Takapenkiltä kuului rapinaa.
Taimi on matkalla kotiin ystävänsä luota ja varautunut henkisesti kaikkeen, mikä vain voi mennä pieleen. Väliasemalla Taimi nousee bussista käydäkseen vessassa, koska kuka nyt kävisi vapaaehtoisesti bussin vessassa? Kun Taimi astuu takaisin asemalle, hän näkee vain bussin perävalot ja tajuaa olevansa jumissa keskellä ei mitään. Samalle asemalla on jäänyt Taimin vieressä istunut epäilyttävän komea maahanmuuttajan näköinen mies, jonka Taimi päättää pelastaa peräkylän ennakkoluuloilta.
Tämä oli herätelaina, jonka nappasin kirjastosta kannen perusteella. Olin hömppätuulella ja takakansitekstikin lupasi kevyttä ja hauskaa lukemista. Sitä se enimmäkseen olikin. Pidin paljon kolmekymppisestä Taimista, joka on aina varautunut pahimpaan. Hän maalailee mielessään mitä kauheampia ja epäuskottavampia tilannekuvia, koska eihän sitä koskaan voi tietää. Bussi voi ajaa ojaan hetkenä minä hyvänsä ja lähellä ilman turvavyötä istuva mummo voi murskata Taimin alleen, tai ainakin mummon neulepuikot voivat lävistää Taimin pernan ja/tai silmän. Näitä Taimin kauhukuvia oli todella hauska lukea ja tunnistin itseni hänen peruspessimistisestä ajatusmaailmastaan.
Taimi ei missään tapauksessa pitänyt asennettaan negatiivisena. Kun pelkäsi pahinta, yllättyi usein positiivisesti. Hän oli tälläkin hetkellä häkellyttävän tyytyväinen, että ylipäätään oli vielä elossa.
(s. 15)
Taimi unohtuu bussin väliasemalle vieressään istuneen Samirin kanssa, eikä mitenkään voi jättää tätä yksin. Saattaisihan rasistinen maalaisjunttien joukko hyökätä hänen kimppuunsa milloin tahansa. Niinpä Taimi ja Samir päätyvät viettämään yön yhteisessä majapaikassa, pienessä puulämmitteisessä mökissä. Taimi on varma siitä, että jos sudet eivät syö heitä niin he kuolevat viimeistään häkämyrkytykseen.
Oliko parempi törmätä puuhun ja puristua kuoliaaksi, litistyä renkaiden alle vai tulla susien syömäksi? Jos he ajaisivat kolarin ja Taimi olisi ainoa eloonjäänyt, hän ei ikinä osaisi täältä pois. Hän harhailisi itsensä näännyksiin, kaivaisi poteron ja joisi omaa virtsaansa henkensä pitimiksi...
(s. 36)
Taimi maalaa mielessään pelastajanarratiivin, jossa hän on sankari, joka pelastaa miesparan pulasta. Eli kyseessä on se vanha rasistinen valkoisen pelastajan narratiivi, jota kritisoitiin chick litin huumorilla. Taimi myös olettaa kaikilla olevan ennakkoluuloja Samiria kohtaan, koska eihän kukaan maaseudulla asuva voi suvaita, no, yhtään mitään. Ei ainakaan kasvissyöntiä tai keskivertosuomalaista tummempaa ihmistä. Kuten kaikki tiedämme, kaikki suvaitsevaiset suomalaiset asuvat kaupungissa. Pidin siitä, miten Taimin omia ennakkoluuloja tuotiin esiin vaikka niihin ei sen syvemmin pureuduttukaan.
En kuitenkaan pitänyt siitä, miten se perimmäinen syy Taimin toimiin ja varovaisuuteen ohitettiin olankohautuksella. Vaikka hän teki väärin, kun ei vaivautunut edes kysymään tarvitsiko Samir apua, syy pakkomielteiselle pelastamiselle oli mielestäni ymmärrettävä [juonipaljastuksen] valossa. En myöskään pitänyt suuremmin siitä, miten Samirin [juonipaljastus] lopulta ohitettiin. Ei hänkään toiminut oikein.
Mutta, noin kokonaisuutena pidin kirjasta. Tämä oli nopea ja hauska lukea, ja pidin siitä, että Taimi ei muuttunut kokonaan toiseksi ihmiseksi. Usein tällaiset kertomukset päättyvät siihen, että pessimisti tai introvertti pakotetaan muuttumaan ylitsepursuavan optimistiseksi ekstrovertiksi. Ei kaikkien ihmisten tarvitse olla sellaisia. Taimi oppii löysäämään vertauskuvallista nutturaansa joissakin asioissa, mutta ei heitä kaikkea varovaisuuttaan nurkkaan.
Kirjan tiedot:
Nelli Hietala: Varotoimia | Karisto 2020 | 167 sivua | Kirjastosta
Luettu myös mm.:
Jonnan lukunurkkaus, Kirjakaapin avain, Annelin lukuvinkit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti