Päivi Alasalmi: Riivatut

Vieraat miehet ilmestyivät kuin tyhjästä ja koht'sillään he jo katosivat Sunilan kylästä, mutta ei heitä noin vain unohdettu.

Kun tavarat alkavat lentää Lauhan torpassa, koko kylä kokoontuu paikalle. Tuvassa riehuu selvästi jokin yliluonnollinen voima, jolla on pahat mielessään. Sana kiirii myös Tampereelle, jossa nuori sanomalehtimies Hugo Untamo saa tehtäväkseen raportoida, onko piru tosiaan merrassa.

Halusin lukea toisenkin Alasalmen kirjan Sudenrautojen jälkeen ja mukaani lähti kirjastosta tämä Riivaajat. Tämä on kauhukirja, mutta en itse pitänyt tätä erityisen pelottavana. Tarinana tämä oli kuitenkin oikein vetävänä ja luin tämän yhdeltä istumalta.

Alasalmen värikäs ja lennokas kerronta sai torpan kummalliset tapahtumat tuntumaan oikeastaan toissijaisilta hahmojen reaktioihin nähden. Lentävä kirves, ookoo, mutta kiinnostavampaa on, miten eri ihmiset suhtautuvat siihen. Kaiken lisäksi kirjan todellinen paha ei suinkaan ole mikään räyhähenki, mikä onkin tarinan koko pointti. Tiedämmekö todella, mitä ystäviemme ja tuttaviemme luona tapahtuu?

Tarinan pääasialliset kertojat ovat Lauhan torpan pikkupiika Hertta sekä kunnianhimoinen Hugo. Hertta sairastaa keuhkotautia, eikä hänen elämässään tunnu pilkottavan valoa mistään suunnasta. Perheessä on niin paljon lapsia, ettei Hertta voi palata kotiinsa ja hän pelkää, että mukava renki Niklaskin katselisi mieluummin tyttöä, joka ei keiku haudan partaalla. Pidin paljon Hertasta, jonka surullinen tarina ja kokemukset avautuvat lukijalle pikkuhiljaa.

Tällaisia asioita Hertta vatvoi mielessään öisin, kun häntä alkoi pelottaa. Hän koetti päästää mieleensä vain mukavia muistoja, jotka saisivat hänet paremmalle tuulelle, mutta aina se ei onnistunut. Hänen surunsa oli niin syvä.

(s. 102)

En pitänyt yhtä paljon pyrkyrimäisestä Hugosta henkilönä, mutta hahmona ja näkökulmana hän oli mainio. Tunsin suoranaista vahingoniloa aina, kun hän koki vastoinkäymisiä. Hänen kauttaan kuvataan kylän salaisuuksia ja sitä, miten paljon rauhalliselta näyttävän pinnan alla myrskyää. Hugolle paljastuu, että kylän naisilla ja naisilla noin ylipäätään on meneillään paljon muutakin kuin se, mitä miehet näkevät tai myöntävät näkevänsä. Minua huvittivat erityisesti määrätietoiset leskirouvat, joiden pyöritykseen Hugo joutuu.

Kokonaisuutena tykkäsin tästäkin kirjasta paljon. Suomalainen kansanusko, historiallinen ajanjakso ja pienen kylän salaisuudet kietoutuvat kiinnostavaksi kauhujännäriksi. Yhtäältä ollaan hurskastelemassa kristinuskossa eikä uskota mihinkään pakanalliseen kuten noituuteen. Toisaalta pidetään vakavasti otettavia käräjiä siitä, onko joku tosiaan manannut paikalle pahan hengen vai ei.

Kirjan tiedot:
Päivi Alasalmi: Riivatut | Gummerus 2018 | 267 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjoihin kadonnut, Kirjataivas, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 35. kirjassa on oikeudenkäynti [10/50]
Oikein wanhan ajan käräjät!
* Aakkoshaaste : R

Helena Waris: Konetrilogia-sarja

Silmäilin Helena Wariksen Konetrilogian ensimmäistä osaa kun se ilmestyi vuonna 2017, mutta päätin odottaa koko sarjan ilmestymistä ennen sen lukemista. Hyvä niin, en nimittäin varmasti olisi muistanut edellisestä osasta mitään uuden ilmestyessä. Luin koko sarjan nyt kahdessa päivässä ja tiivistetysti sanoisin, että olipahan epätasainen lukukokemus. Kiinnostava alku, ihan ok keskiosa ja huono loppu. En pitänyt viimeisestä kirjasta ollenkaan.

Trilogian aloittaa Linnunsitoja, jonka päähenkilö on noin 19-vuotias Zemi. Zemin veli lähettää hänet helikopterilla majakkasaarelle, tai oikeastaan pienelle luodolle, jolla asuu vastarinnan viestikyyhkyistä huolehtivia ihmisiä. Ensin Zemi ei tunne kuuluvansa joukkoon, mutta sopeutuu kuitenkin pian raivoavan meren ympäröimään pieneen yhteisöön. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää, ja Zemi huomaa olevansa salaisuuksien ympäröimä.

Nyt on pimentymässä, ja tuuli on yltynyt. Vesi ryöppyää voimalla koko poukaman leveydeltä vallien ylitse, ylemmäksikin. Valkoiset tyrskyt iskeytyvät saunan rappusiin monimetrisiksi suihkuiksi ja ikkunan läpi kantautuu katkeamaton kumea jyly. Äänimaailmassa on jotain syvän rauhoittavaa.

(s. 34-35)

Kirjassa on mielestäni mainiota kuvausta majakkasaaren elämästä ja lopussa kiitetäänkin muun muassa Bengstkärin majakan väkeä. Koko kirjan tunnelma on kolea ja pelottava. Saarta uhkaavat niin Kuilun poliisit kuin kylmä viima ja majakan korkuiset aallotkin. Zemin tarina kertoo nokkeluudesta ja selviytymisestä. Hän on lapsuudesta saakka jatkuneen seksuaalisen hyväksikäytön ja seksikaupan uhri, joka myytiin komean kylpylän sitomista rakastavalle omistajalle. Zemin kokemuksia ei kuvata yksityiskohtaisesti, mutta niistä jääneet henkiset arvet ja selviytymiskeinot tuodaan hyvin esille. Yksi tärkeimmistä hetkistä onkin se, kun Zemi ymmärtää voivansa sanoa "ei" ja että sillä on merkitystä, että hänen ääntään täytyy kuunnella. 

Tarina jatkuu Vedenkehrääjässä, joka kertoo edellisestä osasta tutusta majakkaväen johtajasta Sazista. Saz on saapunut Eteläiselle mantereella ja etsii ainoaa siellä todella tuntemaansa ihmistä, Maximiliania, jonka vaimon kanssa Sazilla oli suhde vuosia sitten. Manner on muuttunut valtavasti kuuden vuoden aikana. Ankara kuivuus koettelee sitä, ja Sazin kauhuksi ihmiset näkevät Koneiden ja Kuilujen rakentamisen ainoana toivonaan.

"- - Maailmassa ei ole sellaista vihollista, jota vastaan ihmiset yhdistyisivät. Muilla mantereilla on ymmärretty jo ajat sitten, ettei ihminen tee mitään elintasoaan rajoittavaa vapaaehtoisesti. Itsekkyys ja mukavuuden halu ajavat aina yhteisen edun ohi."

(s. 65)

En pitänyt Sazista kertojana niin paljon kuin Zemistä, mutta viihdyin silti hänen seurassaan aavikon polttavassa helteessä. Kirjassa kerrotaan edellistä enemmän siitä, millainen sarjan maailma on. Ilmastonmuutoksen vuoksi ihmiset ovat muuttaneet niin sanottuihin Kuiluihin, joita pyörittää ainakin nimellisesti puolueeton Kone. Tekoälyn on tarkoitus jakaa elintarvikkeita, asuntoja ja työpaikkoja tasapuolisesti kaikille, mutta tottahan toki ihmiset ovat oppineet manipuloimaan sitä ajamaan omia etujaan. 

Tässä kirjassa mielenkiintoisinta olikin Sazin ja Konetta kannattavien ihmisten välinen ideologinen konflikti. Saz haluaa elää vapaana eikä Koneen määräiltävänä. Teoriassa Eteläisen mantereen ihmiset haluavat samaa, mutta käytännössä ilmastonmuutos pakottaa heidät taipumaan Koneen kannalle. Heidän on pakko uskoa siihen, että Kone pelastaa heidät, vaikka naapurimantereilta löytyy roppakaupalla varoittavia esimerkkejä.

Jäänvartija hyppää ajassa eteenpäin ja kirjassa on kaksi kertojaa, Zemi ja ensimmäisestä osasta tuttu Thom. Molemmat ovat palanneet Maharin Kuiluun, mutta Zemi on pahasti loukkaantunut ja Thom aloitellut uutta elämää uuden naisen kanssa uudella asenteella. Thom ei enää pidä Koneita pahoina ja kun hän kuulee Sazin joukkoineen suunnittelevan niiden sulkemista, hän päättää estää heitä.

- Ei, Saz, ei. Kone on valtavan upea systeemi, jos me vain käytämme sitä oikein.

(s. 51)

Jos ihan totta puhutaan niin enimmäkseen ärsyynnyin tätä kirjaa lukiessani. Zemi ja kaikki muutkin naishahmot ovat täysin passiivisessa roolissa toiminnan ja päätöksenteon ollessa miesten työtä. Edellisissä osissa syntyneet ihmissuhdevyyhdit ohitetaan olan kohautuksella eikä missään niistä viivytä hetkeäkään. Esimerkiksi Zemi ei koskaan käy yhtään keskustelua petturiveljensä kanssa eikä ketään näytä suuremmin vaivaavan se, että Jesber selvästi tiesi Zemin olleen vuosikausia seksikaupan uhri. Mitäpä sitä sellaisia muistelemaan, kerrankos sitä veli hyväksyy siskonsa hyväksikäytön ja kaveeraa tämän raiskaajen kanssa! 

Hahmot myös muuttavat mielensä Koneiden suhteen noin about sekunnissa ja  ovat muutenkin kovin erilaisia kuin aiemmissa osissa. Juonellisesti se, että Koneet olivatkin hyvä juttu ja ihmiskunnan pelastus, ei toiminut minulle ollenkaan. Kaikki asiat vähän niin kuin vain tapahtuivat, mennäänpäs seuraavaan kohtaukseen, mitä sitä turhaan juonta rakentamaan. Vaikka pidänkin trilogiassa siitä, että kerrankin on kirjoitettu vähemmän järkelemäisiä spefikirjoja, tämä olisi ehdottomasti kaivannut lisää sivuja.

Eli siis, Linnunkesyttäjä oli kiinnostava ja tutustutti mielenkiintoiseen maailmaan, Vedenkehrääjä oli ihan ok ja syvensi maailmaa, ja sitten Jäänvartija olikin mielestäni täydellinen pannukakku joka suhteessa. Onneksi luin nämä kaikki yhteen putkeen. Pettymys olisi ollut vielä suurempi, jos olisin odottanut tätä vuoden tai kaksi.

Kirjojen tiedot:

Helena Waris: Linnunsitoja | Otava 2017 | 170 sivua | Kirjastosta

Helena Waris: Vedenkehrääjä | Otava 2018 | 157 sivua | Kirjastosta

Helena Waris: Jäänvartija | Otava 2019 | 139 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:

Kirjapöllön huhuiluja (koko trilogia), Paljon melua kirjoista (Linnunsitoja), Eniten minua kiinnostaa tie (Vedenkehrääjä) ynnä muut

Haasteet:

* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 11. kirja, jonka nimessä mainitaan lumi tai jää (Jäänvartija) [13/25]

* Popsugar Reading Challenge 2020

a book by an author with flora or fauna in their name (Linnunsitoja) [31/50]

a book with a main character in their 20s (Vedenkehrääjä) [32/50]

Camilla Läckberg: Jääprinsessa (Fjällbacka #01)

Camilla Läckberg:
Jääprinsessa
(Isprinsessan, 2004)
357 s.
Schildts 2006
Suomennos: Outi Menna
Kirjastosta

Talo oli tyhjä ja autio.

Elämäkertakirjailija Erica Falck on palannut lapsuutensa maisemiin Fjällbackan kalastajakylään. Erica työstää kirjaa Selma Lagerlöfistä ja käy läpi onnettomuudessa kuolleiden vanhempiensa jäämistöä. Omissa murheissa pyöriminen katkeaa kun kylältä löytyy raa'aasti murhattu nainen, Erican lapsuudenystävä Alexandra. Erica joutuu tahtomattaankin mukaan murhamysteeriin, jota selvitellessään hän ja komea poliisi Patrik tulevat repineeksi auki koko joukon vanhoja haavoja ja salaisuuksia.

En lue dekkareita kovin usein, mutta TV:stä seuraan useampaakin rikossarjaa. Katsoin tuossa hiljattain tähän Läckbergin Fjällbacka-sarjaan löyhästi pohjautuvia leffoja ja pidin niistä. Positiivisen kokemuksen siivittämänä päätin viimein kokeilla myös näitä kirjoja. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain tämän kirjastosta, varausjonoa oli nimittäin siitäkin huolimatta, että sarjan alkupään kirjat ilmestyivät reilut kymmenen vuotta sitten. 

Ajan kuluminen aiheutti kirjaa lukiessa pientä huvittuneisuutta, koska, no, esimerkiksi:

Erica rukoili mielessään, että Alexilla oli käytössään nykyaikainen puhelin eikä mitään trendikästä Kobra-puhelinta tai muuta vanhanaikaista pyöritettävää bakeliittimallia. Hänellä oli onnea. Keittiön seinällä riippui upouusi Doro-merkkinen puhelin.

(s. 164)

Ah, Doro, tuo uutuuksien helmi, jota etenkin kolmikymppiset ostavat! Niin se aika vierii ja maailma pyörii. Nuo sanotaan nyt vaikka vanhanaikaisuudet eivät haitanneet lukemista, kunhan vain toivat välillä tilanteeseen tietynlaista tahatonta komiikkaa. Trendinimien pudottelu kirjaan on harvoin hyvä idea, koska trendit vaihtuvat heti kun selkänsä kääntää. 

Sen sijaan minua haittasi se, miten stereotyyppisiä hahmoja kirjassa oli. Etenkin naishahmot ärsyttivät. On juonikas rikas vanha rouva, nöyristelevä entinen taloudenhoitaja, kauniin isosiskon ruma pikkusisko, leppoisan vanhan miehen riivinrautavaimo, rikkaan miehen pahoinpidelty vaimo, nuhjuisia ja kateellisia pikkukylän kotirouvia Erican kaltaisten kaupunkileidien vastakohtana jne. Olinkin iloisesti yllättynyt kun Erica huomasi, että hän on itse asiassa ollut melkoinen persläpi ajatellessaan olevansa niin paljon parempi kuin Fjällbackaan jääneet naiset. Kiva kun päähenkilössä on oikeasti vika (vertaa esim., "oi olen niiiiin kömpelö~!"), jonka hän tarinan kuluessa tiedostaa ja tunnustaa viaksi.

Jossain vaiheessa aloin kokemaan lievää yliannostusta angstin suhteen. Kaikilla oli synkkä menneisyys, nykyisyys tai tulevaisuus, ja epämiellyttäviä luonteita oli vähän joka lähtöön. Kuka järkevä ihminen haluaisi edes asua Fjällbackassa, kun naapurina on tuollaisia ihmisiä? Poikkeuksena topakka entinen kondiittori, joka oli kultivoinut noin 1 400 yksilön tonttukokoelman, koska täytyyhän vanhan naisen nyt jollain tavalla olla höperö, eikö vain? Hänet voisin ottaa naapuriksi milloin vain.

Mutta, juoni oli kyllä vetävästi kirjoitettu ja vaikka osa salaisuuksista olikin ennalta-arvattavia, oli kiinnostava nähdä miten ne kietoutuivat toisiinsa. Pidin myös Ericasta ja Patrikista ja siitä, miten Läckberg kirjoitti heidän suhteensa alun. Aivan erityisesti pidin kohtauksesta, jossa Erica valitsi treffivaatteita ja hylkypino sängyllä vain kasvoi. Patrikilla oli nimittäin käynnissä täsmälleen sama operaatio kotonaan!

Varasin jo sarjan seuraavan osan, katsotaan milloin saan sen ja ehdin lukea.

Luettu myös:

Luettua elämää, Paljon melua kirjoista, Luettua ja maistettua ynnä muut

Naomi Alderman: The Power

Naomi Alderman:
The Power
s. 341
Penguin Books 2016
Kirjastosta

The Men Writers Association

New Bevand Square

27th October

Taisin selata tätä viime vuonna kirjakaupassa, mutta en kuitenkaan ostanut. Kirja jäi kuitenkin mieleeni sen verran, että kun näin sen kirjastossa, nappasin sen mukaani. Alderman voitti kirjalla Bailey's Women's Prize for Fiction -palkinnon viime vuonna ja vaikka palkinnot sinänsä eivät vaikuta lukemisiini suuntaan tai toiseen, se kuitenkin nosti kirjaa lukulistallani muutaman askeleen ylöspäin. Siksi onkin harmi, että nyt on aika pettynyt ja "tulipahan luettua" fiilis.

Eli tarinan pointti on se, että yhtäkkiä nuoret naiset ympäri maailmaa saavat kyvyn tuottaa sähköä ja sähköiskuja omalla kehollaan. He opettavat kyvyn vanhemmille naisille ja kohta on miesvaltainen maailma helisemässä. Muutosta seurataan kolmen hahmon kautta. Kasvatti-isänsä hyväksikäyttämästä amerikkalaisesta Alliesta tulee Äiti Eve, uskonnollisen kultin johtaja. Englantilaisen rikollispomon äpärätytär Roxy oppii nopeasti käyttämään kykyään aseena alamaailmassa. Amerikkalaisen kaupungin pormestari Margot piilottelee kykyään, koska sen paljastaminen olisi poliittinen itsemurha. Ainoan miesnäkökulman tarjoaa nigerialainen Tunde, josta kasvaa globaalista naisvallankumouksesta raportoiva toimittaja.

Kehyskertomuksena tätä ympäröi kirjeenvaihto Naomin (Alderman? en nyt muista mainittiinko sukunimeä vai ei) ja Neil Adam Armonin välillä. Neil on itse asiassa kirjoittanut The Powerin historiallisena fiktiona maailmassa, jossa naisilla todellakin on tuo voima. Naomin ja Neilin maailmassa mies on se lempeä kodinhengetär ja nainen aggressiivinen alfanaaras. Neilin kirja pyrkii selittämään miksi näin on. Yleinen näkemys on se, että näin on aina ollut. Neilin ajatus taas se, että naiset saivat kysyn vain 5 000 vuotta sitten (nykypäivänä). The Poweriin on otettu mukaan hieman historiallista todisteaineistoa, joka tukee hänen näkemystään.

Tämä on heti se suurin ongelma, joka minulla oli kirjan kanssa. Myös Naomi myöntää aineiston olevan olemassa, mutta sanoo Neilin tulkitsevan sitä väärin. Jos tällä yritetään viitata siihen, että meidän oikeassa maailmassamme olisi olemassa todisteita ajasta, jolloin nainen oli ehdottomasti vallan kahvassa joka paikassa ja sitä on peitelty oikein miesvoimin, niin ollaan kyllä jo foliohattuja väsäämässä. Ja kun tällaista olematonta asiaa lähdetään satirisoimaan, kirjailijan pitäisi olla parempi kuin Aldermanin tai ainakin kirjan oivaltavampi kuin tämä. The Poweria oli vaikea lähestyä sillä ajatuksella, että se on katkeran miesasia-aktivistin vuodatusta ja sen vuoksi jotenkin huvittavaa, koska kirjan esittämät todisteet ovat Neilin puolella.

Itse tarinan eli The Powerin asetelma sinänsä on mielenkiintoinen ja pidin sen alkupuolesta. Kertojat ja heidän kokemuksensa ovat erilaisia ja oli kiva lukea siitä, miten nämä nimenomaiset naiset suhtautuivat uuteen kykyynsä. Jokainen heistä on kunnianhimoinen eri tavalla ja jokaisella on omat vahvuutensa sekä perusluonteensa että kykynsä suhteen. He ovat kaikki selviytyneet maailmassa, jossa nainen on se heikompi sukupuoli eikä heidän ole koskaan annettu unohtaa sitä. Tundesta en niinkään välittänyt hahmona, mutta hän tarjosi kurkistuksia siihen, miten yhteiskunta muuttui eri maissa. 

Onkin siis sääli, että tarina kokonaisuutena on epäuskottava ja yliampuva. Kehyskertomuksen selitys eli tämä on miesasia-aktivistin valitusta ei vähentänyt ärtymistäni. Kirja näyttää esimerkiksi olettavan, että kaikki naiset ympäri maailmaa reagoisivat uuteen voimaansa jokseenkin samalla tavalla. Tätä ajatusta ei haasteta kirjassa ollenkaan miltään taholta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi Saudi-Arabiassa unohdettaisiin uskonto ja maan vanha kulttuuri noin about viidessä minuutissa, jonka jälkeen huivit heitetään nurkkaan ja naiset harrastavat villiä seksiä kaikkien haluamiensa miesten kanssa. Mitä lähemmäksi loppua tultiin, sitä yliampuvammaksi homma meni.

Ymmärrän kyllä kirjan pointin siitä, että ihmiset ovat sukupuolestaan riippumatta pohjimmiltaan samanlaisia. Naiset eivät ole sen parempia tai huonompia kuin miehetkään. Silti se, että suunnilleen kaikista naisista tuli yhtäkkiä väkivaltaisia, miehiä raiskaavia petoja, oli vain epämiellyttävää luettavaa. "Katsokaa nyt mitä tapahtuisi jos naisilla olisi oikeasti valta päättää omasta kehostaan ja puolustaa itseään! He olisivat pahempia kuin miehet. Koko maailma joutuisi tuhoon ja turmioon muutamassa vuodessa, kun miesten johtamana sitä on pyöritetty tuhansia vuosia." Elävässä elämässä tuo on silkkaa naisvihaajien suoltamaa sontaa, jonka järkevät ihmiset näkevät juuri sellaisena. Mutta kun kirjassa tätä typeryyttä tukevaa historiallista aineistoa on olemassa tarinan sisällä, naisvallan tuomasta tuhosta tuleekin tarinassa fakta ja satiirilta katoaa kummasti terä.

Kaiken tuon seassa on pieniä paloja siitä, mistä olisin halunnut lukea enemmän. Sellaista, missä sukupuoliroolit on oikeasti käännetty päälaelleen kuvaamaan sitä, millaisia ne nykymaailmassa ovat. Tässä on yksi mielestäni erinomainen esimerkki. Margot, vanhempi politiikko, haluaa seuraa yöksi:

Later, in the hotel, she buys a couple of drinks for one of the junior guys from the American embassy on the Ukraine. He's attentive - well, why wouldn't he be? She's going to places. She rests her hand on his firm young ass as they ride the elevator together up to her suite.

(s.224)

Kaikki tuollainen vähänkään hienovaraisempi käänteinen seksismi hukkuu absurdiin väkivaltaan, uskonnolliseen hurmioon tai molempiin samaan aikaan. Olisin oikeastaan lukenut mieluumin kirjan, joka kertoo Naomin ja Neilin maailmasta, jossa tuollainen on jokapäiväistä. Naisnäkökulmasta ja ilman suurta sympatiaa miesaktivistien "ruikutukselle". Sellainen tarina olisi silmiä avaava ja nykymaailmaa kritisoiva ihan eri tavalla. 

Eli kaiken kaikkiaan pettymys. Ymmärrän jos joku muu kokee tämän voimaannuttavana tai ainakin puhdistavaa raivoa tai tyytyväisyyttä herättävänä, mutta minulle tämä ei nyt vain toiminut. 

Luettu myös mm.:

Reader, why did I marry him?, Kirjapolkuni

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison:
Luoja lasta auttakoon
(God Help the Child, 2015)
180 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Ei se mun vika ole.

Tunnustanpa taas kirjallisen synnin: en ole koskaan lukenut Toni Morrisonin kirjoja. Tiedän kyllä kirjailijan, mutta enpä ole saanut tartuttua yhteenkään kirjaan.Tämä sattui silmääni kustantajan listalta ja jäi mieleeni kauniin nimensä vuoksi. Kirja paljastui suhteellisen ohueksi läpyskäksi ja ajattelin viimeinkin sivistää itseäni lukemalla Morrisonia. Ohuudestaan huolimatta kirja oli raskasta luettavaa ja vietin sen parissa pari iltaa.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Bride, kaunis nuori nainen, jonka iho on pikimusta. Yönmusta, sudaninmusta, kauhistelee paljon vaaleampi äiti, joka ei voi mitenkään hyväksyä lastaan. Bride tekee lapsena hirvittävän teon saadakseen äidiltään kaipaamaansa huomiota. Aikuisena kauneusalalla työskentelevä ja menestyvä Bride ei häpeä väriään, vaan pukeutuu aina valkoiseen korostaakseen mustuuttaan. Menneisyys palaa kummittelemaan Bridelle, jonka miesystävä ei kestä salailua vaan häipyy yhtäkkiä, kaiken väärin ymmärtäneenä.

Taas kirja, joka ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan sellainen kuin kuvittelin sen olevan. Takakannessa sanotaan, että kirja on niukka, terävä ja paljastava romaani äidin ja tyttären suhteesta, polttavasta rakkaudesta, lapsuuden kokemusten merkityksestä ja syyllisyyden taakasta. No, on se kaikkea tuota jossakin määrin, mutta lopputulos oli mielestäni melkoista emotionaalista ja juonellista sillisalaattia. Odotin tarinan keskittyvän Briden ja hänen äitinsä suhteeseen, mutta eipä sittenkään. Vaikea äiti-tytär-suhde on kaikkien tapahtumien taustalla, mutta sen kanssa ei tulla mihinkään lopputulokseen. Tilanne heidän suhteensa on kirjan lopussa aivan sama kuin kirjan alussa.

Kirjan tapahtumapuoli pyörii Briden ja hänen ns. miesystävänsä Bookerin ympärillä. Mies jättää Briden noin vain. Ensin Bride teeskentelee ettei välitä, sitten etsii miestä raivoissaan. Kenelläkään ei ole lupa jättää häntä kuin nallia kalliolle. Bookerin etsintää motivoi enemmän Briden itsekkyys kuin tulinen rakkaus, pariskunta nimittäin hädin tuskin tunsi toisiaan sängyn ulkopuolella. Kirjan loppu on hahmojen mielestä onnellinen, minusta taas valo tunnelin päässä on vastaantuleva juna. Luoja lasta auttakoon, tosiaan. 

Se, minkä takia tämä kirja oli mielestäni niin raskas lukea on kuitenkin se, että se käsittelee lasten hyväksikäyttöä. Ihan iljetti lukea kohtausta, jossa nuori Bride näkee jotain, mitä kenenkään ei pitäisi nähdä ja vielä vähemmän kokea. Eikä se todellakaan ollut ainoa tapaus, yritän parhaani mukaan unohtaa mitä pieni Rain oli kokenut. Olisin toivonut, että takakannessa tai jossain kirjan lipareessa olisi mainittu, että aihetta käsitellään tässä näinkin yksityiskohtaisesti. - - painava puheenvuoro hyvä lapsuuden puolesta. Kaikilla lapsilla syntyperään katsomatta tulisi olla oikeus kasvaa turvassa ja tulla juuri sellaisiksi kuin ovat. Luulin tuon tarkoittavan Bridenkin kohtaamaa rasismia ja äitinsä vihaa ja häpeää, en sivujen välissä vaanivia pedofiilejä. Joitain asioita en vain halua leppoisiin lukuhetkiini ja lasten hyväksikäyttö on yksi niistä. Siitä saa ja pitääkin kirjoittaa myös kaunokirjallisuutta, mutta minä en henkilökohtaisesti halua sitä lukea. Etenkään noin vastenmielisen yksityiskohtaisesti kerrottuna.

Tämä ei siis todellakaan ollut minun kirjani, mutta Morrisonin muita kirjoja voisin kokeilla. Teksti sinänsä oli sujuvaa ja paikoin miellyttävääkin. Aion kyllä ensin googlata kaikki mahdolliset juonipaljastukset hänen tuotannostaan.

Luettu myös mm.:

Ullan luetut kirjat, Oksan hyllyltä ja Kirjakirppu

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 34. a book from the library [5/40]