maanantai 31. elokuuta 2020

Heinä-elokooste

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten monta kirjaa luin kesäloman ja sen jälkeisen työkuukauden aikana! Nyt kun syksy tekee tuloaan oikein odotan sitä, että saan lukea sohvalla kun ulkona sataa vettä ja illat pimenevät. 


Luettu & blogattu

Kansikuvia.


Kuolema edessä. En oikein jaksanut uskoa elementtiin, jolle dystopia rakennettiin, mutta sujuvasti kirjoitettu kuitenkin.

D. B. John: Pohjoisen tähti
Julmuuksia Pohjois-Koreassa. Kolmen näkökulman trilleri, pohjoiskorealainen arki tuli erittäin selväksi.

David Suchet: David Suchet sanoin ja kuvin: omaelämäkerta
Mies Poirot'n takana. Kiinnostava ja sujuvasti kirjoitettu elämäkerta, bonuksena Suchet'n itsensä ottamat valokuvat.


Kansikuvia.


Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Kalastamassa taruolentojen Lapissa. Hilpeä ja hyvin lappilainen kirja, niitä joihin kannattaa sukeltaa ilman juonipaljastuksia.

Elämyspuistoa rakentamassa. Kirjan huumori ei uponnut minuun sitten yhtään.

Nonsense-satuja Suomussalmella. Liikaa aikaan, paikkaan ja yleisöönsä sidottuja minuun makuuni.


Kansikuvia.


Ilmastonmuutos ajoi ihmiset Koneiden hallitsemiksi. Epätasainen lukukokemus, alkoi hyvin ja lopusta en pitänyt.

Kasvit, nuo kummajaiset. Kiehtova tietokirja kasvimaailmasta ja siitä, miten ne voivat auttaa ihmisiä.

Viimeinen ilta kurpitsajuhlassa. Kiva ja syksyinen YA-sarjakuva, jonka ennalta-arvattavuus ei haitannut.


Kansikuvia.


Tasa-arvon tiellä. Erinomainen tietosarjakuva naisten oikeuksien historiasta.

Hercule Poirot'n kootut kärsimykset. Kiva kesädekkari, joka peittosi David Suchet'n tähdittämän TV-version huumorillaan.

Pelikisoissa Marsissa. Turhan paljon juonia yhteen kirjaan, mutta peli osuus oli vauhdikas ja plussaa tyttöystävästä.

Toimittaja Pohjois-Koreassa. Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta sujuvasti kirjoitettu ja aihe on aina kiinnostava.

lauantai 29. elokuuta 2020

Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

 

Kansikuva.


Sain ensimmäisen kosketuksen Pohjois-Koreaan 15-vuotiaana koululaisena.

Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja Mika Mäkeläinen yrittää seikkailla Pohjois-Koreassa tarkoituksenaan tutkia suljettua maata vähän tarkemmin. Seikkailu jää yritykseksi, koska isoveli eli Mäkeläiselle määrätty henkilökohtainen opas valvoo häntä melkein koko ajan. Mäkeläinen näkee kuitenkin pilkahduksia tavallisten tai ainakin pjonjangilaisten pohjoiskorealaisten elämästä.

Muistaakseni Mäkeläisen nimi jäi mieleeni tästä Ylen artikkelista, joka on oikeastaan tiivistys tästä kirjasta. Artikkelin lopussa on linkkejä muihin Mäkeläisestä ja Pohjois-Koreasta kertoviin juttuihin. Kun sitten huomasin, että Mäkeläinen on kirjoittanut aiheesta kirjankin, päätin lukea sen jossain sopivassa välissä. Kuten olen jo aiemmin todennut, Pohjois-Korea on kiinnostava ja kauhistuttava paikka, ja luen sitä käsitteleviä kirjoja säännöllisen epäsäännöllisesti.

Mäkeläinen kertoo heti alussa, että ei paljasta kaikki lähteitään. Jos tieto leviäisi, kyseinen lähde olisi oikeasti hengenvaarassa.

Kirja on jaettu karkeasti kolmeen teemaan. Ensinnäkin siinä kuvataan markkinatalouden kehitystä Pohjois-Koreassa, maassa, jossa valtion pitäisi propagandan mukaan antaa kansalaisilleen kaikki heidän tarvitsemansa. Eihän se niin mene. Pohjois-Koreassa on kasvanut omanlaisensa yleisesti hyväksytty, mutta teknisesti ottaen kielletty musta pörssi. Kotirouviksi itsensä ilmoittaneet naiset käyvät toreilla kauppaa niin elintarvikkeista kuin tavaroistakin, ja tuovat useimmiten kotiin enemmän rahaa kuin valtion töihin pakotetut miehensä. Tästä tuli heti mieleeni heinäkuussa lukemani D. B. Johnin jännäri Pohjoisen tähti, jossa rouva Moon vaurastuu nimenomaan torikaupoilla.

Elintarvikkeet ovat paikallisia, mutta usein vauraus kertyy ulkomailta salakuljetetusta tavarasta, mikä onkin kirjan toinen teema. Ulkomaiset hapatukset ovat maassa ankarasti kiellettyjä, mutta jokainen kynnelle kykenevä katsoo eteläkorealaisia sarjoja ja kuuntelee ulkomaisia uutisia. Niiden salakuljetus on yleistynyt ja helpottunut sen pienen paholaisen eli USB-tikun myötä. Tikkuja ja muistikortteja on huomattavasti helpompi salakuljettaa kuin vaikkapa VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Minusta oli mielenkiintoista lukea tästä ja Pohjois-Korean omasta, suljetusta tietoverkosta. Teknologia on mahdollistanut tiedon ja viihteen leviämisen aivan uudella tavalla.


Tietotekniikan kehityksen myötä Pohjois-Korea valheiden verkon ylläpitäminen on ensitä työläämpää. Nimenomaan internet on Pohjois-Korealle suuri uhka. Suljetun maan kansalaisia ei voi päästää vapaasti tiedon valtatielle, jotta järjestelmän kulissit ja maine eivät romahtaisi. Tavalliset pohjoiskorealaiset eivät tosin välttämättä ole edes kuulleet internetistä, jolloin he eivät osaa sitä kaivatakaan. Huomaan kuitenkin, että ne pohjoiskorelaiset, jotka netistä jotain tietävät, ovat siitä erittäin kiinnostuneita.

(s. 158)


Mäkeläinen tuo hyvin esiin sen, että pohjoiskorealaiset tietävät sellaisistakin asioista, joista maassa ei saa keskustella tai olla edes virallisesti olemassa. Esimerkiksi Mäkeläisen kysyessä kuinka paljon maassa on homoja, oppaat suorastaan säikähtävät kysymystä ja hänelle vakuutetaan, ettei maassa ole yhtään ainoaa homoa. Mäkeläinen huomauttaa kirjassa osuvasti, että tiesivätpä kuitenkin heti, mistä oli kysymys.

Mustan pörssin kaupoista ja rahan arvottomuudesta (pohjoiskorealaisten keskipalkka on noin 0,20-0,30 euroa kuukaudessa) siirrytään luontevasti kyttäyskulttuuriin. Mustan pörssin kaupoille ollaan sopivasti sokeita, mutta usein tämä vaatii enemmän tai vähemmän hienovaraista voitelua. Pohjois-Koreassa et voi aina luottaa edes perheeseesi, naapureista puhumattakaan. Mäkeläinen kuvaa hyvin sitä, miten kieli keskellä suuta hänen oppaansa ja kaikki hänen tapaamansa ihmiset puhuivatkaan. Aina on mahdollisuus, että joku kuulee pienimmäkin kriitikin ja kukaan ei halua kokea niitä kohtuuttomia rangaistuksia, joita maassa jaellaan. Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitä Mäkeläisenkin kohtaaamat ihmiset oikeasti ajattelivat. Varmasti osa heistä uskoi täysin siihen, mitä he ääneen sanoivat, mutta tuskin kaikki. Erityisesti mieleeni jäi kuvaus Pjongjangissa asuvasta paremman väen kodista ja rouva Omista.


Omin kodin olohuoneen seinällä kunniapaikalla ovat muotokuvat maan edesmenneistä johtajista. Pakolliset ikonit ovat varmasti pölyttömiä, sillä niiden puhtaus on korttelikomiteoiden erityisen kiinnostuksen kohde. Kotiäidillä riittää puunattavaa, sillä korttelikomitea voi tehdä tarkastusiskujaan milloin tahansa.

Om ei ole moksiskaan yllätysvierailusta. "Mielessä on aina se, että jos isämme tulee, palvelemme häntä ja pidämme kodin kunnossa," Om sanoo. Isällä Om ei tarkoita omaa isäänsä, vaan maan johtajaa Kim Jong Unia.

(s. 189)


Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta oli se kuitenkin kiinnostavaa ja nopeaa luettavaa. Suomessa ilmestyneet Pohjois-Koreaa käsittelevät teokset ovat pääasiassa käännöksiä, joten tällainen kotimainen näkökulma tuo aiheeseen hieman uudenlaisen näkökulman. Tästä välittyi hyvin tunne siitä, että Mäkeläisen kohtaamat ihmiset ovat oikeasti olemassa ja että heillä on väliä ja mielipiteitä vaikka sitten salassa. Kirjan valokuvakuvitus antaa myös mahdollisuuden nähdä pieni pala todellisuutta, jota vain harva ulkopuolinen pääsee katsomaan.

Kirjan tiedot:
Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa | Atena 2019 | 332 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjojen maa

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 48. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [42/50]
Toinen on Magne Hovdenin Saamelandia.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a pun in the title [35/50]
Kimlandia, Finlandia...

maanantai 24. elokuuta 2020

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica (Sensored Reality #03)

 
Kansikuva.

Kaksoisolennon kohtaaminen tietää kuolemaa, ajattelen kun näen tytön.

Bug on matkalla Marsiin taskussaan lippu Solar Systems Gamesiin, pelimaailman olympialaisiin. Aurinkokunnan kovin kisa järjestetään Marsiin rakennetussa Replicassa, jossa virtuaalitodellisuus saa eeppiset mittasuhteet. Pelin nimi on Sandcastles III: Scorpions & Crocodiles, ja sen myötä Bug joutuu seikkailuun muinaiseen Egyptiin. Reaalimaailmassa hän yrittää saada nalkkiin isänsä murhaajan, puhdistaa äitinsä maineen, pelastaa tyttöystävänsä isän omituisen kultin kynsistä, ja kirsikkana kakun päällä paljastaa salaisuuden, joka saattaa muuttaa koko hänen tuntemansa maailman.

Eli kiirettä pitää. Mielestäni liiankin kanssa. Tässä oli turhan monta erilaista juonenpäätä, joihin ei keskitetty kunnolla. Eniten tästä kärsivät mielestäni ihmissuhteiden kuvaukset. Bugin mukana Marsiin matkustavat hänen ystävänsä Alvar, joka rakentaa ihan omaa virtuaalipeliään; Cosmo, joka jankuttaa ihastuksestaan Bugiin ärsytykseen asti ja värväytyy kilpailevaan joukkueeseen; sekä Jade, joka tosiaan haluaa pelastaa isänsä. Nämä kolme eivät koskaan kohtaa toisiaan, koska heidät nostetaan esiin vain silloin kun Bugin juonta halutaan edistää jotenkin. Lisäksi kirja kärsi siitä, että politiikasta ja kultin opeista paasattiin todella pitkään ja hartaasti.

Eniten minua harmitti se, että Jade jätettiin eniten taka-alalle, vaikka hänen olisi pitänyt olla etualalle jo ihan tyttöystävä-statuksensa vuoksi. Pointsit kuitenkin siitä, että Bugilla on nimenomaan tyttöystävä, ei poikaystävää, eikä se ole kenellekään mikään ihmettelyn aihe. Kirjan hahmojen ennakkoluulot kohdistuvat enimmäkseen ei-kansalaisiin eli slummeissa asuvaan köyhälistöön, jolla ei ole mitään sananvaltaa missään. Cosmon ei-kansalaisuus on yksi kirjan suurimpia salaisuuksia, koska häntä ei edes huolittaisi mukaan peliin jos se paljastuisi.  

Pidin kirjassa ehdottomasti eniten Replican järjettömän kokoisesta virtuaalimaailmasta. Pelit pelataan kaupunkien ja valtioiden kokoisilla areenoilla, ja pelaajia voi olla miljoonia yhdellä kertaa. Huikea ajatus! Scorpions & Crocodiles on taas näppärä keino opettaa lukijalla faktoja muinaisesta Egyptistä. Toki magialla ryyditettynä, pelissä kun ollaan. Bug kirjaimellisesti astuu Egyptiin, joka tuntuu yhtä todelliselta kuin, no, todellisuus. Seikkailu oli jännittävä ja siitä olisi ollut tosi kiva lukea enemmänkin. Olisi mahtavaa päästä kokemaan jotain tuollaista.


Kuulen hiljaista muminaa ympäriltäni. En erota sanoja. Valoja syttyy siellä täällä. Lamppuja. Nuotioita. Soihtuja. Surrealistinen hetki. Olen pienessä kylässä, jonka talot kohoavat soisessa maastossa. Sydän jättää yhden tai kaksi lyöntiä väliin. Tunnen hengityksen juuttuvan kurkkuuni.

- -

En tiedä, miksi odotin pahvisia lavasteita, muovisia esineitä ja tökerösti tehtyjä maskeerauksia. Tämä on jotakin muuta.
(s. 115)


Kokonaisuutena tämäkin sarja oli taas niitä, joissa alku oli vahva ja loppu lässähti. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että tämä on mainio sarja pelaamista harrastavalle nuorelle. Nämä ovat nopeita lukea ja minulta meni varmasti ohi sellaisia juttuja, jotka pelaaville nuorille ovat harrastuksen kautta tuttuja.


Kirjan tiedot:
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Replica | Tammi 2020 | 457 sivua | Kirjastosta

Haasteet;
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book about or by a woman in STEM [34/50]
Kaikki kirjan tytöt ja naiset harrastavat ja työskentelevät pelialalla.

lauantai 22. elokuuta 2020

Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut

Kansikuva.


Hercule Poirot tuli Vieille Grand'méren ravintolasta ulos Sohoon.

Ja törmääkin pian rikostarkastaja Spenceen, jolla on pieni pyyntö vanhalle ystävälleen. Iäkäs siivoojarouva McGinty on tapettu raa'asti ja hänen vuokralaisensa odottaa vankilassa hirttopäiväänsä. Spence, joka tutki juttua miltei vuosi sitten, ei kuitenkaan ole varma James Bentleyn syyllisyydestä. Arkeensa tylsistynyt Poirot ottaa mielihyvin vastaan jutun, koska eihän väärä mies saa joutua narun jatkoksi.

Kesä on melkein ohi, mutta ehdin silti pieneen kesätavoitteeseeni eli hankkimaan yhden Agatha Christien ja lukemaan sen. Muilla lienee ollut samanlaisia suunnitelmia, koska oli oikeasti vaikeaa löytää yhtään Christietä käytettynä. Tämä löytyi viimein kirjaston kierrätyshyllystä. Kiitos vain sille, joka tämän sinne jätti!

Tarina oli erittäin tuttu, koska juuri tästä kirjasta tehty sovitus näytettiin telkkarissa jokunen viikko sitten. Eipä se mitään, tarinassa oli kuitenkin muutama yllätys mukana, lähinnä itse kerronnassa. Niin paljon kuin rakastankin David Suchet'n Poirot-hahmoa, kirja vei tällä kertaa voiton adaptaatiosta. Christien huumori toimi vain niin loistavasti tekstinä ja kirja taisi ottaa itsensä vähemmän vakavasti kuin elokuva.


"- - Halu esiintyä on heikkouteni, se on aina ollut heikkouteni. Hastings ei voinut ymmärtää tätä heikkoutta. Mutta minun kyvyilläni varustetun henkilön on aivan välttämätöntä ihailla itseään - ja siihen tarvitaan ulkoapäin tulevaa kannustusta. En voi, en kerta kaikkiaan voi, istua koko päivää tuolissa mietiskelemässä miten äärettömän ihailtava olen. Siihen tarvitaan - niin kuin nykyään on tapana sanoa - avustaja."
(s. 8)



Miten vaatimatonta! Poirot'n näkökulma on tässä tarinassa niin ihanan kärttyinen. Hän saapuu epäsiistiin maataloon, jossa yleinen epäjärjestys aiheuttaa hänessä suuria henkisiä tuskia. James Bentley on varsinainen lapamato mieheksi ja Poirot joutuu pohtimaan, miksi peräti kaksi naista osoittaa halukkuutta pelastaa hänet. Maailman suuria mysteereitä. 

Hieman vähemmän alleviivatusti kuvataan pikkukylän hierarkkista rakennetta ja Poirot'n tyytymättömyyttä siihen. Rouva McGinty oli vain vaatimaton siivooja ja Bentley saamaton surkimus, mutta heillä on kuitenkin ihmisarvoa. Poirot ei selvästikään pidä siitä, että rikkaammat ja hienohelmaisemmat ihmiset astuvat köyhien ohi heitä huomaamattakaan. Omatkin hampaani kiristyivät joka kerta, kun joku hyväosainen sanoi ettei koskaan kiinnitä huomiota siivoojiin tai muihin palvelijoihin, mitä väliä heillä muka on.

Salapoliisijutun juoni ja ratkaisu on ovelasti kerrottu, ja oloni oli oikein muikea kun tiesin syyllisen ennen Poirot'a. Sitä se telkkarin katsominen teettää. Pidin paljon Ariadne Oliverista, joka antaa äänen Christien omalle Poirot-tuskalle. Miksi hän edes meni luomaan tuon mahdottoman suomalaisen/belgialaisen etsivän! Pidin myös rikostarkastaja Spencestä, joka puolestaan antoi äänen kenelle tahansa Hercule Poirot'n kohdanneelle, jonka harmaat aivosolut eivät ole ihan yhtä terävät kuin Poirot'n.


- Bon Dieu, miten typerä olen ollut, Hercule Poirot sanoi. - Koko juttuhan on aivan yksinkertainen, vai mitä?

Tämän huomautuksen jälkeen oli vähällä tapahtua kolmas murha - poliisitarkastaja Spence Kilchesterin poliisilaitokselta oli vähällä tappaa Hercule Poirotin.

(s. 202)


Kirjan tiedot:
Agatha Christie: Rouva McGinty on kuollut | WSOY 1988 (1. p. 1973) | 223 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielien alkuteos: Mrs McGinty's Dead (1952) | Suomennos: Eva Siikarla

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Sheferijm, Sinisen linnan kirjasto 

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 1. kirja on vanhempi kuin sinä [41/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book from a series with more than 20 books [33/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 7]

lauantai 15. elokuuta 2020

Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

 
Kansikuva.


Vaikuttava sarjakuva on palkittu syystäkin Norjassa parhaana tietokirjana vuonna 2018. Se herätti jälleen kerran ajatuksia siitä, että Suomessakin voitaisiin tehdä enemmän tällaisia tietosarjakuvia kaikille ikäluokille, ja että niitä voisi myös laittaa ehdolle esimerkiksi Finlandia-palkintoon. Sarjakuva on aliarvostettu kirjallisuuden laji sekä palkintojen että tietokirjallisuuden saralla. Tässä on kuitenkin taas yksi loistava esimerkki siitä, miten hienosti se toimii tiedonvälittäjänä. 

Sarjakuvassa kerrotaan ytimekkäästi matkasta kohti tasa-arvoisempaa maailmaa 150 viime vuoden aikana. Kirjassa tutustutaan naisasialiikkeen alkuun ja sen kytköksiin Yhdysvaltojen sisällissotaan ja orjuuden lakkauttamiseen. Etenemistahti on nopea ja suurin piirtein kronologinen, välillä tosin hypätään maasta toiseen ja ajassa hieman taaksepäin. Hyppelystä huolimatta aikajanaa on helppo seurata, sillä kirja on jaettu karkeasti muutamaan teemaan kuten äänioikeuteen, työläisnaisten taisteluun ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin. 

Useimmiten asioista kerrotaan oikeasti eläneiden naisten kautta, mikä tuo kirjan lähemmäs lukijaa. On yksi asia tietää, että naiset ovat joutuneet taistelemaan esimerkiksi äänioikeuden puolesta. Kokonaan toinen asia on tietää, että Iso-Britanniassa 21-vuotiaat naiset saivat äänioikeuden vain muutamaa kuukautta ennen Emmeline Pankhurstin eli suffragettiliikeen perustajan kuolemaa. Siinä alkaa väkisinkin pohtia, miltä tuo hetki on Pankhurstista tuntunut.

Kuvakollaasi kirjan kuvituksesta.
Margaret Sanger (s. 70-71), miesten golfkausi koki hieman
vaikeuksia vuonna 1913 (s. 43) sekä Harriet Tubman (s. 10).


Kirjan kuvituksessa käytetään vahvoja linjoja ja vaikka naisten kärsimyksiä ei kuvata yksityiskohtaisesti, asia tulee kuitenkin erittäin selväksi kuvakulman ja symbolien valinnoilla. Päävärinä on musta, jonka lisäksi on käytetty yhtä väriä aiheesta riippuen. Esimerkiksi Malala Yusafzain väri on keltainen ja orjuutta käsittelevän osan on sininen. Se helpottaa hahmottamaan milloin siirrytään yhdestä kokonaisuudesta toiseen.

150 vuoteen mahtuu tietenkin paljon enemmän tärkeitä tapahtumia ja naisia kuin kirjan kansien väliin. Sarjakuvan loppu jää syystäkin avoimeksi. Tasa-arvon suhteen on päästy pitkälle, mutta ei perille asti. 


Edistymme hitaasti mutta varmasti.

Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä.

(s. 118-119)


Tämän soisi päätyvän esimerkiksi yläkoululaisten luettavaksi ja oppitunneilla käsiteltäväksi. Tämän luettuaan ei voi väittää, että sukupuolten tasa-arvo on itsestään selvyys tai että naisten oikeuksien puolesta ei täydy taistella. Kuvittelisin, että kirjan pohjalta olisi helppo antaa oppilaille tehtäviä tyyliin "etsi lisää tietoa kirjassa mainitusta henkilöstä tai aiheesta".

Kirjan tiedot:
Marta Breen & Jenny Jordahl: Naiset: 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta | Sitruuna 2020 | 119 sivua | Kirjastosta Norjankielinen alkuteos: Kvinner i kamp: 150 års kamp for frihet, likhet, søsterskap (2018) | Suomennos: Sanna Manninen


Luettu myös mm.:

Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Oksa hyllyltä 

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 32. kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa [40/50]

perjantai 14. elokuuta 2020

Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta: pumpkinheads

Kansikuva.


Deja ja Josiah ovat viettäneet kolme syksyä yhdessä kurpitsafarmin kausityöntekijöinä. Nyt edessä on viimeinen vuosi farmilla ja ennen college-opintojen alkua. Viimeisenä iltana Deja päättää vaihtaa vapaalle ja pakottaa Josien puhumaan söpölle toffeekojun tytölle. Kolme vuotta haikailua ja muhennosmajaa on vain liikaa.

Tämä YA-sarjakuva sattui itse asiassa silmääni englanninkielisenä ja lisäsin sen aina kasvavalle TBR-listalleni. Tilaisuus tekee lukijan ja kun näin tämän suomennoksen, nappasin sen mukaani kirjastosta. Odotin mukavaa hömppäkirjaa ja sellainen tämä olikin. Aiheen ja tunnelman puolesta tämä olisi oikeastaan sopinut paremmin syyskirjaksi. Jäin suorastaan kaipaamaan pimeitä syysiltoja ja ikkunalaudella ropisevaa vesisadetta.

Deja ja Josie ovat niin söpöisiä ja niin ihania ystäviä kuin olla ja voi. He ovat kausiystäviä ja juttelevat vain kurpitsa-aikaan, mutta ajalla ja etäisyydellä ei ole väliä. Heistä huokuu toistensa hyväksyminen ja yhdessäolon mukavuus, ystävyys, jossa saa olla juuri sellainen kuin on. Deja on kaksikon vauhdikas ja päättäväinen osapuoli, joka menee eikä meinaa. Josie taas on tunnollisempi introvertti, jonka tavoitteena on olla aina kuukauden paras työntekijä. Tarinan loppupuolella on kiinnostava kohtaus, jossa kaksikko puhuu tarkoituksesta ja valinnasta. Josie uskoo, että heidän oli tarkoituskin tavata. Deja puolestaan sanoo, että he valitsivat ystävyytensä.


Kuva Josiesta ja Dejasta.
Miten toffeetytölle kerrotaan, että hän on nätti?
Ei näin.
(s. 18)



Matka kohti toffeetyttöä vie koko kurpitsafarmin läpi. Deja ja Josie näkevät ensimmäistä kertaa muutakin kuin oman muhennosmajansa ja saavat maistella farmin herkkuja. Matkan varrelta löytyy muun muassa Dejan exiä eikä kirjassa tehdä numeroa siitä, että näiden joukkoon kuuluu sekä tyttöjä että poikia. Mielestäni oli myös virkistävää nähdä isokoinen tyttöpäähenkilö YA-kirjallisuudessa. Tummaihoinen Deja on pitkä ja pyöreä, ja kaikin puolin suloinen. Hänen painoonsa kiiinnitetään huomiota kerran ja se tuntui kyllä jotenkin pakolliselta ja päälleliimatulta. Joskus iso voisi olla iso ilman sitä yhtäkään vitsiä.

Pidin paljon kirjan syksyisestä värimaailmasta, jolla on luotu illasta yöhön kääntyvä karnevaalitunnelma. Hauskana sivujuonteena kulkivat useimmiten nimettömiksi jäävät taustahahmot. Esimerkiksi heti ensimmäisellä sivulla nähty perhe löytyy myöhemmin aivan toisesta paikasta. Dejan ja Josien juoksentelun taustalla tapahtuu paljon muutakin ja se tekee maailmasta elävän tuntuisen. Kaikki ei pyöri heidän ympärillään vaan muillakin on omia viimeisen illan juttujaan.

Kaiken kaikkiaan mukava pieni lukupala! Juonellisesti ennalta-arvattava, koska kyllähän sen heti arvasi, miten tässä käy. Joskus tällainen ennalta-arvattava söpöily on kuitenkin ihan paikallaan. Kiva, että näin laadukas sarjakuva on suomennettu näin nopeasti.


Kirjan tiedot:
Rainbow Rowell & Faith Erin Hicks: Viimeinen ilta: pumpkinheads | Karisto 2020 | 218 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Pumpkinheads (2019) | Suomennos: Taina Wallin

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä (luettu englanniksi), Oksan hyllyltä (luettu englanniksi)

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 2. iloinen kirja [39/50]

tiistai 11. elokuuta 2020

Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous: ovatko kasvit jo keksineet tulevaisuuden?

 

Minusta tuntuu, etteivät useimmat ihmiset täysin hahmota kasvien merkitystä elämässään.

Stefano Mancuso on italialinen kasvineurobiologi, ammattiala, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Tässä kirjassa hän esittelee ratkaisuja, joita kasvit ovat tehneet selvitäkseen maailmassa. Mancuso pohtii, miten kasvien ominaisuuksia voitaisiin hyödyntää esimerkiksi arkkitehtuurissa ja teknologiassa. Samalla hän kertoo kasvien tärkeydestä maapallolla ja siitä, miten riippuvaisia eläinkuntaan kuuluvat olennot ovat niistä.

Joskus on hyvä lukea aiheista, joista ei tiedä yhtään mitään. En muista, mitä kautta tämä päätyi omalle lukulistalleni, mutta onnittelen mennyttä minääni hyvästä valinnasta. Tämä oli silmiä avaava teos eikä yhtään niin vaikeaselkoinen kuin voisi luulla. Kirjassa on joitakin termejä, jotka minun piti googlata, mutta pääsääntöisesti Mancuso kirjoittaa tekstiä, jonka tällainen tavallinenkin tallaaja ymmärtää. Ei siis tarvitse olla minkään alan neurobiologi lukeakseen tämän.

Mancuso esittelee kasvien kiehtovan maailman niiden erityisominaisuuksien kautta. Kasvit ovat maapallon asukkaita siinä missä eläimetkin, mutta kuinka moni pitää niitä tasavertasina eliöinä eläinten kanssa? Ei varmaan kovin moni.


Kaikista eläinten toiminnoista vastaavat erikoistuneet elimet, kasveilla toiminnot on hajautettu koko niiden olemukseen. Ero on niin perustavanlaatuinen, että sen seurauksia on vaikea edes hahmottaa. Näin erilainen rakenne on yksi syistä, joiden vuoksi ksvit vaikuttavat meistä niin toisenlaisilta.

(s. 11)


Kirjaa lukiessa tuntui vähän siltä kuin olisin tutkinut avaruusolentoja. Mancuso esittelee kasvien rakennetta minulle uudesta näkökulmasta. En esimerkiksi ole aiemmin miettinyt kasvien aisteja ja vaistoja, saati sitten näkökykyä tai mikä nyt kasveilla onkaan näkökyvyn vastine. Mielestäni kirjan kiinnostavinta antia olikin se, miten se sai pohtimaan omaa maailmankatsomusta. Ei siis uskonnollista, vaan sitä miten yksilö tai laji havannoi maailmaa. Kasvien tavat toimia ovat niin vieraita, että aivot täytyy kääntää kokonaan uuteen suuntaan niitä ymmärtääkseen. Kasveilla ei ole silmiä tai korvia tai muitakaan tuttuja elimiä, mutta ne ovat silti kykeneviä havannoimaan ympäristöään ja reagoimaan siihen.

Mielestäni oli todella kiinnostavaa lukea siitä, miten kasvien ominaisuuksia voidaan hyödyntää teknologiassa ja ihmiskunnan hyväksi noin ylipäätään. Esimerkiksi peltokurjennokan siemenen kykyjä voidaan käyttää mallina kun kehitellään mittauslaitetta, jonka täytyy porautua maaperään vaikkapa Marsissa. Merivedellä pärjäävät kasvit voivat auttaa meitä uhkaavan vesipulan edessä. Makeaa vettähän ei tarvitsisi tuhlata viljelyyn, jos viljelisimme merivedellä kasteltavia kasveja. Niistäkin kuulema löytyy ihmisten ravinnoksi kelpaavia. Mancusolla on huikeita ideoita ja toivottavasti aika näyttää, että niitä voi myös toteuttaa käytännössä.

Mieleeni jäi myös ihan kirjan lopussa esitelty Jellyfish Barge, omalla voimallaan toimiva puinen kasvihuone. Se ei tarvitse viljelysmaata tai ulkopuolelta tuotua vettä toimiakseen, ja se saa tarvitsemansa energian auringosta. Kaikin puolin uskomattoman ekologisen keksinnön laajamittainen hyödyntäminen kaatuu, yllätys yllätys, siihen, että kaalinkerän tuottaminen olisi hieman kalliimpaa siinä kuin tavallisessa kasvihuoneessa. Mahtaa Mancuso olla turhautunut. Minä ainakin olen.

Kirjan tiedot:
Stefano Mancuso: Kasvien vallankumous: ovatko kasvit jo keksineet tulevaisuuden? | Aula & Co 2018 | 269 sivua | Kirjastosta
Italiankielinen alkuteos: Plant Revolution: Le piante hanno già inventato il nostro futuro | Suomennos: Laura Lahdensuu

Luettu myös mm.:
Heikin varaventtiili

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 20. luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja [38/50]

lauantai 8. elokuuta 2020

Helena Waris: Konetrilogia-sarja

Kansikuva.

Silmäilin Helena Wariksen Konetrilogian ensimmäistä osaa kun se ilmestyi vuonna 2017, mutta päätin odottaa koko sarjan ilmestymistä ennen sen lukemista. Hyvä niin, en nimittäin varmasti olisi muistanut edellisestä osasta mitään uuden ilmestyessä. Luin koko sarjan nyt kahdessa päivässä ja tiivistetysti sanoisin, että olipahan epätasainen lukukokemus. Kiinnostava alku, ihan ok keskiosa ja huono loppu. En pitänyt viimeisestä kirjasta ollenkaan.

Trilogian aloittaa Linnunsitoja, jonka päähenkilö on noin 19-vuotias Zemi. Zemin veli lähettää hänet helikopterilla majakkasaarelle, tai oikeastaan pienelle luodolle, jolla asuu vastarinnan viestikyyhkyistä huolehtivia ihmisiä. Ensin Zemi ei tunne kuuluvansa joukkoon, mutta sopeutuu kuitenkin pian raivoavan meren ympäröimään pieneen yhteisöön. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja Zemi huomaa olevansa salaisuuksien ympäröimä.


Nyt on pimentymässä, ja tuuli on yltynyt. Vesi ryöppyää voimalla koko poukaman leveydeltä vallien ylitse, ylemmäksikin. Valkoiset tyrskyt iskeytyvät saunan rappusiin monimetrisiksi suihkuiksi ja ikkunan läpi kantautuu katkeamaton kumea jyly. Äänimaailmassa on jotain syvän rauhoittavaa.
(s. 34-35)


Kirjassa on mielestäni mainiota kuvausta majakkasaaren elämästä ja lopussa kiitetäänkin muun muassa Bengstkärin majakan väkeä. Koko kirjan tunnelma on kolea ja pelottava. Saarta uhkaavat niin Kuilun poliisit kuin kylmä viima ja majakan korkuiset aallotkin. Zemin tarina kertoo nokkeluudesta ja selviytymisestä. Hän on lapsuudesta saakka jatkuneen seksuaalisen hyväksikäytön ja seksikaupan uhri, joka myytiin komean kylpylän sitomista rakastavalle omistajalle. Zemin kokemuksia ei kuvata yksityiskohtaisesti, mutta niistä jääneet henkiset arvet ja selviytymiskeinot tuodaan hyvin esille. Yksi tärkeimmistä hetkistä onkin se, kun Zemi ymmärtää voivansa sanoa "ei" ja että sillä on merkitystä, että hänen ääntään täytyy kuunnella. 

Tarina jatkuu Vedenkehrääjässä, joka kertoo edellisestä osasta tutusta majakkaväen johtajasta Sazista. Saz on saapunut Eteläiselle mantereella ja etsii ainoaa siellä todella tuntemaansa ihmistä, Maximiliania, jonka vaimon kanssa Sazilla oli suhde vuosia sitten. Manner on muuttunut valtavasti kuuden vuoden aikana. Ankara kuivuus koettelee sitä, ja Sazin kauhuksi ihmiset näkevät Koneiden ja Kuilujen rakentamisen ainoana toivonaan.


"- - Maailmassa ei ole sellaista vihollista, jota vastaan ihmiset yhdistyisivät. Muilla mantereilla on ymmärretty jo ajat sitten, ettei ihminen tee mitään elintasoaan rajoittavaa vapaaehtoisesti. Itsekkyys ja mukavuuden halu ajavat aina yhteisen edun ohi."
(s. 65)


En pitänyt Sazista kertojana niin paljon kuin Zemistä, mutta viihdyin silti hänen seurassaan aavikon polttavassa helteessä. Kirjassa kerrotaan edellistä enemmän siitä, millainen sarjan maailma on. Ilmastonmuutoksen vuoksi ihmiset ovat muuttaneet niin sanottuihin Kuiluihin, joita pyörittää ainakin nimellisesti puolueeton Kone. Tekoälyn on tarkoitus jakaa elintarvikkeita, asuntoja ja työpaikkoja tasapuolisesti kaikille, mutta tottahan toki ihmiset ovat oppineet manipuloimaan sitä ajamaan omia etujaan. 

Tässä kirjassa mielenkiintoisinta olikin Sazin ja Konetta kannattavien ihmisten välinen ideologinen konflikti. Saz haluaa elää vapaana eikä Koneen määräiltävänä. Teoriassa Eteläisen mantereen ihmiset haluavat samaa, mutta käytännössä ilmastonmuutos pakottaa heidät taipumaan Koneen kannalle. Heidän on pakko uskoa siihen, että Kone pelastaa heidät, vaikka naapurimantereilta löytyy roppakaupalla varoittavia esimerkkejä.

Jäänvartija hyppää ajassa eteenpäin ja kirjassa on kaksi kertojaa, Zemi ja ensimmäisestä osasta tuttu Thom. Molemmat ovat palanneet Maharin Kuiluun, mutta Zemi on pahasti loukkaantunut ja Thom aloitellut uutta elämää uuden naisen kanssa uudella asenteella. Thom ei enää pidä Koneita pahoina ja kun hän kuulee Sazin joukkoineen suunnittelevan niiden sulkemista, hän päättää estää heitä.


- Ei, Saz, ei. Kone on valtavan upea systeemi, jos me vain käytämme sitä oikein.
(s. 51)


Jos ihan totta puhutaan niin enimmäkseen ärsyynnyin tätä kirjaa lukiessani. Zemi ja kaikki muutkin naishahmot ovat täysin passiivisessa roolissa toiminnan ja päätöksenteon ollessa miesten työtä. Edellisissä osissa syntyneet ihmissuhdevyyhdit ohitetaan olan kohautuksella eikä missään niistä viivytä hetkeäkään. Esimerkiksi Zemi ei koskaan käy yhtään keskustelua petturiveljensä kanssa eikä ketään näytä suuremmin vaivaavan se, että Jesber selvästi tiesi Zemin olleen vuosikausia seksikaupan uhri. Mitäpä sitä sellaisia muistelemaan, kerrankos sitä veli hyväksyy siskonsa hyväksikäytön ja kaveeraa tämän raiskaajen kanssa! 

Hahmot myös muuttavat mielensä Koneiden suhteen noin about sekunnissa ja  ovat muutenkin kovin erilaisia kuin aiemmissa osissa. Juonellisesti se, että Koneet olivatkin hyvä juttu ja ihmiskunnan pelastus, ei toiminut minulle ollenkaan. Kaikki asiat vähän niin kuin vain tapahtuivat, mennäänpäs seuraavaan kohtaukseen, mitä sitä turhaan juonta rakentamaan. Vaikka pidänkin trilogiassa siitä, että kerrankin on kirjoitettu vähemmän järkelemäisiä spefikirjoja, tämä olisi ehdottomasti kaivannut lisää sivuja.

Eli siis, Linnunkesyttäjä oli kiinnostava ja tutustutti mielenkiintoiseen maailmaan, Vedenkehrääjä oli ihan ok ja syvensi maailmaa, ja sitten Jäänvartija olikin mielestäni täydellinen pannukakku joka suhteessa. Onneksi luin nämä kaikki yhteen putkeen. Pettymys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin odottanut tätä vuoden tai kaksi.


Kirjojen tiedot:
Helena Waris: Linnunsitoja | Otava 2017 | 170 sivua | Kirjastosta
Helena Waris: Vedenkehrääjä | Otava 2018 | 157 sivua | Kirjastosta
Helena Waris: Jäänvartija | Otava 2019 | 139 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja (koko trilogia), Paljon melua kirjoista (Linnunsitoja), Eniten minua kiinnostaa tie (Vedenkehrääjä) ynnä muut

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 11. kirja, jonka nimessä mainitaan lumi tai jää (Jäänvartija) [13/25]
* Popsugar Reading Challenge 2020
a book by an author with flora or fauna in their name (Linnunsitoja) [31/50]
a book with a main character in their 20s (Vedenkehrääjä) [32/50]

keskiviikko 5. elokuuta 2020

Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja

Kansikuva.


"Jylhää jymymiestä" olivat ystävät joskus kehoittaneet sorvaamaan satuja.

Ilmari Kiannon reilut sata vuotta sitten kirjoittama satukokoelma alkaa esipuheella, jossa hän kertoo kirjan taustoista. Kianto, joka oli aikoinaan vähintäänkin värikäs henkilö, asui (yhden) perheensä kanssa Suomussalmen Turjanlinnassa ja totesi "herrassatujen" olevan liian vaikeita tavallisille maalaislapsille. Prinsessat ja linnat olivat hyvin kaukana hänen omien lastensa arkisesta kokemuspiiristä. Lopulta eräs pieni piltti ehdotti, että isä voisi itse kirjoittaa parempia satuja. Kianto selittää viihdyttäneensä lapsiaan näillä keksimillään saduilla etenkin sunnuntaisin, ja kritiikin olleen joskus ankaraakin.


Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi - ja taidolla esitettäviksi - lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei mielestäni pitäisi lukea.
(s. 6)


Mietinkin satuja lukiessani, että ne toimisivat varmasti paremmin ääneen luettuina ja pienellä esityksellä varustettuna. Esimerkiksi taikatöppösistä ja nukkumaanmenosta kertova satu Uni-Matti tarvitsee ehdottomasti jonkun esittämään töppöset jalkaansa vetävää isää. Sadut on selvästi kerrottu ääneen ennen kirjoittamista ja nonsense-tyyli tukee tätä. Kun koiralla on seitsemän hassua nimeä, ne ovat hauskempia korvin kuultuina kuin omin silmin luettuina.

Sadut sijoittuvat kotipihaan ja lähimetsään, ja kummallisiin tilanteisiin joutuvat niin eläimet kuin lapsetkin. En usko, että kovin moni nykylapsi edes ymmärtäisi mistä kaikissa näissä saduissa on kysymys. Sadut ovat sekä aikaan että paikkaan sidottuja, ja ne on selvästi kirjoitettu viihdyttämään Kiannon omia lapsia. Sisäpiirivitsejä ja Kiannon lapsille tuttuja käsitteitä ja nimiä vilisee vähän joka tarinassa. Lisäksi saduissa toistuu vahvasti näkemys miehestä luomakunnan herrana ja perheenpäänä. Tytöt ovat toimijoina muutamassa sadussa, mutta, no, tämä lainaus puhukoon omasta puolestaan:


Jaa, jaa, vastasi täti, sitä minäkin olen aina ihmetellyt miksikä pojilla ja miehillä on lyhyt tukka, vaan minä luulen että kun ne ovat järkevämpiä kuin me tytöt, niin se järkevyys se lyhentää hiukset.

(s. 62)


Ja minä kun olen aina luullut, että sakset lyhentävät miesten ja poikien hiukset!


Kirjan tiedot:
Ilmari Kianto: Turjanlinnan satukirja | Otava 2008 (1. p. 1915) | 99 sivua | Omasta hyllystä

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 8. kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi [37/50]
* Kirjahyllyn aarteet [kirja 6]

maanantai 3. elokuuta 2020

Magne Hovden: Saamelandia

Kansikuva.


"Jäitä."

Kolmikymppiset kaverukset Roy ja Leif saavat loistoidean. Rahavirta on varma, kun pieneen Pohjois-Norjan kaupunkiin perustetaan saamelaisteemainen elämyspuisto. Mitäpä väliä sillä on, että kumpikaan miehistä ei ole saamelainen, eiväthän turistit erota aitoa väärennöksestä. Kun Roy ja Leif puuhailevat projektinsa parissa, heidän kaverinsa ryöstää rahankuljetusauton ja anti-saamelaisaktivisti sahailee lipputankoja.

Totta puhuen valitsin tämän siksi, että tämä ja Mika Mäkeläisen Kimlandia (vielä lukematta) kuittaavat nätisti Helmet-lukuhaasteen kohdat 47 ja 48  eli kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Jos en olisi lukenut tätä haasteeseen, olisin jättänyt kirjan kylmästi kesken. Takakannessa kirjaa kehutaan "absurdiksi ja hysteerisen huvittavaksi", ja kyllä se absurdi olikin. Projekti Saamelandia toteutetaan mitä oudoimmilla tavoilla ja päähenkilöt ajautuvat mitä kummallisempiin tilanteisiin.

Postissa työskentelevät Roy ja Leif saavat päähänsä jos jonkinlaisia bisnesideoita, joista Saamelandia on vain viimeisin. He järkeilevät sinänsä hyvin perustellusti, että turistit haluavat Elämyksen isolla Eellä. Elämyksen aitoudella ei ole mitään väliä kunhan se on sopivan erikoinen ja eksoottinen. Sellainen, josta on kiva kertoa kotona. Niinpä Saamelandiaan tarvitaan stereotyyppisiä saamelaisjuttuja kuten poroja, lapinpukuja, viinaa ja rumpua villisti hakkaava shamaani. 

Hovden osuu kyllä napakymppiin siinä, miten hän kuvaa täysin tietämättömien ja arjen rasististen ihmisten käytöstä ja mielikuvia saamelaisista. Samoin hän pääsee turistielämysten ytimeen korostamalla sitä, että aitoutta tärkeämpää on elämys. Ei sillä ole väliä, että joulupukkilelun pohjassa lukee Made in China, jos se vain on ostettu Lapista.

Saamelandian perustamisen lisäksi kirjassa kerrotaan miesten kaoottisesta arjesta, joka pyörii pitkälti heidän oman napansa ympärillä. Kaikki tarinan miehet ovat saamattomia nyhväkkeitä, jotka haluavat päästä mahdollisimman helpolla elämästä. He kaikki haluavat naisen tai ainakin naista, ja elämä pyörii työn ja sen välttelyn sekä seksijuttujen ympärillä. Etenkin seksiä haluavat ei niin nuoret, ei niin täydelliset naiset ovat kirjassa yksi suuri vitsi.


"Ensin tässä, Leif."

Gerdin ääni oli himosta käheä.

"Ensin tässä ja sen jälkeen näyttämöllä. Minulla on aasiasu, jonka pitäisi istua sinulle täydellisesti."
(s. 183)


Minuun huumori ei uponnut ollenkaan, saati sitten ollut hysteerisen huvittavaa. Tunsin pikemminkin oloni kiusaantuneeksi, koska tätä huumoria oikein alleviivataan joka kohdassa. "Eikö vaaleanpunaiseksi kaniksi pukeutunut mies ryöstämässä rahalähetystä ole tarpeeksi hauska? Lisätään vielä pumpattava seksinukke! Ja miehen piti ajaa kaikki ihokarvansakin! Asia josta muistutan yhä uudelleen ja uudelleen, koska onhan se hauskaa!" No, makuja ja huumorintajuja on monia. Minun tutustumiseni Hovdenin tuotantoon taisi kuitenkin olla tässä.


Kirjan tiedot:
Magne Hovden: Saamelandia | Otava 2012 | 253 sivua | Kirjastosta
Norjankielinen alkuteos: Sameland (2010) | Suomennos: Outi Menna

Luettu myös mm.:

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 47. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [36/50]