Mia Myllymäki: Huomistarhuri

Katson ikkunasta alas kadulle, jolla useiden kymmenien ihmisten muodostama kulkue marssii kohti Egalecon keskustaa.

Mia Myllymäen Huomistarhuri oli aika hidas luettava, mutta sen mielenkiintoinen asetelma sai kääntelemään sivuja. Tässä nimittäin ollaan jossain noin about 2050-luvun lopun post-apokalyptisessa maailmassa, ja tarkemmin sanottuna sekä utopia- että dystopiakaupungeissa.

Utopia on eurooppalainen ekokaupunki Egaleco, jonne Stille Triplekin on maailmanlopun myrskyistä päätynyt. Egalecossa pyritään absoluuttiseen tasa-arvoon ja koko kaupunki toimii ekologisten aatteiden mukaan. Stille puolustaa kaupungin arvoja, mutta tuntee samalla ettei hänelle ole siellä paikkaa. Kun kaikki on niin kertakaikkisen ihanaa ja harmonista ja yhteisöllistä ja linnut laulavat ja peurat kirmailevat kadulla, minne mahtuu hirmutekoja tehnyt ja niiden painolastia kantava introvertti?

Tarinan dystopia on rapakon takana, jossa kaikki on suunnilleen niin kurjasti kuin voisi kuvitella. Uusvaltojen johtaja pyytää egalecolaisten apua ja niinpä Stillekin päätyy Haven of Foxin yhdyskuntaan. Pieni yhteisö majailee suurkaupungin raunioilla eivätkä sen asukkaat osaa enää unelmoida mistään. Eglecolaisten on tarkoitus näyttää, mistä utopian perusteet löytyvät, ja että elämän täytyy olla muutakin kuin selviytymistaistelua, jotta se olisi elämisen arvoista.

Ei Stille oikein sinnekään kuulu, mutta Haven of Foxin ahdinko saa hänet pohtimaan tosissaan Egalecon arvoja ja sitä, miten niitä voi elämässään toteuttaa.

Tarina oli kaikessa vastakohtaisuudessaan kiehtova ja opin pitämään maapallon kuoren paksuiseen suojakerrokseen kääriytyneestä Stillestä. Joskus minua ihan ravostutti se, miten vähän egalecolaisetkaan häntä välilllä halusivat ymmärtää. Ei kaikista vain ikinä tule kipeimmän sisimpänsä kaikille paljastavia maailmaa syleileviä ekstrovertteja, okei? Jättäkää nyt toinen rauhaan ja lopettakaa se syyllistäminen.

Kirjan maailma oli myös kiinnostava kaikessa karmeudessaan. Suunnilleen kaikki mahdolliset luonnonkatastrofit tapahtuivat yhtä aikaa ilmastonmuutoksen siivittäminä ja ihmiskunnan rippeet mahtuvat pienille alueille. Egalecon tapaisia reheviä ekokaupunkeja on muutama ja ne jäivät kyllä mieleeni todella erikoisina paikkoina. Sinänsä harmi, ettei Egalecoon tutustuttu se syvemmin, koska kasvualustoina toimivat kerrostalot yksin olivat niin mahtava asetelma.

Yli 500 sivun mittaisena tarina oli minusta hieman liian pitkä ja toisti itseään turhan paljon, mikä tosiaan teki siitä välillä aika hitaan lukea. Mutta kokonaisuutena tämä oli kyllä oikein kiinnostava ja suositeltava, ja tykkäsin Stillestä päähenkilönä. Hänessä ei ollut niinkään satunnaisia pistäviä piikkejä kuin hän oli kääriytynyt kokovartalopiikkimattoon.

“- - Ei ihmiskunnan toivo ole sitä, että jossain päin maailmaa on nippu ihmisiä, joilla menee hyvin. Toivo on sitä, että kaikilla on samanlaiset edellytykset selviytyä ja osallistua tulevaisuuden tekemiseen. Olemmeko me ihmisiä vai ihmisenkuvatuksia?”

(s. 317)

Kirjan tiedot:

Mia Myllymäki: Huomistarhuri | Gummerus 2023 | 536 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Sivumerkkejä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet 2025 : 23. Pidät kirjan nimestä

* Paha mieli, paras mieli : Ilmastonmuutos

* Luonto sivuilla : Utopia

* Kolme kummaa kirja : Kotimainen spefi-kirja

Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset

Kun ensimmäinen ruokolaiva ehti Suuren läntisen joen luo, oli jo ilta ja aurinko alkoi vajota taivaanrannan taa.

Noin 8000 vuotta sitten kalastajat pyydystävät kadithan, merinaisen. Vuonna 2066 pieni ihmisjoukko saapuu New Yorkiin. Kumpaakin ryhmää yhdistää tuhoisa vedenpaisumus.

Luin näköjään parisen vuotta sitten sarjakuvaversion Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta. Tämä Vedenpaisumuksen lapset liittyy Sarasvatin tarinaan, mutta on kuitenkin luettavissa itsenäisenä kirjana. Hyvä niin, en nimittäin muistanut sarjakuvasta juuri mitään.

Tässä vuorottelee kaksi tarinaa, joita yhdistävät asiat ovat vedenpaisumus ja meri-ihmiset. Indusjoen suistossa koetaan tsunami, joka pyyhkäisee rannikon tyhjäksi asutuksesta. Grönlanti puolestaan sulaa kertaheitolla ja hukuttaa alleen maailman rannikot syösten maapallon uudenlaiseen globaaliin ilmastokriisiin.

Tarinat olivat mielestäni sinänsä kiinnostavia ja etenkin tuo melkein nykyhetken juoni liittyy vahvasti tämän päivän huolenaiheisiin. Jäätiköt sulavat, ehdimmekö estää täydellisen tuhon?

Harmi siis, että tämä tuntui minusta niin ns. äijäkirjalta, että en uponnut tekstiin ollenkaan. En meinannut päästä yli edes ensimmäisestä 50 sivusta. Kalastajien näkökulmasta kaditha on eläimeen rinnastettava olento ja päähenkilö Manno Ann on niin kertakaikkisen lumoutunut villistä, vahvasta, alastomasta mustasta naisesta. Siellä sitä tuijotetaan eksoottista vankia munakoiso tanassa.

Siitä kun pääsin yli niin hypättiinkin tulevaisuuteen, jossa kas vain miehet tekevät kaikki tärkeät havainnot ja päätyvät aina porukan johtajiksi. Millä vuosikymmenellä tässä nyt eletäänkään tai tämä on kirjoitettu?

Vaikka tarinan idea oli mielenkiintoinen ja tykkään sekä dystopioista että historiallisista kirjoista, en vain tykännyt tämän kerrontatyylistä ja näkökulmista. Tiedän kuitenkin, että se on uponnut moniin muihin. Omien havaintojeni mukaan etenkin miehet lainaavat tätä mielellään kirjastosta. 

Kirjan tiedot:
Risto Isomäki: Vedenpaisumuksen lapset | Into 2020 | 418 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla ynnä muut

Haasteet:
* Scifiä! : Tulevaisuus
* Luonto sivuilla vol. 3 : Vesi

Valérie Mangin, Steven Dupré & Cixin Liu: Yuanyuan's Bubbles

Yuanyuan kiinnostuu saippuakuplista jo vauvana. Pakkomielle ei hellitä aikuisenakaan, mutta menestyvän tiedenaisen käsissä kuplista syntyykin jotain yllättävää.

Tämä sarjakuva houkutti kivalla kannellaan, jossa on tosiaan valtavia saippuakuplia. Minustakin ne ovat kivoja vaikka aikuinen olenkin! Tarina perustuu Cixin Liun novelliin ja tämän kirjan mukaan muistakin hänen novelleistaan on tehty sarjakuvia oikein kansanvälisessä yhteistyössä. Tämän tekijät ovat ranskalaiset isä ja poika.

Tarina sijoittuu pääasiassa kaupunkiin, jota piinaa jatkuva kuivuus. Yuanyuanin äiti yritti keksiä ratkaisua ongelmaan ennen menehtymistään. Isä ei ymmärrä tyttärensä kuplapakkomiellettä, mutta toivoo tästä kasvavan yhtä rohkean kuin äidistään.

Scifitarinan lisäksi tämä onkin tarina perheestä. Mielestäni tässä kuulsi selvästi läpi kiinalainen vanhempien ja perinteiden kunnioittamisen traditio. Yuanyuanin isän on vaikea hyväksyä tyttärensä kummallista kiinnostuksen kohdetta. Yuanyuan puolestaan haluaa tehdä isänsä ylpeäksi.

Tässä ei kommentoida suoraan ilmastonmuutosta, mutta oletan sen olevan katastrofin taustalla. Ajatus valtavista kuplista kuivuuden ratkaisijana on villi. Olisipa kätevää, jos niin voisi tehdä!

s. 23

Kuvitus oli ihan okei, mutta välillä hahmoilla oli kovin kummallisia ilmeitä. Kuvaruudut ja tekstit eivät myöskään aina ohjanneet silmää katsomaan seuraavaa ruutua, joten tarinan sujuvuus katkesi hetkeksi. Kirjassa on yksi taittoaukeama, josta avautuu upea maisemakuva.

Kirjan tiedot:
Valérie Mangin, Steven Dupré & Cixin Liu: Yuanyuan's Bubbles | Head of Zeus 2021 | 62 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Aakkoshaaste : Y

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

 

Venäläinen tutkija Sergei päätyy Intiaan meriarkeologi Amritan luo. Aaltojen alta on löytynyt ikivanhoja raunioita, jotka herättävät koko joukon hälyttäviä kysymyksiä. Toisaalla suomalainen Kari Alanen yrittää keksiä keinon ratkaista jäätiköiden sulamisongelma. Ja vielä kolmannella taholla eli Grönlannissa filippiiniläissyntyinen Susan Cheng törmää mielenkiintoiseen luonnonilmiöön. Pian tutkijat huomaavat työskentelevänsä saman asian eli lähestyvän maailmanlopun parissa.

Eräs tuttuni luki tuossa vastikään Isomäen uuden kirjan Vedenpaisumuksen lapset ja innostui puhumaan sen maailmasta oikein urakalla. Minäkin kiinnostuin niin, että kirja on nyt varauksessa. Olen sen verran perfektionisti lukija, että vaikka tuon kuulema voisi lukea itsenäisenäkin kirjana, halusin lukea ensin tämän edellisen osan eli Sarasvatin hiekan. Sarjakuvasovitus oli sopivasti näkyvillä kirjastossa, joten otinkin mukaani sen enkä romaania.

Mielestäni tarina toimii hyvin sarjakuvanakin. Pidin etenkin siitä, miten erilainen värimaailma oli riippuen siitä, missä ympäristössä oltiin. Metsät saivat vihreän sävyjä, kaupungit ruskeita ja jäätiköllä liikuttiin harmaansinisessä. Se toi jokaiseen ympäristöön omaa tunnelmaa ja auttoi pitämään mielessä, missä päin maailmaa oltiin menossa.

Kaupunki vs. jäätikkö
s.38 & 36

Kuvituksessa minua häiritsi eniten se yksityiskohta, että yhdellä aukeamalla ja yhden kohtauksen aikana Amritalla oli kolme erilaista asukokokonaisuutta. Matkalla autosta toimistoon sininen asu vaihtui vaaleaan, josta näkyi sitten kaksi versiota eri ruuduissa.

On varmasti vaikeaa tiivistää romaani sarjakuvaksi, mutta tässä oli pari mutkaa otettu ehkä turhankin suoriksi. Muutamassa kohdassa tunsin tippuneeni juonen kärryiltä ja mietin, missä tarinassa oltiinkaan menossa ja mitä ihmettä sivuilla käytävä keskustelu koski. Juoni on toki sikäli monimutkainen, että päähenkilöitä on useita ja he tutkivat havaitsemaansa ilmiötä hieman eri näkökulmista.

Kari rakentaa myllyjä, joiden tarkoitus on luoda uutta lunta sulavan jäätikön päälle. Susan tutkii samaisia jäätiköitä altapäin ja huomaa samalla, että niiden sulaminen on kiihtynyt entisestään. Sergei ja Amrita puolestaan yrittävät selvittää, miten kokonaiset kaupungit ovat voineet tuhoutua yhdessä hetkessä. Juonet yhdistyvät lopussa maailmanlopun tunnelmissa, kun jäätiköiden sulaminen aiheuttaa valtavan tsunamin. Minusta idea oli mielenkiintoinen ja ajankohtainen. En osaa sanoa, miten realistinen tarinan maalaama kuva on, mutta jäätiköiden sulaminen on tosiasia ja sen seuraukset uhkaavat koko maailmaa.

Pidin siitä, että tarinan henkilögalleria oli monikulttuurinen. Siksi minua ärsyttikin aivan erityisen suuresti se, että valkoiset miehet pääsivät kuitenkin ensimmäisinä villakoiran ytimeen ja ratkaisivat tarinassa esitetyt arvoitukset. Eniten verenpainettani nosti se, että juuri Sergei keksi, mitä niille veden alle joutuneille intialaisille kaupungeille oli tapahtunut. Amrita oli siellä! Tutkimassa samaa asiaa! Aivan kotikulmillaan! Eikö Sergei olisi mitenkään voinut olla vain todistamassa hänen ahaa-elämystään?

No, joka tapauksessa jatko jäi kyllä kiinnostamaan minua. Millainen maailma sitten on tämän suuren aallon jälkeen?

Kirjan tiedot:
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa | Into 2017 | 76 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Järjellä ja tunteella, Kirjava kukko kulttuuriblogi

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 8. kirja, jossa maailma on muutoksessa [11/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 16. ilmastonmuutoksesta kertova kirja [5/25]

Helena Waris: Konetrilogia-sarja

Silmäilin Helena Wariksen Konetrilogian ensimmäistä osaa kun se ilmestyi vuonna 2017, mutta päätin odottaa koko sarjan ilmestymistä ennen sen lukemista. Hyvä niin, en nimittäin varmasti olisi muistanut edellisestä osasta mitään uuden ilmestyessä. Luin koko sarjan nyt kahdessa päivässä ja tiivistetysti sanoisin, että olipahan epätasainen lukukokemus. Kiinnostava alku, ihan ok keskiosa ja huono loppu. En pitänyt viimeisestä kirjasta ollenkaan.

Trilogian aloittaa Linnunsitoja, jonka päähenkilö on noin 19-vuotias Zemi. Zemin veli lähettää hänet helikopterilla majakkasaarelle, tai oikeastaan pienelle luodolle, jolla asuu vastarinnan viestikyyhkyistä huolehtivia ihmisiä. Ensin Zemi ei tunne kuuluvansa joukkoon, mutta sopeutuu kuitenkin pian raivoavan meren ympäröimään pieneen yhteisöön. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja Zemi huomaa olevansa salaisuuksien ympäröimä.

Nyt on pimentymässä, ja tuuli on yltynyt. Vesi ryöppyää voimalla koko poukaman leveydeltä vallien ylitse, ylemmäksikin. Valkoiset tyrskyt iskeytyvät saunan rappusiin monimetrisiksi suihkuiksi ja ikkunan läpi kantautuu katkeamaton kumea jyly. Äänimaailmassa on jotain syvän rauhoittavaa.

(s. 34-35)

Kirjassa on mielestäni mainiota kuvausta majakkasaaren elämästä ja lopussa kiitetäänkin muun muassa Bengstkärin majakan väkeä. Koko kirjan tunnelma on kolea ja pelottava. Saarta uhkaavat niin Kuilun poliisit kuin kylmä viima ja majakan korkuiset aallotkin. Zemin tarina kertoo nokkeluudesta ja selviytymisestä. Hän on lapsuudesta saakka jatkuneen seksuaalisen hyväksikäytön ja seksikaupan uhri, joka myytiin komean kylpylän sitomista rakastavalle omistajalle. Zemin kokemuksia ei kuvata yksityiskohtaisesti, mutta niistä jääneet henkiset arvet ja selviytymiskeinot tuodaan hyvin esille. Yksi tärkeimmistä hetkistä onkin se, kun Zemi ymmärtää voivansa sanoa "ei" ja että sillä on merkitystä, että hänen ääntään täytyy kuunnella. 

Tarina jatkuu Vedenkehrääjässä, joka kertoo edellisestä osasta tutusta majakkaväen johtajasta Sazista. Saz on saapunut Eteläiselle mantereella ja etsii ainoaa siellä todella tuntemaansa ihmistä, Maximiliania, jonka vaimon kanssa Sazilla oli suhde vuosia sitten. Manner on muuttunut valtavasti kuuden vuoden aikana. Ankara kuivuus koettelee sitä, ja Sazin kauhuksi ihmiset näkevät Koneiden ja Kuilujen rakentamisen ainoana toivonaan.

"- - Maailmassa ei ole sellaista vihollista, jota vastaan ihmiset yhdistyisivät. Muilla mantereilla on ymmärretty jo ajat sitten, ettei ihminen tee mitään elintasoaan rajoittavaa vapaaehtoisesti. Itsekkyys ja mukavuuden halu ajavat aina yhteisen edun ohi."

(s. 65)

En pitänyt Sazista kertojana niin paljon kuin Zemistä, mutta viihdyin silti hänen seurassaan aavikon polttavassa helteessä. Kirjassa kerrotaan edellistä enemmän siitä, millainen sarjan maailma on. Ilmastonmuutoksen vuoksi ihmiset ovat muuttaneet niin sanottuihin Kuiluihin, joita pyörittää ainakin nimellisesti puolueeton Kone. Tekoälyn on tarkoitus jakaa elintarvikkeita, asuntoja ja työpaikkoja tasapuolisesti kaikille, mutta tottahan toki ihmiset ovat oppineet manipuloimaan sitä ajamaan omia etujaan. 

Tässä kirjassa mielenkiintoisinta olikin Sazin ja Konetta kannattavien ihmisten välinen ideologinen konflikti. Saz haluaa elää vapaana eikä Koneen määräiltävänä. Teoriassa Eteläisen mantereen ihmiset haluavat samaa, mutta käytännössä ilmastonmuutos pakottaa heidät taipumaan Koneen kannalle. Heidän on pakko uskoa siihen, että Kone pelastaa heidät, vaikka naapurimantereilta löytyy roppakaupalla varoittavia esimerkkejä.

Jäänvartija hyppää ajassa eteenpäin ja kirjassa on kaksi kertojaa, Zemi ja ensimmäisestä osasta tuttu Thom. Molemmat ovat palanneet Maharin Kuiluun, mutta Zemi on pahasti loukkaantunut ja Thom aloitellut uutta elämää uuden naisen kanssa uudella asenteella. Thom ei enää pidä Koneita pahoina ja kun hän kuulee Sazin joukkoineen suunnittelevan niiden sulkemista, hän päättää estää heitä.

- Ei, Saz, ei. Kone on valtavan upea systeemi, jos me vain käytämme sitä oikein.

(s. 51)

Jos ihan totta puhutaan niin enimmäkseen ärsyynnyin tätä kirjaa lukiessani. Zemi ja kaikki muutkin naishahmot ovat täysin passiivisessa roolissa toiminnan ja päätöksenteon ollessa miesten työtä. Edellisissä osissa syntyneet ihmissuhdevyyhdit ohitetaan olan kohautuksella eikä missään niistä viivytä hetkeäkään. Esimerkiksi Zemi ei koskaan käy yhtään keskustelua petturiveljensä kanssa eikä ketään näytä suuremmin vaivaavan se, että Jesber selvästi tiesi Zemin olleen vuosikausia seksikaupan uhri. Mitäpä sitä sellaisia muistelemaan, kerrankos sitä veli hyväksyy siskonsa hyväksikäytön ja kaveeraa tämän raiskaajen kanssa! 

Hahmot myös muuttavat mielensä Koneiden suhteen noin about sekunnissa ja  ovat muutenkin kovin erilaisia kuin aiemmissa osissa. Juonellisesti se, että Koneet olivatkin hyvä juttu ja ihmiskunnan pelastus, ei toiminut minulle ollenkaan. Kaikki asiat vähän niin kuin vain tapahtuivat, mennäänpäs seuraavaan kohtaukseen, mitä sitä turhaan juonta rakentamaan. Vaikka pidänkin trilogiassa siitä, että kerrankin on kirjoitettu vähemmän järkelemäisiä spefikirjoja, tämä olisi ehdottomasti kaivannut lisää sivuja.

Eli siis, Linnunkesyttäjä oli kiinnostava ja tutustutti mielenkiintoiseen maailmaan, Vedenkehrääjä oli ihan ok ja syvensi maailmaa, ja sitten Jäänvartija olikin mielestäni täydellinen pannukakku joka suhteessa. Onneksi luin nämä kaikki yhteen putkeen. Pettymys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin odottanut tätä vuoden tai kaksi.

Kirjojen tiedot:

Helena Waris: Linnunsitoja | Otava 2017 | 170 sivua | Kirjastosta

Helena Waris: Vedenkehrääjä | Otava 2018 | 157 sivua | Kirjastosta

Helena Waris: Jäänvartija | Otava 2019 | 139 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja (koko trilogia), Paljon melua kirjoista (Linnunsitoja), Eniten minua kiinnostaa tie (Vedenkehrääjä) ynnä muut

Haasteet:

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 11. kirja, jonka nimessä mainitaan lumi tai jää (Jäänvartija) [13/25]

* Popsugar Reading Challenge 2020

a book by an author with flora or fauna in their name (Linnunsitoja) [31/50]

a book with a main character in their 20s (Vedenkehrääjä) [32/50]

Maja Lunde: Sininen : romaani (Ilmastokvartetti #02)

Maja Lunde:
Sininen : romaani
(Blå, 2017)
350 s.
Tammi 2019
Suomennos: Katriina Huttunen
Kirjastosta

Vettä ei pysäyttänyt mikään.

Vuonna 2017 Signe palaa norjalaiseen kotikyläänsä huomatakseen, että hänen entinen heilansa on myynyt tunturiylängön jäätikön kellumaan rikkaiden drinkkeihin. Veneessä asuva ilmastoaktivisti ja toimittajan näkee punaista, ryöstää mukaansa palan jäätikköä ja suuntaa paatillaan kohti Ranskaa kosto mielessään. Pitkän matkan varrella Signe kohtaa niin raivoavan myrskyn kuin oman menneisyytensäkin.

Vuonna 2041 David pakenee kuivuuttaa ranskalaiselle ilmastopakolaisleirille pienen tyttärensä kanssa. Parivaljakko joutui eroon perheen äidistä ja pikkuvauvasta kotikylän tuhonneessa tulipalossa. Päivät leirillä ovat hitaita, tylsiä ja kuumia kunnes David ja Lou löytävät läheisestä, lähes autiosta kylästä veneen. Eihän sillä mihinkään pääse ilman vettä, mutta vene tarjoaa vaihtelua ja ennen kaikkea keinon paeta Davidia repiväsa syyllisyyttä.

Luin Maja Lunden Mehiläisten historian näköjään kolmisen vuotta sitten. Niin se aika vierii jne., en oikeasti huomannut, että siitä on niinkin kauan. Kirjat näköjään kuuluvat Lunden ilmastokvartettiin, joten luvassa on vielä pari kirjaa varsin ajankohtaisesta teemasta ilmastonmuutos ja sen dystooppiset seuraukset.

Muistan Mehiläisten historian ihan mukavana, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävänä lukukokemuksena. Sama pätee Siniseenkin. Pidin kirjan ideasta enemmän kuin sen toteutuksesta. Davidin tarina oli mielenkiintoisempi ja ajatus ilmastopakolaisten leiristä oli monella tavalla ajankohtainen. Leirin karuja oloja ja jatkuvasti paahtavaa, hulluuteen asti ajavaa kuumuutta kuvattiin hienosti. Jostain syystä pidin myös erityisesti Davidin ammatista. Ennen katastrofia hän työskenteli tehtaassa, jossa suola eroteltiin merivedestä, jotta siitä tulisi juomakelpoista. Tarinassa se ei ole mikään jännä ammatti vaan tavallaan tylsää tehdastyötä, mutta ajatelkaapa miten tärkeää sellaista.

Signen tarina ei ollut minun mielestäni yhtä kiinnostava, mutta toisaalta pidin hänestä henkilöhahmona enemmän kuin Davidista. Signe on vanheneva nainen ja riuska aktivisti, joka ei anna pätkääkään periksi omista periaatteistaan. Pidin enemmän Signen nykyhetken kuvauksesta kuin hänen menneisyytensä muistelemisesta. Hänen katkeruutensa ja pettymisensä ihmiskuntaan kokonaisuutena oli ymmärrettävää. Siksi en oikein pitänytkään hänen tarinansa lopusta. Ikään kuin hän olisikin kaiken aikaa vain kaivannut miestä rinnalleen tuomaan merkitystä elämäänsä. Höh.

Se, miten Signen ja Davidin tarinat lopulta kietoutuivat yhteen oli aika ennalta-arvattavaa, mutta eipä se ainakaan minua haitannut. Sen sijaan minua haittasi kyllä se, että heidän kertojaäänensä olivat hyvin samanlaiset. Kun on kaksi hyvin erilaista ihmistä hyvin erilaisissa tilanteissa, toivoisi heidän ääntensäkin olevan erilaiset.

Mutta, jatkoa odotellessa!

Luettu myös:

Taikakirjaimet, Kirjakaapin kummitus ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja [38/50]

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Ilmastokvartetti #01)

Maja Lunde:
Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
431 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Me tasapainoilimme kukin oksallamme kuin isokokoiset linnut, muovisäiliö toisessa kädessä ja höyhensivellin toisessa.

Täytyy ihan ensiksi ihastella kirjan kantta, sen perusteellahan minä tämän mukaani nappasin. Kansi on kaunis, yksinkertainen ja ihastuttavan wanhanaikaisen tuntuinen. Se erottui uutuuskirjojen joukosta ja vieläpä edukseen. En olisi välttämättä muuten ottanutkaan tätä, koska mehiläiset eivät aiheena ole minusta kovinkaan kiinnostavia. Tai pikemminkin eivät olleet, nyt olen jopa melkein kiinnostunut pienistä pörriäisistä ja huolestunut niiden tilasta! Lunde kertoi mehiläisten ympärille kolme erilaista tarinaa, jotka saivat mehiläiset tuntumaan ympaattisilta. Kirjassa on kolme kertojaa eri aikakausina ja eri paikoissa, ja jokainen tarjoaa uuden näkökulman mehiläisten tärkeytyyn.

Kiina, vuosi 2098. Tao on yksi työläisistä joiden tehtävänä on kiivetä puihin ja pölyttää ne. Mehiläisiä ei nimittäin enää ole olemassa ja maailma on kaikin puolin katastrofaalisessa tilassa. Harvinaisena vapaapäivänä Tao perheineen lähtee piknikille, joka muuttaa heidän elämänsä peruuttamattomasti. 

Amerikka, vuosi 2007. George on mehiläistarhuri, joka uskoo perinteisiin. Pesät tehdään itse, mehiläisten kanssa ei ajella pitkin maata pölytyskeikoilla. Vaimon unelmat Floridaan muutosta ovat haihattelua, pitäähän heidän jättää ainoalle pojalleen menestyvä mehiläistarha. Tomin suunnitelmat vain ovat kovin erilaiset.

Englanti, vuosi 1852. Williamista piti tulla tutkija ja luonnontieteilijä, mutta hän päätyikin suurperheen kauppiasisäksi. Masennuksen vuoksi petiin päätynyt mies löytää kuin vahingossa uutta puhtia ainoasta pojastaan ja mehiläisistä. Hän haluaa tehdä poikansa ylpeäksi löydöillään.

Oikeastaan tämä kirja oli turhan ennalta-arvattava. Viihdyin kyllä tämän parissa todella hyvin, mutta noin pääpiirteittäin juoni ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Taon perhettä kohdanneen onnettomuuden syy oli selvä kuin aurinko pilvettömällä taivaalla. Toki koko pointti olikin Taon matka tuohon päätelmään, mutta salamyhkäisyyden verho oli turha ja jopa turhauttava kun vastauksen tiesi jo. 

Odotusteni vastaisesti pidin Georgesta eniten. Hänen jääräpäisyyteensä oli raivostuttavaa, mutta hän oli kuitenkin pohjimmiltaan sympaattinen. Mehiläiset ovat hänen koko elämänsä ja yksi kerrallaan kaikki hänen pelkonsa tuntuvat toteutuvan. Hänen omasta näkökulmastaan kerrottu tarina jäi sikäli hyvään kohtaan, että minua vähän harmittaa tarinan jatkuminen toisaalla.

Ja sitten yllätyin siitä, miten suorastaan inhosin Williamia. Ei nyt pitäisi odottaa liikoja 1850-luvun miehiltä, mutta Thildan olisi pitänyt jättää hänet ja heidän inha poikansa aikoja sitten. Tai ainakin Charlotten olisi pitänyt, hän oli suosikkini Georgen jälkeen. Siinä oli fiksu ja päättäväinen tyttö. William puolestaan oli sellainen tyypillinen mieslapsi, joka vinkuu kun arki tulee vastaan eikä vaimo olekaan täydellinen. Raivostuttava tyyppi, joka ei arvostanut mitään muuta kuin itseään ja hyödytöntä poikaansa.

Kokonaisuutena olisin siis ehkä kaivannut sitä jotain, sitä joka olisi saanut pysähtymään ja sanomaan oho! No, kaikkea ei voi saada, ja kirja oli kuitenkin aika joutuisaa luettavaa. Se oli sopivan melankolinen syysiltoihin olematta kuitenkaan liian masentava.

Luettu myös mm.:

Lumiomena, Mitä luimme kerran, Lukuisa ym.