keskiviikko 30. syyskuuta 2020

Syyskooste

Vaikka en maailman suurin kauhun ja dekkarien ystävä olekaan, ilmoittauduin silti mukaan Yöpöydän kirjat -blogin Halloween-lukuhaasteeseen. Luen tällä hetkellä Sheridan Le Fanun novellikokoelmaa Carmilla ja muita kertomuksia, joten ainakin se sopii haasteeseen. Ehkä saan luettua hyllyssäni pitkään odottaneen Draculankin!

Ihan hiukkasen harmittaa, että luin tuon Blood Countessin nyt syyskuussa. Se olisi ollut aivan täydellinen tähän haasteeseen ja sopinut vampyyriteemaan.


Luettu & blogattu


Kansikuvia.

Lana Popović: Blood Countess
Verikreivittären linnassa. YA-kirja kärsi raskaasta kerronnasta, mutta Anna ja Elizabethin kiero suhde oli hyvin kirjoitettu.

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina
Äidin kurissa. Koskettava kasvutarina ja palopuhe lastensuojelun puolesta.

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena
Parkanon kirkolla vuonna 1928. Tositapahtumiin perustuva kaunis sarjakuva juhannuksesta ja nuoruudesta.

Meri Luttinen: Myrskynsilmä
Tietiän opissa. Muinaissuomalaisiin maisemiin sijoittuva fantasialukuromaani, joka veti mukaansa.


Kansikuvia.


Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa
Suomalainen Islannissa. Hauska tietopaketti maasta, joka oli minulle enimmäkseen tuntematon suuruus.

Martha Wells: Network Effect
Kidnapattu Murdebot. Sarjan viides osa ja ensimmäinen täyspitkä romaani ei toiminut niin hyvin kuin tätä edeltäneet pienoisromaanit.

Nelli Hietala: Varotoimia
Pessimisti peräkylässä. Nopealukuinen ja hauska chick lit, jossa - ikävä kyllä - päähenkilön trauma ohitettiin olankohautuksella.

Jack London: Erämaan kutsu
Koiravaljakossa Kanadassa. Yllättävän luettava klassikkokirja, josta ei väkivaltaa puutu.

maanantai 28. syyskuuta 2020

Jack London: Erämaan kutsu

Kansikuva.


Buck ei lukenut lehtiä, sillä muuten se olisi tiennyt, että ajat olivat muuttumassa uhkaaviksi.

Buck ei lue lehtiä,  koska se on koira. Se asuu mukavasti kartanossa eteläisissä Yhdysvalloissa kunnes rahavaikeuksissa oleva puutarhuri myy sen koiradiilereille. Eletään Klondiken kultaryntäyksen aikaa 1890-luvun lopussa ja pohjoisessa on pula vetokoirista. Isokokoinen Buck pakotetaan koiravaljakkoon ja kotikoiran pehmeys karisee siitä hyvin nopeasti.

Luin tämän täsmäkirjana lukuhaasteisiin, mutta sainpahan samalla sivistettyä itseäni. Minun tietoni Erämaan kutsusta perustuivat tätä ennen epämääräiseen mielikuvaan, joka oli muodostunut enimmäkseen elokuva-arvioista ja elokuviin pohjautuvista mielipiteistä. Kirjan luettuani pikakelasin läpi uusimman elokuvaversion (pääosassa Harrison Ford) ja se oli ottanut enemmän kuin vähän vapauksia kirjan juonen suhteen. Yhteiset elementit olivat lähinnä Buck, Yukon ja ihmishahmojen nimet. Kirjan tarinasta oli tehty siisti lapsiystävällinen versio ja samalla koko kirjan pointti katosi.

Kirjassa Buck on siis suuri ja sekarotuinen kotikoira, jonka pääasiallinen tehtävä on vahtia ja olla mukana muun muassa metsällä. Se ei ole raaka ja väkivaltainen, eikä sen työssä tarvita erityistä sitkeyttä. Se siepataan yksinomaan sen koon vuoksi. Yukoniin tarvittiin lisää isoja koiria vetämään kullankaivajien rekiä ja kantamaan heidän tavaroitaan, ja näitä koiria saatiin varastamalla. Kullankaivajat eivät olleet turhan nuukia sen suhteen, mistä koirat oli hankittu. En tiennyt, että tällaista koiradiilausta oikeasti tehtiin. Näin sitä oppii uusia asioita kirjoja lukiessa. 

Sieppaushetkestä lähtien Buckin elämä on ankaraa työntekoa ja kurjuutta. Se hakataan tottelevaiseksi heti alkumetreillä ja matkan varrella sille ei turhan montaa ystävällistä sanaa heru. Vetokoirien elämä oli työtä, työtä ja työtä, ja ne nähtiin usein työvälineinä eikä inhimillisinä olentoina. Ihmisten lisäksi Buckia piinaavat toiset koirat, koska valtataistelu erämaassa on armotonta. Samaan valjakkoon pakotetaan kotikoiria, jotka eivät ole eläessään vetäneet rekeä, ja työhön koulutettuja ja kasvatettuja koiria. Väkivaltaiset yhteenotot ovat arkipäivää ja koirilla on nahassaan niin ruoskan kuin hampaidenkin jälkiä. Lukiessani mietin, miten ihmeessä Yukonissa oikeasti pärjättiin tuollaisilla valjakoilla, jotka olivat valmiita repimään toisensa palasiksi pienimmästäkin syystä.

Buckin apuna on sen suuri koko (parhaimmillaan 70 kiloa), itsepäisyys ja älykkyys.


Etelässä, jossa elettiin rakkauden ja ystävyyden lain alaisena, oli aivan oikein kunnioittaa yksityisomaisuutta ja henilökohtaisia tunteita; mutta Pohjolassa, jossa vallitsi nuijan ja kulmahampaan laki, se joka piittasi tuollaisista asioista oli hullu, eikä kauan kukkoillut.
(s. 25)


Säälimätön ympäristä koulii siitä nopeasti säälimättömän ja tunteettoman pedon. Valjakon johdossa ja vahvimpana on paras paikka, joten Buck pyrkii sinne tappelemalla ja muita alistamalla. Kirjassa kuvataan kaunistelematta sitä, miten väkivalta synnyttää väkivaltaa ja miten ohut sivistyksen pintasilaus loppujen lopuksi onkaan. Kirjassa tätä kuvataan koirien kautta, mutta näkyy se myös ihmishahmoissa. Kullankaivajat eivät tunne aina sääliä edes kilpailijoitaan kohtaan, koirista puhumattakaan. Ankarat olot ja jatkuva piina tuovat esiin nahan alla piilevän pedon.

Tavatessaan John Thorntonin Buck tapaa viimeinkin ystävällisen ihmisen, mutta tätä iloa ei kauan kestä. Kun Thorton ystävineen löytää kultaa syvältä Kanadan erämaasta, Buck alkaa kuulla sen kirjan nimessäkin mainitun erämaan kutsun oikein tosissaan. Villi luonto on houkuttelevampi vaihtoehto kuin elämä koiravaljakossa ja kun Buckin viimeinenkin side ihmisiin katkeaa, se ei katso taakseen.

Kaiken kaikkiaan paljon raaempi kirja kuin oletin, mutta pidin tästä ja tämä oli nopea lukea. Ihmisten kamppailu armotonta erämaata ja Buckin kamppailu armotonta kaikkea vastaan oli jännittävää luettavaa. Sääli, että elokuvissa tarinasta tehdään nätti ja hampaaton seikkailu. Pisteenä iin päälle leffaan on lisätty koiraeläinten välinen heteroseksuaalinen romanssi: Buck kuhertelee ja lähtee metsään kauniin valkoisen naarassuden kanssa. Kirjassa se tutustuu urossuteen, mutta kaipa se oli liian homoeroottista. Ties mitä vaikutteita lapset olisivat saaneet.


Kirjan tiedot:
Jack London: Erämaan kutsu | Karisto 1979 | 105 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Call of the Wild (1903) | Suomennos: Heimo Pihlajamaa

Luettu myös mm.:
Jokken kirjanurkka, Kirjahyllyn päiväkirja, Koukussa koirakirjoihin

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 12. kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera [47/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 7. kirja, joka liittyy talviseen harrastukseen [15/25]
Tässä nimenomaisessa kirjassa koiravaljakolla ajelu ei tosin ole harrastus, mutta no.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - read a banned book during Banned Books Week [38/50]
Tämä on kielletty Italiassa ja Jugoslaviassa vuonna 1929, ja lisäksi poltettu natsien kirjarovioilla.

lauantai 26. syyskuuta 2020

Nelli Hietala: Varotoimia

 Kansikuva.


Takapenkiltä kuului rapinaa.

Taimi on matkalla kotiin ystävänsä luota ja varautunut henkisesti kaikkeen, mikä vain voi mennä pieleen. Väliasemalla Taimi nousee bussista käydäkseen vessassa, koska kuka nyt kävisi vapaaehtoisesti bussin vessassa? Kun Taimi astuu takaisin asemalle, hän näkee vain bussin perävalot ja tajuaa olevansa jumissa keskellä ei mitään. Samalle asemalla on jäänyt Taimin vieressä istunut epäilyttävän komea maahanmuuttajan näköinen mies, jonka Taimi päättää pelastaa peräkylän ennakkoluuloilta.

Tämä oli herätelaina, jonka nappasin kirjastosta kannen perusteella. Olin hömppätuulella ja takakansitekstikin lupasi kevyttä ja hauskaa lukemista. Sitä se enimmäkseen olikin. Pidin paljon kolmekymppisestä Taimista, joka on aina varautunut pahimpaan. Hän maalailee mielessään mitä kauheampia ja epäuskottavampia tilannekuvia, koska eihän sitä koskaan voi tietää. Bussi voi ajaa ojaan hetkenä minä hyvänsä ja lähellä ilman turvavyötä istuva mummo voi murskata Taimin alleen, tai ainakin mummon neulepuikot voivat lävistää Taimin pernan ja/tai silmän. Näitä Taimin kauhukuvia oli todella hauska lukea ja tunnistin itseni hänen peruspessimistisestä ajatusmaailmastaan.


Taimi ei missään tapauksessa pitänyt asennettaan negatiivisena. Kun pelkäsi pahinta, yllättyi usein positiivisesti. Hän oli tälläkin hetkellä häkellyttävän tyytyväinen, että ylipäätään oli vielä elossa.
(s. 15)


Taimi unohtuu bussin väliasemalle vieressään istuneen Samirin kanssa, eikä mitenkään voi jättää tätä yksin. Saattaisihan rasistinen maalaisjunttien joukko hyökätä hänen kimppuunsa milloin tahansa. Niinpä Taimi ja Samir päätyvät viettämään yön yhteisessä majapaikassa, pienessä puulämmitteisessä mökissä. Taimi on varma siitä, että jos sudet eivät syö heitä niin he kuolevat viimeistään häkämyrkytykseen.


Oliko parempi törmätä puuhun ja puristua kuoliaaksi, litistyä renkaiden alle vai tulla susien syömäksi? Jos he ajaisivat kolarin ja Taimi olisi ainoa eloonjäänyt, hän ei ikinä osaisi täältä pois. Hän harhailisi itsensä näännyksiin, kaivaisi poteron ja joisi omaa virtsaansa henkensä pitimiksi...
(s. 36)


Taimi maalaa mielessään pelastajanarratiivin, jossa hän on sankari, joka pelastaa miesparan pulasta. Eli kyseessä on se vanha rasistinen valkoisen pelastajan narratiivi, jota kritisoitiin chick litin huumorilla. Taimi myös olettaa kaikilla olevan ennakkoluuloja Samiria kohtaan, koska eihän kukaan maaseudulla asuva voi suvaita, no, yhtään mitään. Ei ainakaan kasvissyöntiä tai keskivertosuomalaista tummempaa ihmistä. Kuten kaikki tiedämme, kaikki suvaitsevaiset suomalaiset asuvat kaupungissa. Pidin siitä, miten Taimin omia ennakkoluuloja tuotiin esiin vaikka niihin ei sen syvemmin pureuduttukaan.

En kuitenkaan pitänyt siitä, miten se perimmäinen syy Taimin toimiin ja varovaisuuteen ohitettiin olankohautuksella. Vaikka hän teki väärin, kun ei vaivautunut edes kysymään tarvitsiko Samir apua, syy pakkomielteiselle pelastamiselle oli mielestäni ymmärrettävä [juonipaljastuksen] valossa. En myöskään pitänyt suuremmin siitä, miten Samirin [juonipaljastus] lopulta ohitettiin. Ei hänkään toiminut oikein.

Mutta, noin kokonaisuutena pidin kirjasta. Tämä oli nopea ja hauska lukea, ja pidin siitä, että Taimi ei muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi. Usein tällaiset kertomukset päättyvät siihen, että pessimisti tai introvertti pakotetaan muuttumaan ylitsepursuavan optimistiseksi ekstrovertiksi. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla sellaisia. Taimi oppii löysäämään vertauskuvallista nutturaansa joissakin asioissa, mutta ei heitä kaikkea varovaisuuttaan nurkkaan.


Kirjan tiedot:
Nelli Hietala: Varotoimia | Karisto 2020 | 167 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Jonnan lukunurkkaus, Kirjakaapin avain, Annelin lukuvinkit

torstai 24. syyskuuta 2020

Martha Wells: Network Effect (The Murderbot Diaries #05)

Kansikuva.


I've had clients who thought they needed an absurd level of security.

Murderbot vartioi tutkimusalusta ja ennen kaikkea tohtori Mensahin teini-ikäistä tytärtä Amenaa. Kaikki menee hyvin kunnes kaikki menee huonosti ja Murderbot kidnapataan muutaman tutkijan kanssa. Se huomaa olevansa vanhan tutun eli valtavan tutkimusaluksen ja sen koneälyn ART:n (Asshole Research Transport) kannella. ART:tä ei näy eikä kuulu, mutta aluksessa hiippailee outoja harmaaihoisia ihmisiä. Ja kohta sitä mennään madonreiän läpi kohti tuntematonta.

Tämä on Murderbotista kertovan sarjan viides osa ja ensimmäinen täyspitkä romaani. Luin tämänkin Helmet-kirjastojen OverDrive-kokoelmasta, jonne koko sarja on onneksi hankittu. Tykkään sarjasta edelleen tosi paljon, mutta täytyy myös sanoa, että tämä oli kyllä pienoinen pettymys. 

Sarjan kirjat toimivat mielestäni paremmin pienoisromaaneina. Ehkä Wells, joka on kokenut kirjailija, tarvitsee lisää harjoitusta pitkien Murderbot-tarinoiden kirjoittamisessa? Tässä e-kirjassa oli yli 400 sivua ja loppujen lopuksi hyvin vähän juonta. Ei niin, että lukisin näitä nimenomaan juonen vuoksi, mutta tuohon sivumäärään mahtui paljon enemmän tyhjäkäyntiä kuin puolta lyhyempään pienoisromaaniin. Tätä paikallaan poljentaa täytetään ihmisten loputtomalla jaarittelulla ja avuttomuudella. 

Huomasin kirjaa lukiessani, että en oikeastaan välittänyt ihmishahmoista ollenkaan. He kaikki ovat niin perinpohjaisen mukavia, ymmärtäväisiä ja täydellisiä. Vähäiset konfliktit ratkaistaan nätisti puhumalla, koska väärinymmärryksiähän ne vain olivat. Ymmärrän, että tällä halutaan kuvata rauhallista ja kaikin puolin ihanaa utopiaa, johon meidän pitäisi pyrkiä. Tarinan hahmoista tällainen täydellisyys tekee kuitenkin harvinaisen tylsiä.

Murderbot, ART ja pari muuta tarinaan ilmestyvää ei-ihmistä olivat huomattavasti mielenkiintoisempia. Murderbot on tietenkin oma itsensä ja hyvä niin, sen vuoksihan minä näitä luenkin. Murderbot ja ART ovat ihanan kärttyisiä ja epätäydellisiä, ja niiden haparoivassa ystävyydessä on särmää. Kumpikaan ei millään haluaisi myöntää, että toinen on tärkeä, mutta niiden kanssa teot kertovatkin enemmän kuin sanat. 


ART said, I want an apology.

I made an obscene gesture at the ceiling with both hands. (I know ART isn't the ceiling but humans kept looking up there like it was.)

ART said,
That was unnecessary.

In a low voice, Ratthi commented to Overse, "Anyone who thinks machine intelligences don't have emotions needs to be in this very uncomfortable room right now."

(s. 189)


Tarinan aikana Murderbot löytää itsestään uusia tunteita ja yrittää opetella käsittelemään niitä. Se on asettunut tohtori Mensahin planeetalle ja lähipiiriin, mutta ei ole varma siitä, onko se sittenkään oikea paikka sille. Maailmankaikkeudella voi olla muutakin tarjottavaa, mutta olisi iso riski jättää ne, jotka ovat hyväksyneet sen sellaisena kuin se on.

Murderbotin kertojaääni ja ei-ihmiset siis kantoivat melko ohutta juonta. En missään nimessä jätä seuraavaa kirjaa lukematta, mutta toivoisin joko pienoisromaania tai enemmän juonta ja epätäydellisiä hahmoja.

Kirjan tiedot:
Martha Wells: Network Effect | Tor.com 2020 | 422 sivua | E-kirja kirjastosta

perjantai 18. syyskuuta 2020

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa

 Kansikuva.


Islantia ei suotta kutsuta tulen ja jään maaksi.

Työskennellään Kreetalla ravintolan sisäänheittäjänä Satu Rämö houkuttelee sisään joukon islantilaisnuoria. Heidän juttunsa ja kuvailunsa Islannista kiehtovat Rämöä niin paljon, että hän päättää matkustaa maahan heti tilaisuuden tullen. Ja sille tielle hän jäi.

Kuten monet muutkin Helmet-lukuhaasteilijat, minäkin valitsin tämän haastekohtaan "kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa". Ajattelin tähän ensin dekkaria, mutta tätä kehuttiin haasteen Facebook-ryhmässä niin paljon, että muutin suunnitelmiani. Hyvä kun muutin, tämä oli nimittäin oikein viihdyttävä lukukokemus ja hauska katsaus islantilaisuuteen suomalaisesta näkökulmasta. Islanti ja maan kulttuuri ovat minulle melko vieraita asioita, joten kirja oli mainio tietopaketti myös niistä.

Rämö kertoo kirjassa omista kokemuksistaan Islannissa ja samalla maan historiasta ja nykytilanteesta. Tai oikeastaan vuoden 2015 tilanteesta, kirja kun ilmestyi silloin. Islannin asuttivat villit viikingit tuhannen vuotta sitten. Villiys karisi pian viikinkien ja heidän komeiden kelttiläisvaimojensa siirtyessä maanviljelyn pariin. Kirjasta selviää sekin, että nykyislantilaiset pystyvät selvittämään sukujuurensa noihin muinaisiin esivanhempiinsa saakka, islannissa kun pidettiin tarkkaa kirjaa siitä, kuka oli sukua kenellekin ja mitä kautta. Ajatus siitä, että sukukirjoja on pidetty yllä tuhat vuotta, on oikeasti huikea. Nykyaikana perinne tavallaa jatkuu, kun kännykän sovelluksella varmistetaan, ettei potentiaalinen islantilainen kumppani ole sittenkin liian läheistä sukua itselle. Turvallisinta olisi tietenkin löytää ulkomaalainen puoliso.


Mieheni ystäväpiiri järjestää aina ulkomaalaisvahvistukselle geenibileet kiitoksena islantilaisen kansanterveyden vaalimisesta. Siksi minutkin oli kutsuttu poikamiesboksiin grillaamaan lampaankylkeä.
(s. 67)


Rämö kertoo hauskasti arjesta vieraan kulttuurin keskellä. Kielitaito on tietenkin suotavaa ja niinpä hän painiskelee pian oppitunneilla muinaisten saagojen kanssa. Islanninkieli alkaa lopulta sujua, mutta muodin kanssa Rämö ei pääse sinuiksi. Islantilainen kävelee kaupungilla kevyet ykköset päällä oli sää mikä hyvänsä. Kumppareissa ja sadetakissa tarpova suomalainen erottuu aina joukosta. Islantilainen itsevarmuus on kaikkialla, ovathan se sentään maailman parasta kansaa. Missään ei ole niin salskeita miehiä, kauniita naisia, erityisiä hevosia, mahtavia luonnonhenkiä tai upeita maisemia kuin Islannissa. Jokainen vastonkäyminen kääntyy ihmeellisesti voitoksi. Talouskriisikin ratkeaa sopivasti sattuneella tulivuorenpurkauksella.

Kirjan loppupuolella Rämö tuo esiin senkin, että nykyään Islanti ei ole niin täydellinen onnela kuin se tahtoisi olla. Talouskriisi jätti jälkensä ja vähävaraisia ja työttömiä on enemmän kuin ennen. Vuokrat ovat niin korkealla pilvissä, että keskituloinen kaupunkilaisperhe voi vain haaveilla omakotitalon ostamisesta.

Luettuani kirjan mietin, että niin mielenkiintoista kuin islantilaisista olikin lukea, en ehkä itse kestäisi asua Islannissa. Ylenpalttinen tyytyväisyys ja itsevarmuus saattaisivat alkaa ahdistamaan. Hyvä kun joku tekee tämänkin puolestani ja kertoo siitä sitten näin hauskasti.


Kirjan tiedot:
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina: elämää hurmaavien harhojen maassa | WSOY 2015 | 281 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Lintusen kirjablogi, Mrs Karlsson lukee, Kasoittain kirjoja

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 10. kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa [46/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 20. pohjoista luontoa kuvaava kirja [14/25]

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Meri Luttinen: Myrskynsilmä

 
Kansikuva.


Keskiyön yöttömänä yönä Kainu seisoi punamultakehien reunalla.

16-vuotiaat tytöt osallistuvat rituaaliin, jossa päätetään heidän tulevaisuutensa. Kainu haluaisi olla kuin äitiyden kehään kävellyt isosiskonsa, mutta yllättääkin kaikki päätymällä tietiän, parantajan, kehään. Eikä mihin tahansa tietiän kehään vaan kymmenenteen kehään, jonne kukaan ei ole astunut satoihin vuosiin. Tietiän opit tuntuvat omilta, mutta samalla Kainu huomaa vieraantuvansa aina vain kauemmas muista kyläläisistä. Kun oppiäiti antaa Kainulle ikivanhan riipuksen, alkaa sekä seikkailu että Kainun oman tien etsintä.

Jos tykkäsit Annina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -sarjan kirjoista, tämä kirja on julkaistu juuri sinua silmällä pitäen. Mikaman ja Luttisen luomat maailmat ovat erilaiset, mutta tätä lukiessani huomasin olevani samoissa tunnelmissa kuin noissa Mikaman kirjoissa. Kumpikin kertoo nuoresta naisesta, joka haluaa löytää paikkansa historiallisessa miljöössä. Siinä missä Taskuvarkaat ovat steampunk-henkisiä, Myrskynsilmä sijoittuu esiteolliseen fantasiamaailmaan, joka on saanut vaikutteita muinaissuomalaisesta kulttuurista. Oma pieni suosikkijuttuni oli se, että Kainullakin on aina oma lusikka mukanaan!

Melkein 400 sivustaan huolimatta tämä oli nopealukuinen, koska kirjan maailmaan ja Kainun tarinaan uppoaa niin mukavasti. Kainu haluaisi kuulua joukkoon samalla tavalla kuin ystävänsä Hopea ja Miela, mielellään samanlaista sisäistä voimaa uhkuen kuin isosisko Liekko. Kainu ei kuitenkaan ole taidoissaan niin hyvä kuin esimerkiksi käsityöläisen tai tarinankertojan pitäisi olla, eikä hänellä ole emännyyden vaatimaa jämäkkyyttä tai äitiyden kykyä tehdä paikasta kuin paikasta koti. Hän tuntee olevansa miltei näkymätön lahjakkaampien joukossa. Tämä on varmasti tuttu tunne monelle nuorelle.

Oikeastaan mielenkiintoisin puoli tarinasta olikin se, miten Kainu oppii hyväksymään itsensä ja löytä itsevarmuutta, ja miten muut oppivat hyväksymään hänet. Salaperäinen riipus, vallanhimoinen tyranni, jännittävä pakomatka, joo. Mutta kun Kainu ymmärtää, mitä äidin tekemät tietiän korut tarkoittavat, ollaan jo vähän seikkailuja syvemmissä vesissä. Äiti kun on toivonut, että Kainu kasvaisi Liekon kaltaiseksi onnea ja rauhaa säteileväksi emoksi, miniäksi kylän mahtavimpaan taloon. Kymmenennen kehän tietiästä tulee mahtinainen, mutta ei sellainen nainen, joka perustaa perheen ja jota äiti ymmärtäisi.


Kainu muutti Tietiän luo, vaikka äiti mutisikin, että pitikö sinne näin pian sännätä. Äidin mielestä asiat piti tehdä niin kuin kuului, mutta kukapa olisi tiennyt, miten kuului toimia, kun perheessä oli tietiä. Kainusta tuntui, että äiti katseli häntä kuin vaatetta, jonka sauma vinksotti.

(s. 30)


Pidin paljon Myrskynsilmän maailmasta, jossa asiat tehdään käsin ja koneita ei tunneta. Kehräämisellä ja yrttien keruulla luodaan kodikasta kuvaa, jota televisiot ja autot eivät riko. Ulkona kävellään avojaloin eikä Kainulla ole taskuja vaan vyöhön kiinnitetty pussi pikkutavaroitaan varten. Lanka valmistetaan kehräten ja peilin kehyksien tekemiseen tarvitaan taitava puuseppä. Pidin siitä verkkaisuuden tunnusta, joka tällaisilla käytännön toimilla ja asioilla luotiin.

Kotikylässään ja uuden ystävänsä Otavan luona Kainu elääkin rauhallista elämää, mutta pakomatkalla ja lopputaistelussa mennään letti putkella tapahtumasta toiseen. Loppu oli mielestäni hieman sekava juuri tuon kiireen vuoksi. Se oli harmillista, koska loppuratkaisua ja sen teemoja punottiin niin pitkään ja huolella. Olisi ollut kiva, jos niissä olisi viivytty pitempäänkin. Sama koskee Kainun ihastukseksi ilmestyvää Oraa, joka jäi hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Ei nyt ehkä ihan turhakkeeksi, mutta esimerkiksi Kainun ystävyys Otavan kanssa kuvattiin paljon kiinnostavammaksi ja syvemmäksi.

Mutta, pidin kirjasta ja toivon, että esikoisteos ei jää ainoaksi! Kirjan tarina loppui oikeaan loppuun, ei jatkoa lupaavaa cliffhangeriin, mikä oli mielestäni plussaa. Yksittäisiä uusia nuorten fantasiakirjoja ei niin kovin montaa ole. Toisaalta, jos Kainun tarina jatkuu, luen kyllä senkin.


Kirjan tiedot:
Mari Luttinen: Myrskynsilmä | WSOY 2020 | 397 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Lastenkirjahylly

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena

 
Kansikuva.


Ukkosen keskeyttäessä yöunet mummo alkaa muistella vuotta 1928. Eletään juhannuksen aikaa ja parkanolaiset kokoontuvat joukolla kirkkoon tyttöjen konfirmaatiojuhlaan. Pojat kiikkuvat lehterille tyttöjä katselemaan, nuori pappi valmistautuu ensimmäiseen saarnaansa ja tuore kihlapari säteilee onnea. Ja sitten.

Pääsin sarjakuvan loppuun asti tietämättä, että se perustuu tositapahtumiin. Sen jälkeen olenkin googlannut aiheesta jutun jos toisenkin, mutta en nyt viitsi paljastaa yksityiskohtia. Tätä oli mukava lukea tietämättä tarkkaan, mitä tapahtuu. Hempeän kesähämäräinen kansi ja kirjan nimi eivät viittaa ollenkaan siihen, mikä juonen huipennus on.

Tarinassa seurataan useaa kirkonmenoihin osallistuvaa henkilöä ja mitä he tekivätkään ennen konfirmaatiotilaisuutta. Keskiössä ovat nuoret aikuiset, jotka miettivät mitä elämältään haluavat. Pitäisikö lähteä koettamaan onneean Amerikkaan kuten isoveli teki? Sairaanhoitajaopinnot voisivat viedä töihin Englantiin. Toisia taas viehättää ajatus kotipaikalle jäämisestä ja oman kullan löytämisestä.


Kollaasi kuvituksesta.


Kirjan nimi viittaa juhannustaikaan. Se, joka löytää juhannuksena kukkivan saniaisen, saa rikkautta, rakkautta ja ikuisen onnen. Kylän vanha eukko kertoo nuorille rippitytöille muistakin taioista, joilla voi joko houkutella sulhasen luokseen tai ainakin saada selville, kuka hän on. Näistä oli hauska lukea ja joukossa oli sellaisiakin, joista en ole koskaan kuullutkaan. 

Reetta Niemensivun kuvitus on minulle tutumpaa lastenkirjoista, joissa pidän siitä tosi paljon. Tyyli on helposti tunnistettava ja selkeä, ja toimii niin väreissä kuin mustavalkoisenakin. Tässä kirjassa se on oikein omiaan kuvaamaan nuoruutta ja kesää. Kaikilla sivuilla ei ole tekstiä, koska kuvat riittävät kertomaan sen olennaisen. Kivana lisänä on englanninkielinen teksti sivun alalaidassa.


Kirjan tiedot:
Reetta Niemensivua: Saniainen kukkii juhannuksena | Suuri Kurpitsa 2013 | 95 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen käännös: Noora Varjonen

Luettu myös mm:
Ullan luetut kirjat, Kirjan pauloissa, Kirjarikas elämäni

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 38. kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu [45/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book set in the 1920s [37/50]

lauantai 5. syyskuuta 2020

Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Kansikuva.

 
Tämä kirja sai alkunsa jo syksyllä 2001.

Helena Jouppilan muistelmateos kertoo vuonna 1951 syntyneiden nelosten tarinan. Hilkka ja Eino Jouppilan yllättäen saamat neloset nousevat hetkessä otsikoihin. Kyseessä on harvinainen tapahtuma ja mikä erikoisinta, neloset jäävät henkiin. Helena, Martti, Erkki ja Jorma ovat ensimmäiset Suomessa syntyneet neloset, jotka selviytyvät hengissä aikuisuuteen asti.

Sodasta toipuvassa Suomessa neloset edustavat toivoa ja uutta alkua, mikä tulee kirjassa hyvin esille. Lapset ovat lehtien sivuilla pienestä pitäen ja ihmiset kerääntyvät katsomaan, kun nelikko esiintyy muotinäytöksessä. Kotona he saavat kuitenkin olla jokseenkin rauhassa, koska nettiä ja sosiaalista mediaa ei ollut olemassakaan. Mietin lukiessani, että tämä on varmasti ollut sikäli helpotus, että toimittajia ja somen ullataalasmaita ei ole ollut kyttäämässä joka ikkunan alla. Toista se olisi ollut, jos nykytekniikka olisi ollut kuvassa mukana.

Helena Jouppila kertoo kirjassa kipeästä lapsuudestaan ja kammottavasta äitisuhteestaan. Lehdille kauniisti poseeranneet lapset elivät kotona jatkuvassa äidin pelossa. Arvaamaton Hilkka teki lapsilleen niin henkistä kuin fyysistäkin väkivaltaa. Etenkin Helena, nelikon ainoa tyttö, sai tuntea nahoissaan äitinsä lyönnit ja pilkanteon. Oli aivan hirvittävää lukea siitä, miten Hilkka pyrki tuhoamaan tyttärensä itsetunnon ja nöyryyttämään häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla. 


Kävelen kori käsivarrella kohti ulko-ovea. Vilkaisen keittiön ikkunaa ja huomaan äidin hahmon. Porstuan hämärässä avaan oven tupaan. Astelen kohti keittiötä.

- Täs ois sulle mustikoita, henkäisen nopeasti keittiön oviaukossa.

Äiti kääntyy ja alkaa huutaa:

- Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!

(s. 81)


Helena pohtii kirjan lopussa, mikä oli syynä äidin käytökselle. Hänellä oli selväsi mielenterveysongelmia, mutta arvelut äidin ehkä nuorena kokemasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuntuivat minustakin todennäköisiltä. 

Vaikka kirjassa kuvataankin kauheaa lapsuutta, on se kuitenkin selviytymistarina. Helenan tukena ovat samassa talossa asuva rakas mumma, oma isä ja isän sukulaiset. Kaikki paitsi isä tietävät oikein hyvin, mitä talossa tapahtuu, mutta tuohon aikaan perheväkivaltaa peiteltiin vielä enemmän kuin nykyään. Mumma ja sukulaiset tarjoavat sentään nelikolle pakopaikan, kun tilanne kotona on aivan mahdoton. Jokainen nelosista löytää oman tiensä elämässä, vaikka äidin varjo kummitteleekin taustalla. 

Luin kirjan yhdeltä istumalta ja ilahduin vielä erikseen, kun Helenan veljetkin saivat lopussa puheenvuoron. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja väkevä puheenvuoro lastensuojelun puolesta. 1950-luvun tilanteesta on päästy jo pitkälle, mutta lastensuojelu ei liene koskaan valmis tai täydellinen asia. Suljettujen ovien takana voi tapahtua mitä vain ja resursseja lasten auttamiseksi on aina liian vähän.


Kirjan tiedot:
Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset: Jouppilan sisarusten tarina | Docendo 2020 | 229 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm:
Kirjat kertovat, Kirjakaapin avain, Kirjarouvan elämää

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 31. kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla [44/50]

tiistai 1. syyskuuta 2020

Lana Popović: Blood Countess

 Kansikuva.

The day our Lord Nadasdy weds the countess, the sky above us is the color of bleached bone.

Kätilöäitinsä oppityttö Anna Dravulia tapaa kreivitär Elizabeth Báthoryn sattumalta tämän hääpäivänä ja tuntee outoa vetoa häneen. Muutamaa vuotta myöhemmin Annalle selviää kreivittären salaisuus ja pian hän onkin linnassa keittiöapulaisena. Matka jatkuu kreivittären huonepalvelijaksi ja rakastajattareksi, ja kaikki on niin kovin mukavaa kunnes Elizabethin todellinen luonne alkaa paljastua.

Tämä on siis YA-kauhua, jonka tarina kiertyy oikeasti eläneen unkarilaisen Elizabeth (nimen kirjoitusasu vaihtelee) Báthoryn ympärille. Hänet tunnetaan verikreivittärenä ja säälimättömänä sarjamurhaajana, joka kidutti ja tappoi tuntemattoman määrän nuoria naisia ja tyttöjä. Villimmän huhun mukaan kreivitär kylpi neitojen veressä pysyäkseen nuorena ja kauniina. Elizabeth ja hänen miehensä ilakoivat kidutuksella ja verellä kotona ja taistelukentillä, ja saivat siinä sivussa ainakin viisi lasta. Kun leskeksi jäänyt viisikymppinen Elizabeth viimein vangittiin, aatelisarvo esti hänen teloittamisensa. Niinpä hänet suljettiin hänen omaan linnaansa kuolemaan (1614) saakka.

Blood Countess -kirjassa otetaan tämä lähtökohta ja tarinoidaan vähän sinne päin. Vuosi on 1578. Anna on kuudentoista ja Elizabeth vain muutaman vuoden vanhempi. Kreiviparilla ei ole yhtään lasta, viidestä nyt puhumattakaan. Kirjassa on selvä feministinen ote. Tässä tapauksessa se tarkoittaa muun muassa sitä, että mieshahmoja on vähän, ja yhtä lukuun ottamatta kaikki ovat väkivaltaisia raiskaajia ja perheensä pahoinpitelijöitä. Keskittyminen naisiin ei haitannut minua yhtään, mutta tuo kovin yksipuolinen mieskuva oli yksinomaan tylsä.

Totta puhuen en pitänyt kirjasta kovinkaan paljon. Se on toki luettava kirja ja sinänsä virkistävä poikkeus jo genrensä vuoksi. YA-kirjallisuus noin yleensä tuntuu käsittelevän enemmän reaalimaailmaa, fantasiaa ja scifiä. Kauhu jää marginaaliin mikä on sääli, koska genrellä on kuitenkin paljon faneja. Tämä oli enemmän sellaista verellä mässäilevää kuin hiipivää kauhua, mutta ei sillä verelläkään niin paljoa mässäilty. Anna ei näe kovinkaan monta Elizabethin hirmutekoa ja niitä, mitkä hän näkee, ei kuvata kovinkaan tarkasti.

Mielestäni kirja kärsii joillekin etenkin käännetyille historiallisille YA-kirjoille tyypillisestä raskaasta kerronnasta. Kai tällä tavoitellaan wanhan ajan tyyliä, mutta ei osuta maaliin asti. Melkein 300 sivua tällaista tekstiä oli ainakin minulle ihan liikaa:


Though I have often navigated my way by the light of omens, those temporary stars meant to lead one onward before winking out, I have never truly believed in spirits. And yet now I feel [spoileri!]'s oily specter lingering all around me. It is as if [spoileri!]'s restless soul has steeped into the keep's already malign stones; the castle seems to exhale malevolence into the air, curdling my every breath. Its miasma fosters my guilt as wet air nurtures mold, and my insides fester with it, my every nook and cranny teeming with its invading tendrils.

Until I am riddled with it like a fallen fruit. Veined with rot, on the brink of collapse, my whole self soft with putrefaction.

And if I was not deranged before, I have since succumbed.

(s. 201)


Eli linnassa tuntui kummittelevan ja se karmi selkäpiitä.

Anna hahmona oli ärsyttävä kaikessa erinomaisuudessaan ja täydellisyydessään. Hän on hämmästyttävän kaunis, oppimattomuudestaan huolimatta säkenöivän älykäs ja niin kovin yllättynyt siitä, että muiden palvelijoiden ystävyys ja luotto loppuvat kuin seinään kun hän päätyy Elizabethin sänkyyn. 

Se, missä kirja onnistuu hyvin, onkin Annan ja Elizabethin kieroutuneen suhteen kuvaus. Anna on tarinan minäkertoja ja niin silmittömästi rakastunut, että ei millään voi uskoa mitään pahaa Elizabethistä. Palvelijoiden kuiskaukset ja syytökset ovat valhetta ja kateellisten panettelua. Elizabethin väkivallan puuskat ovat aviomiehen syytä, hän tietenkin ajaa naisen sekavaan mielentilaan ja epätoivoisiin tekoihin. Elizabeth on olosuhteiden uhri siinä missä Annakin. Anna on uskottavasti sokea sille, että Elizabethissa on jotain todella pahasti vinksallaan. Kun totuus sitten viimein valkenee, on liian myöhäistä paeta. Myös Elizabethin taito manipuloida Annaa tuotiin hyvin esiin. Anna ei ymmärtänyt, mihin Elizabeth pyrki, mutta lukija kyllä hoksasi sen heti.

Lopputulemana sanoisin, että jos kirja olisi kirjoitettu kevyemmällä tyylillä ja Annan täydellisyyttä olisi mainostettu vähemmän, olisin pitänyt kirjasta enemmän. Minua ei haitannut se, että historiallisia seikkoja muutettiin vapaalla kädellä, sehän kuuluu asiaan kun spefin ja kauhun maailmassa liikutaan. Oikeastaan mietin, että tällainen kirja olisi kiva saada suomalaiseen maisemaan sijoitettuna. Kai meiltäkin jokin murhanhimoinen esiäiti tai vaikkapa verellä maalattu murhakartano löytyy?


Kirjan tiedot:
Lana Popović: Blood Countess | Amulet Books 2020 | 293 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 11. vaihtoehtohistoria [43/50]
* Popsugar Reading Challenge 2020 - book published the month of your birthday [36/50]