirjoittajat ovat vastine arvostetuille ammattikalligrafeille. Tarinassa kirjoittajat ovat kylän ylintä kastia, mikä tietenkin luo pientä draamaa Fein ja Li Wein välille, jälkimmäinen kun on kaivosmies. Virkistävää kyllä kirjassa ei ole kolmiodraamaa! Fei on kylän vanhimpien päätöksestä kihlattu toiselle taitavalle kalligrafille, mutta kummallakaan osapuolella ei ole mitään helliä tunteita toista kohtaan. On siis ihan itsestään selvää miten nuorelle parille käy (juonipaljastus: onnellisesti).

Harmi, että kaikesta huolimatta tarina ei ollut niin hirveän sykähdyttävä. Oli se kiva ja nopea lukea, mutta aiheesta olisi varmasti saanut irti enemmänkin. Aasialaisuus oli pieni pintasilaus, joka näkyi lähinnä nimissä ja kalligrafiassa. Ja mitä vähemmän puhutaan deus ex machina loppuratkaisusta, sitä parempi... Se olisi vaatinut paljon enemmän pohjustusta ja kuvailua.

Mutta, voi sitä ajan käyttää huonomminkin kuin tätä lukiessa!

Kerascoët & Hubert: Beauty

Kerascoët & Hubert:
Beauty
(Beauté, 2014)
150 s.
Comics Lit 2015
Kirjastosta

Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten paljon pidinkään tästä sarjakuvasta. Oikeastaan ei pitäisi olla, minä nimittäin pidän lähtökohtaisesti saduista ja niiden uudelleenkerronnoista. Tässä tarinassa on siis kyse saduista ja siitä, miten karmivia jotkut niistä ovat kun niitä alkaa ajattelemaan yhtään tarkemmin.

Tarina alkaa kun ruma ja kalanhajuinen maalaistyttö Coddie pelastaa vahingossa pienen haltian/keijun loitsun lumoista. Hän saa palkkioksi yhden toiveen ja kas vain, hän toivoo kauneutta. Haltia ei voi muuttaa hänen ulkonäköään, mutta lupaa kaikkien näkevän hänet uskomattoman kauniina. Coddiesta tämä kuulosti vallan mainiolta. Todellisuus onkin ihan toista. Kylän miehet hullaantuvat hänestä niin, että vain paikalle sattuneen aatelismiehen väliintulo pelastaa hänet. Hetkellisesti, taika ei nimittäin tee eroa köyhän ja rikkaan välille. Coddie joutuu tahtomattaan mahtavien miesten kaikennielevän ja sotia syttävän himon kohteeksi.

Coddie on yllättävän vastenmielinen päähenkilö, joka on suurimman osan ajasta oiva esimerkki sananlaskusta "moni kakku päältä kaunis, mutta silkoa sisältä". Hän oppii nopeasti saavansa mitä tahansa kauneutensa vuoksi. Köyhälle ja syrjitylle tytölle tämä on melkoinen muutos. Niinpä hänestä kasvaakin välinpitämätön ja suoraan sanottuna melko tyhmä nainen. Millään muulla ei ole väliä kuin hänellä itsellään ja sillä, mitä hän haluaa. Jos Coddie haluaa jalokiviä, hän myös saa niitä vaikka se tarkoittaisi, että valtakunta nääntyy nälkään. Coddien itsekkyydestä huolimatta halusin kuitenkin lukea koko ajan lisää. Miten hänen pauloihinsa joutuneille miehille ja valtakunnille käy? Entä Coddielle itselleen, kaikki kun eivät tyydy kiltisti pyytämään häntä omakseen?

Suosikkihahmoni oli silti Coddien aviomiehen (joka siis ei ole se hänet tarinan alussa pelastanut nuorukainen) sisar, prinsessa Claudine. Hänelle oli käynyt tavallista huonompi onni haltiakummien antamien lahjojen suhteen.

At the advanced age of eighteen, Princess Claudine still wasn't married. Not for lack of suitors - a king's daughter! - but because she'd thwarted all marriage plans. She knew how not to be pretty and couldn't abide self-serving flatterers. Ever since her childhood everyone found her to be strange. Her mother died in childbirth, and her father the king cursed in his heart Mara, the queen of the fairies. Enough so that the queen, susceptible as are all fairies, gave to the child gifts usually destined for boys: a keen intelligence, independence of mind, and natural authority.

(s. 41) 

s. 42

 

Claudine on oikeastaan Coddien täysi vastakohta. Siinä missä Coddie saa kaiken kauneutensa avulla, Claudine käyttää terävää järkeään. Coddie välittää vain itsestään, Claudine puolestaan tekee mitä tahansa valtakuntansa vuoksi. Tämä ei tee hänestä kuitenkaan erityisen hyvää ihmistä, koska muut ihmiset jäävät helposti hänen suunnitelmiensa jalkoihin. Claudine välittää enemmän suuresta kuvasta kuin yksityiskohdista ja uskoo lopputuloksen oikeuttavan ne keinot, joilla sinne päästään. Sekä Coddien että Claudinen tarinat päättyvät aivan eri paikkoihin kuin olisin luullut, tai ainakin eri syistä.

Tämä on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Google kertoi, että Hubert on tarinan kirjoittaja ja Kerascoët (itse asiassa aviopari) sen kuvittaja. Tarina on terävä ja oivaltava, ja kuvitus kauniin värikäs ja omalla tavallaan vanhanaikainen. Pidin erityisesti siitä miten Coddie kuvattiin muodonmuutoksen jälkeen. Muiden silmillä nähtynä hän on tyrmäävän kaunis, mutta yksin jäädessään lukija näkee hänen oikeat kasvonsa. Kuvittajat ovat koko ajan tietoisia siitä, kummin silmin häntä katsotaan.

Milja Kaunisto: Piispansormus

Milja Kaunisto: Piispansormus
470 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Tahdon muistaa sinusta kaiken.

Luin tämän jo kesäkuun alkupuolella, mutta kirja pääsi vasta nyt tänne blogiin asti.  No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Tämä oli niitä kirjoja, joiden lukemista odotin oikeasti ja innokkaasti. Kauniston trilogia osui ja upposi, ja maltan tuskin odottaa nähdäkseni mitä hän seuraavaksi kirjoittaa.

[Vaikea kirjoittaa mitään ilman juonipaljastuksia sekä tästä kirjasta että koko trilogiasta, joten älä jatka lukemista jos et halua lukea niitäkin!]

Kalmantanssin luettuani arvelin, että Olavi onnistuu taatusti tyrimään suhteensa ah niin ihanaan Miracleen. Niinhän siinä tietysti kävikin. Miraclen linnassa laiskistunut, pulskistunut ja tylsistynyt Olavi alkaa maalata piruja seinille, ja tulee puolivahingossa aiheuttaneeksi Oudinetin kuoleman. Kun tämä selviää Miraclelle, hän potkaisee Olavin armotta pihalle. Olavi laahustaa Pariisiin, josta hän ei ikävä kyllä löydä selkärankaansa. Epätoivon syövereihin päästään kunnolla kun Olavi kuulee, että Oudinetin kuoleman vuoksi Miraclen salaisuus paljastui ja hänet poltetaan noitana roviolla. Huonosti menee ja siltikään Olavi ei ole vielä löytänyt tynnyrin pohjaa. Välttääkseen opiskelua ja työntekoa hän myy itsensä Jolanda Aragonialaiselle Sorbonnen rehtorin tittelistä. Mikään ei ole ilmaista ja Jolanda haluaa, että Olavi käväisee paitsi äänestämässä kirkolliskokouksessa myös murhaamassa samalla reissulla kuningatarta kiusaavan munkki Martin le Francin.

Luettuani tämän mieleeni jäi jostain syystä kirkkaasti se, että sarjan ensimmäisen osan irstailusta ei oikeastaan ole enää tietoakaan. Seksiä on vähän ja enimmäkseen sitä harrastavat muut kuin Olavi, joka laittaa oman kiinnostuksen puutteensa vanhenemisen tiliin jo kypsässä kolmenkympin iässä. Mielestäni vähemmän rivo meno sopi paremmin tähän kirjaan, jossa pointtina eivät enää olleet Olavin nuoruuden toilailut vaan poliittiset juonittelut joihin hän jatkuvasti onnistuu kompastumaan. Synnintekijän jatkuva rietastelu oli lisäksi mielestäni hieman puuduttavaa luettavaa eikä tässä ollut ollenkaan sitä ongelmaa.

Ja niin muuten, nytpäs voinkin sanoa, että tiesinpäs! Olavi oli kuin olikin Maunu Tavastin poika. :D Olisin kovin mielelläni nähnyt sen keskustelun, jossa Maunu kertoo totuuden Olaville. Sen selviäminen Miraclelle kirjoitetussa kirjeessä ei ollut yhtä vaikuttavaa. En muutenkaan oikein lämmennyt niille kirjan lopun monille kirjeille. Kaipa minä vain halusin lisää dramatiikkaa ja kyynelvirtoja, jotka olisivat tapahtuneet siinä silmieni edessä sen sijaan, että niitä kuvattiin kirjeissä.

Olavin ja Miraclen kohtalossa oli sekä darthvadermaisen "NOOOOOOOOOO!!" reaktion aiheuttava että sellainen, jonka luettuani myhäilin tyytyväisenä. Prinsessasatujen "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka"-loppu olisi ehkä suorastaan pilannut kirjasarjan, joten onneksi siltä vältyttiin. Tällainen katkeransuloinen loppu oli paljon parempi ja olihan se myös rohkea veto Kaunistolta. Minua kieltämättä hieman hermostutti siinä vaiheessa kun Olavi veteli viimeisiään ja Miraclea ei vieläkään näkynyt. Jännitys säilyi viime hetkiin saakka. Siinä ihan viimeisessä kappaleessa olikin sitten sitä jotakin, vähän niin kuin mansikka kakun päällä.


Luettu myös mm.: Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä, Kirjavaras ja monet muut.

Haasteet: 50 kategoriaa - 16. a book from an author you love that you haven't read yet

Milja Kaunisto: Kalmantanssi

Milja Kaunisto: Kalmantanssi
399 s.
Gummerus 2014
Kirjastosta

Ulkona on taas alkanut sataa lunta, niin minulle kerrotaan.

Ja vielä viimeinen toukokuulle, sitten olen ajantasalla sen suhteen mitä olen tässä kuussa lukenut. Minun piti vaania Kalmantanssia kirjastosta koko viikko ennen kuin sain sen. Kaikki kappaleet olivat lainassa, mutta onnistuin nappaamaan nopeakiertoisen niteen heti kun se palautui. Trilogian päättävä Piispansormus on odottanut hyllyssä jo jonkin aikaa, mutta pitäähän nämä tietenkin lukea järjestyksessä.

[Luvassa on sitten juonipaljastuksia tästä ja sarjan edellisestä osasta! Vielä ehdit kääntyä pois!]

Olavi on palannut pohjoiseen Suomeen otto(hah! aivan varmasti on biologinen isä!)isänsä Maunu Tavastin luo. Hän saa pian oman seurakunnan ja mitäs hän ensimmäisenä tekeekään? Nai naimisissa olevaa, lapsetonta naista kirkon alttarilla. Tietenkin hän syyttää tästä paholaista, eihän nainen voi yksin olla niin ovela, että hankkii haluamansa lapsen tavalla tai toisella. Olavi tunnustaa syntinsä piispa Maunulle ja saa sitten tilaisuuden lähteä takaisin Ranskaan opiskelemaan. Ah niin ihana Miracle ei ole palannut Sorbonnen yliopistoon, kiitos Olavin uhkauksia, ja itsensä ruoskimisen ohessa Olavi sekaantuu tahtomattaan Ranskan politiikkaan. Hän saa tehtäväkseen kuulustella vangittua kansankiihottajaa ja tunnettua mieheksi pukeutujaa, Lorrainen neitoa Jehannea.

Synnintekijästä totesin, että olihan se ronski ja rietas, mutta että se ronskius ja riettaus alkoi jo hiukan puuduttaa tarinan edetessä. Tässä osassa sitä onkin paljon vähemmän ja Olavin uusi bestis/piikki lihassa, munkki Johannes, viettää enemmän aikaa naisten hameiden alla kuin Olavi itse. Kun Olavi viimein tapaa Miraclen ja he päätyvät itse asiaan, kohtaus on yllättävän pelkistetty ja jopa harras. Enemmän tunnetta kuin seksiä, pitkällisen odotuksen täyttymys eikä mitään satunnaista karvaisiin suonsilmäkkeisiin sukeltelua suonikas miehinen elin tanassa.

Rietastelun sijaan tässä osassa on enemmän poliittista juonittelua, josta tykkäsin todella paljon. On sekä katolisen papiston sisäisiä juonia että Ranskan kruunun perässä juoksevia tahoja. Nostan oikein suurta ja hienoa hattua Kaunistolle siitä hyvästä, että hän on kirjoittanut kirjaan monia älykkäitä ja kiinnostavia naishahmoja. On rouva Birgitta, joka höynäyttää Olavia totaalisesti. On edelleen ah niin ihana Miracle, jota nähdään harmillisen vähän. On Jolanda Aragonialainen, joka pelaa sekä piispoilla että aatelisilla kuin shakkinappuloilla. Lisäksi on vielä Madame Augustine, joka ei ole yhtä älykäs tai niin mahtava, mutta varsin sympaattinen kuitenkin. Ja muutama muu vähemmän tärkeä nainen. Olisi varmasti ollut hyvin helppo kirjoittaa aikakaudelle sijoittuva kirja, jossa on vain minimimäärä valjuja naishahmoja. Olavin alentuvasta ja epäilevästä näkökulmasta huolimatta naiset näyttäytyvät kirjassa vahvoina ja itsevarmoina.

Jehanne tosiaan puuttuu tuosta naishahmojen listasta. En nyt ole ihan varma pidänkö siitä, että historiallisesti niin merkittävä nainen onkin tässä kirjassa mies. Toisaalta sukupuolilla leikittely on olennainen osa näitä kirjoja, joten siinä suhteessa se sopii tarinaan loistavasti. Olisipa muuten mielenkiintoista saada Jehanne ja Miracle samaan huoneeseen keskustelemaan! Pidin siitä, että Olavin reaktio Jehannen salaisuuteen ei ollut katoilta raikuva "Herra varjele, kuka alentuisi sellaiseen, onko hän mies ollenkaan????". Siihen mennessä hän on jo oppinut sen verran, että tietää ihmisten joutuvan joskus tekemään omituiselta kuulostavia valintoja. Valinta ei tosin tietenkään ollut Jehannen. En tainnut mainitakaan miten paljon pidin Jolandasta. Hän ei ole miellyttävä, mutta hän on hyvin kiehtova. Ajatukseni kulkevat samoja ratoja Beatrixin suhteen.

Lämpenin jopa Olaville tarinan edetessä. Nyt kun asiaa mietin niin tämä johtui luultavasti siitä, että Olavi alkoi viimeinkin nähdä itsensä rehellisesti ja luopua korskean kukon tyhjistä elkeistä. Hän ymmärtää ettei ole laatikon terävin veitsi, eikä vihaa niitä teräviä partaveitsiä niin naisia tai naiseksi pukeutuvia kuin ovatkin. Hän ymmärtää ettei itsesäälissä rypemisellä saa mitään aikaan. Olavi on selvästikin sitä tyyppiä, joka tarvitsee jonkun osoittamaan mitä pitää tehdä tai ainakin näyttämään suuntaa, ja sitten hän tekee sen hyvin. Ei hän ole tyhmä, mutta suurimman osan ajasta hän on liian saamaton saadakseen mitään aikaan. Tsemppiä, Olavi, kyllä se siitä!

...Taisipa olla aika sekava teksti. Innostuin kirjasta niin, että päässäni risteilee ihan liikaa ajatuksia sitä koskien. Maltan tuskin odottaa Piispansormuksen lukemista. Se on paksu kirja ja tästä voi päätellä, että Olavi onnistuu jälleen kerran tyrimään suhteensa Miracleen. Voi sitä Olavia.

Luettu myös mm: Anna minun lukea enemmän, Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä ja vaikka missä muualla.

Joanne M. Harris: The Gospel of Loki

Jeanne M. Harris: The Gospel of Loki
302 s.
Gollancz 2014
Kirjastosta

These are the people you're going to meet in the pages of this book.

Sattuipa kirja silmääni syystä, jonka vuoksi epäilen sen kirjoitetunkin. Skandinaaviset jumaltarut ovat olleet pinnalla myös kirjallisuudessa sen jälkeen, kun rapakon toisella puolella alettiin jokunen vuosi sitten tuottaa Marvelin supersankarileffoja. Juu, olen tainnut nähdä niistä suurimman osan. Juu, siksi minäkin tämän mukaani otin (no, kiinnostaa kaikenlaiset mytologiat muutenkin). Juu, onhan se Tom Hiddleston ilo silmille. Eipä ihme, että etenkin Loki on saanut fanilaumat liikkeelle.

Minulla jäytää lukemisen jälkeenkin takaraivossa epäilys siitä, että tämä on kirjoitettu puhtaasti rahan vuoksi. Ratsastettu tämän hetken ilmiöllä, jonka tiedettiin myyvän. Voin olla väärässäkin, kunhan spekuloin aikani kuluksi, mutta kyllä tämä luki vähän kuin Loki-fanin kirjoittama fanifiktio ja leffameta*. En nyt tarkoita sitä millään pahalla, koska tarinana ja mytologian uudelleenkerrontana tämä kuitenkin oli varsin viihdyttävä. Olipahan vain fiilis, joka lukemisesta jäi.

*Tarkkasilmäiset hoksaavat kysyä, että mistä tiedän millaista tekstiä nämä ovatkaan. Ihan olen itse lukenut, tunnustan.

Kirjassa siis kerrotaan skandinaavisen jumaltaruston kuuluisimmat tarinat Lokin näkökulmasta. Asgard, Odin, Thor ynnä muut viikinkijumalat, sekä tietenkin Ragnarök josta olisi varmasti saanut irti enemmänkin sivuja kuin mitä tässä siihen käytettiin. Loki on palanen Kaaosta, jonka Odin huiputtaa ihmishahmoon. Siitähän se riemu repeää. Hiukkasen kävi hermoille Lokin jatkuva itsesääli-kautta-muiden ymmärtäminen. Yhdessä kappaleessa hän sanoo ettei voi mitään luonteelleen ja tietää olevansa ns. hankala tyyppi. Seuraavassa hän angstaa kuin pahimmassa murrosiässä oleva teini tyyliin "näittekö tuon? miksi kukaan ei tykkää musta??". No miksiköhän. Kaipa se on sinänsä järkeenkäyvää, että Kaaoksen sirulta ei voi jatkuvaa loogisuutta odottakaaan, mutta lukijan kannalta tämä oli välillä ärsyttävää. Ylipäätään en tykännyt siitä, kun Loki puhui suoraan lukijalle. En ole suurin minä-kertojien fanittaja, ja tuollainen kiskoo minut aina ylös kirjan maailmasta. Makuasia toki.

Viihdyttävintä ja välillä hyvinkin hilpeää luettavaa olivat Lokin ja kumppaneiden seikkailut ja harharetket. On niillä viikingeillä ollut mielikuvitusta. Skandinaavisen mytologian mielenkiintoisimpia piirteitä on omituisten seikkailujen ja inhimillisissä heikkouksissa rypevien jumalten lisäksi kaiken vääjäämättömyys. Ragnarök tulee, jumalat kuolevat, maailma tuhoutuu eikä kukaan tai mikään voi sitä estää. Tässä kirjassa Loki saa lopulta tietää Ragnarök-ennustuksen sisällön ja koska hän uskoo ennustettujen asioiden tapahtuvan, (myös) hän alkaa luotsata maailmaa siihen suuntaan. Mitä sitä turhia jäädään odottelemaan kun loppu tulee kuitenkin. Kiinnostava loppuangsti onkin se, olisiko kaikki tapahtunut, jos Loki ei olisi kuullut ennustusta?

Instagrammissa kysäistiin, voisiko mieslukijakin tykätä tästä. Kyllä minun mielestäni. Itseäni lainatakseni, "Päät putoilevat, viina virtaa, naiset ovat kauniita ja Loki kiero kuin korkkiruuvi. Perus viikinkitaru siis." Uponnee parhaiten viikinkimytologian ystäviin ja leffafaneihin sukupuoleen katsomatta. Lisäpisteitä kauniista kannesta!

Haasteet: 50 kategoriaa - 9. a book by a female author || I Spy - 5. first name

James Church: Korealainen kuurupiilo

James Church: Korealainen kuurupiilo
(A Corpse in the Koryo)
344 s.
Atena, 2015
Kirjastosta

Ei muuta ääntä kuin tuuli, eikä päivää edeltävässä niukassa puolivalossa muuta nähtävää kuin mureneva moottoritie, joka leikkaa suorana autiota maaseutua.

Hurahdin viime vuonna hetkeksi Pohjois-Koreaan ja luin putkeen useammankin maata käsittelevän kirja. Mielipiteeni voi tiivistää sanoilla "hullua", "sääliksi käy" ja "toivottavasti ihmiskunta joskus katsoo taaksepäin ja häpeää sitä, että kukaan ei puuttunut asiaan". Koko maa tuntuu olevan sekaisin kuin seinäkello, ja eliittiä lukuun ottamatta kaikilla menee huonosti tai vielä huonommin, eikä eliitilläkään mene niin kovin hyvin.Omalla sairaalla tavallaan tämä on niin kiehtovaa, että oli pakko tarttua tähän uutuusdekkariin.

Korealainen kuurupiilo aloittaa tarkastaja O'n tutkimuksia käsittelevän kirjasarjan. O on kaiketi hyvä työssään, mutta myös pieneen kapinallisuuteen taipuvainen. Onneksi hänen pomonsa on ymmärtäväinen alaisensa omituisuuksien suhteen, vaikka varoitteleekin tätä viemästä asioita liian pitkälle. Pois se minusta, että väittäisin tietäväni Pohjois-Koreasta yhtään enempää kuin James Church, mutta jotenkin O'n kapinointi oli epäuskottavaa. Hän ei esimerkiksi käytä Suuria Johtajia esittäviä rintamerkkejä. Kaikissa lukemissani kirjoissa tähdennettiin, että etenkin Pjongjangissa nämä napit koristavat jokaisen rintapieltä. Muuten voi vankileiri tai kirves heilahtaa. Kaikki tuntuivat paheksuvan tai ihmettelevän O'n napittomuutta, mutta kukaan ei puuttunut siihen suoraan tai ilmoittanut asiasta ylemmälle taholle. Tämä oli itse asiassa se epäuskottavin kohta: maassa, jossa ihmiset vahtivat toisiaan, juorukelloja on varmasti joka nurkalla.

Kirjan alussa O on ottamassa kuvaa autosta, josta ei tiedä yhtään mitään. Kuvaus epäonnistuu, koska kamerassa ei ole toimivia pattereita. Pohjois-Koreassa mikään ei mene niin kuin Strömssössä ja kaikesta on pulaa. Tämän kirjailija toi mielestäni hyvin esille. Hotellit ja asunnot ovat kurjia lukuun ottamatta niitä, jotka on varattu yhteiskunnan kermalle ja ulkomaalaisille. Junat eivät kulje aikataulussa eikä O onnistu saamaan uutta rengasta pyöräänsä. Myös tee välttelee häntä taitavasti. Autot ovat tiettyihin paikkoihin ja tietyille ihmisille keskittyvää luksusta, ja vaikka auto löytyisikin, bensan ostaminen onkin toinen juttu. O päätyy rajakaupunki Manpoon, jossa asiat ovat hieman toisin. Rajan läheisyys mahdollistaa ja rohkaisee laitonta liiketoimintaa kuten TV-lähetysten kaappaamista Kiinasta. Toisaalta sama laittomuus johtaa tavallistakin helpommin väkivaltaan, koska poliisit on lahjottu niin hyvin katomaan toisaalle. Valitse siinä sitten missä asut.

Kun O palaa kuvausretkeltään toimistolle, häntä odottavat kapteeni Kim ja varapuheenjohtaja Kang tiedusteluyksiköstä. O on tietämättään sohaissut poliittisesti tulenarkaa aihetta. Ja siitäpä lähteekin liikkeelle tarinan varsinainen juoni, joka ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta. O säntäilee päättömästi pitkin Pohjois-Koreaa muiden käskystä, mutta koska hän ei tiedä miksi matkustaa, ei sitä tiedä lukijakaan. Church panttaa kaikkea selityksiin viittaavaakin kuin kansallisaarretta. Toisaalta voin kyllä kuvitella elämän olevan tuollaista Pohjois-Koreassa. Mitään ei tiedetä koska mitään ei kerrota, ja käskyjä totellaan koska niitä on toteltava. Kysyminen on kapinointia ja kapinointi on pahasta. Makuasiahan tämä on kun kirjaa lukee: minä kaipasin selityksiä, mutta toista lukijaa niiden puute ei välttämättä haittaa kun ottaa huomioon tapahtumapaikan. Kun tapahtumien perimmäinen syy selviää viime sivuille, en kokenut minkäänlaista "ahaa, nyt kaikki on ymmärrettävää"-elämystä. Pikemminkin tuli sellainen "ai jaa, no ei tuo tee jutusta yhtään järkevämpää" -fiilis.

Osittain tämä johtuu varmasti siitä, että en kiintynyt O'on ollenkaan. Hän on kokoelma piirteitä, mutta ei kokonainen henkilöhahmo. Hänestä saa irti pintaraapaisun verran, mutta jotenkin yksityiskohdista ei vain muodostu kokonaiskuvaa. Ehkä tämä oli tarkoituksellista ja Church halusi kirjoittaa tällaisen hahmon. Minusta on kuitenkin mukavaa päästä lukiessa hahmojen pään sisään enkä pitänyt siitä, että O'n mielenliikkeet jäivät arvoitukseksi melkein kokonaan. Voi olla, että tartun sarjan seuraavaan osaan jos se suomennetaan, mutta lupaamaan en mene.

Erityismainintana se, että yllättäen kirjassa puhutaan paljon suomalaisista ja Suomesta. En valita, mutta jäin miettimään miksi juuri Suomi kaikista maailman maista. Onko meillä tietämättäni lusikka niin syvällä Pohjois-Korean sopassa, että se ansaitsee erityishuomiota? Vai sattuuko Church vain tykkäämään Suomesta, mikä on toki ihan ymmärrettävää?

Luettu myös mm: Mainoskatko

Haasteet: 50 kategoriaa - 13. a book set in a different country