sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

 Kansikuva.


Täytyykö vanhemman pukeutua Halloweenina joksikin?

Vuonna 2025 Glasgow'ssa sairaalaan saapuu potilas, jonka kunto romahtaa hetkessä. Kuumeoireita seuraa nopea kuolema, jolla kukaan lääkäreistä ei voi mitään. Pian samanlaisia tapauksia alkaa ilmetä enemmän ja enemmän, ja maailma on valtavan muutoksen pyörteissä. Naisetkin ovat taudinkantajia, mutta he eivät saa edes oireita. Miehistä tauti tappaa 90 %.

Varinaista tarinaa edeltää esipuhe, jossa Sweeney-Baird kertoo kirjoittaneensa tarinan ennen koronapandemiaa. Hän, kuten varmasti moni muukin, on ällistynyt siitä, miten fiktiosta tulikin todellisuutta. Kirjan miesten surma ei tietenkään ole sama virus kuin korona, joka on itse asiassa näistä se vaarattomampi. Mutta kirjan kuvaukset siitä, miten pandemia vaikuttaa sekä yksilöihin että yhteiskuntaan, ovat pelottavan ajankohtaisia.

Romaanissa on monta kertojaa joiden kautta kuvataan pandemiaa eri näkökulmista. Amanda on lääkäri, joka hoitaa nollapotilasta ja jonka varoituksia ei kuunnella. Catherine on  perheenäiti, joka menettää miehensä ja poikansa taudille. Lisa on virologi, joka Nobel-palkinnon kuva silmissään kiiltäen alkaa etsiä parannuskeinoa. Britannian tiedustelupalvelujen Dawn huomaa saavansa lisää vastuuta ja ylennyksen toisensa jälkeen, kun esimiehet sairastuvat ja kuolevat yksi toisensa perään. Elizabeth puolestaan saapuu vieraaseen maahan taudin ensivaiheessa, eikä pääse takaisin kotiinsa.

Näiden ja muiden (enimmäkseen naisten) kautta kerrotaan uudenlaisesta arjesta, jonka keskiössä ovat pelko ja menetys. Miehet kuolevat ja naiset jäävät jäljelle yhtäkkiä orpoina, leskinä tai lapsettomina, tai kaikkina kolmena yhtä aikaa. Edes vastasyntyneet poikalapset eivät ole turvassa. Kirjassa onkin lyhyt ja koskettava osuus, jossa Amanda vierailee synnytyssairaalassa.


Kim ei itke. Hän näyttää läpeensä järkyttyneeltä ja kalmankalpealta. Aivojeni lääkäripuoli tahtoisi tarkistaa, ettei hänellä ole liiallista verenvuotoa, mutta varmaankin väri johtuu silkasta kauhusta. Hän on juuri synnyttänyt lapsen, joka kuolee lähes varmasti seuraavien tuntien tai viimeistään päivien kuluessa. Muistelen omia synnytyksiäni, ja sitten valkenee. Rohkaisu. Minulle vakuuteltiin jatkuvasti sekä synnytyksen aikana että sen jälkeen, että kaikki menisi hyvin. - - Täällä sellaista vakuuttelua ei kuulu. Mitkään sanat eivät voi auttaa.
(s. 235)


Kuoleman lisäksi kirjassa kuvataan hyvin myös eristäytymistä. Tuntui vähän siltä, että Sweeney-Baird olisi tosiaan kurkannut tulevaisuuteen. Ihmiset linnoittautuvat koteihinsa sekä vapaaehtoisesti että pakotettuina. Kaupassa käydään pikaisesti kasvot maskien takana, ja ruokaa ja vessapaperia hamstrataan vielä pahemman päivän varalle. Yksi surullisimmista tarinoista on Catherinen. Mikään varokeino, jonka hän ja hänen aviomiehensä ottavat käyttöön, ei auta. Lopulta tauti saavuttaa puolison ja pienen pojan.

Kirjassa kuvataan pandemiaa sen ensimmäisestä päivästä noin viiden vuoden päähän tulevaisuuteen. Vaikka tarina onkin synkkä, se kertoo myös sitkeydestä ja päättäväisyydestä. Kun tauti alkaa niittää miehiä oikein olan takaa, jäljelle jäävät huomaavat, miten vaarallista on, kun tietyn ammattialan edustajat ovat enimmäkseen yhtä sukupuolta. Esimerkiksi uusia palopelastajia, poliiseja, sähköasentajia ja bussikuskeja täytyy kouluttaa nopeasti kun osaavia tekijöitä on vielä olemassa. Osa ammateista jää hyödyttömiksi tai ainakaan tekijöitä ei tarvita niin paljoa kuin aiemmin. Lapsen saaminen ei ole enää mutkaton prosessi kenellekään ja deittailu näyttää aivan toisenlaiselta. Kun naiset ovat maapallon enemmistössä ja päättävillä paikoilla, monia pieniäkin asioita aletaan muuttaa vähitellen. Itselleni jäi mieleen se pieni yksityiskohta, että kännyköistä aletaan viimein tehdä hieman pienempiä, naisen käteen paremmin sopivia.

Kuten tässä oikeassa elämässämme, kirjassakin toivo herää kun rokote viimein keksitään. Tiede ja tutkijat ovat sankareita, jotka yrittävät pelastaa niin monia ihmishenkiä kuin vain mahdollista. Toivottavasti toimivien koronarokotteiden keksijöitäkin muistellaan joskus nimeltä eikä vain epämääräisinä hahmoina jossain kaukana laboratorioiden uumenissa.

Kaikin puolin viihdyttävä kirja, joka on aiheensa puolesta erittäin ajankohtainen. Yhtäältä suosittelisin tätä kaikille, koska kirja todellakin on hyvä ja hyvin kirjoitettu. Toisaalta jos koronapandemia ahdistaa, kannattanee säästää tämä hamaan tulevaisuuteen.


Kirjan tiedot:
Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet | Like 2021 | 422 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The End of Men (2021) | Suomennos: Kirsi Luoma

Luettu myös mm.:

Kirsin kirjanurkka, LukupinoKuunnellut äänikirjat ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [23/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Kohdan toinen kirja on Jessica Townsendin Onttorokko: Morriganin ajojahti.

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti (Nevermoor #03)

 Kansikuva.


Kiiltävän mustassa ovessa kirkkaasti valaistun vaatekomeron sisällä pieni kultaympyrä sykki valoa, ja ympyrän keskellä hehkui pieni M.

Morrigan Korppi aloittaa toisen oppivuoden Meineikkaan Seuran koulussa ja pääsee viimein opiskelemaan meiniosepän taitoja. Samaan aikaan Nevermoorin kaupungissa leviää kauhea onttorokko, joka ajaa meiläimet järjiltään ja taannuttaa ne tavallisiksi illäimiksi. Parannuskeinoa ei tunnu löytyvän ja niinpä Morrigan yrittää etsiä itse ratkaisua ongelmaan, onhan tulilinjalla myös hänen ystäviään.

Nevermoor-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on parhaimpia Pottereiden perillisiä. Sanoin edellisestä osasta, että siinä Nevermoorin kaupunki tuntui pienemmältä. Tässä kirjassa keskitytään entistä enemmän Morriganin kouluun ja ihmeelliseen hotelliin, jossa hän asuu, mutta vieraillaan myös aivan mahtavassa paikassa.

Kirjastossa nimittäin! Morrigan luokkineen pääsee visiitille Maahiskirjastoon ja näin kirjastonhoitajana paikka hykerrytti minua todella paljon. Se on oma pieni ulottuvuutensa, Nevermoorin kopio, joka on täynnä kirjoja. Kirjastonhoitajat johtavat kirjataistelijoiden joukkoja, jonka tehtävä on kontrolloida kirjoista karanneita olentoja ja tapahtumia. Oli kerrassaan riemastuttavaa lukea siitä, miten jostain kirjasta karannut taistelu riehuu edelleen kulman takana, ja että eksoottisten hyönteisten kirjasta livistäneet ötökät piinaavat kirjastolaisia jatkuvasti.


"- - Olkaa varovaisia, jos avaatte kirjan. Älkää raksauttako selkämyksiä, älkää tehkö koirankorvia, älkää pitäkö yhtä sivua liian kauan auki ja muistakaa aina sulkea kirja ja panna se takaisin hyllyyn sen oikealle paikalle, kun ette enää lue sitä, ja jos jotain hyppää päällenne, huutakaa minua nimeltä. - -"
(s. 239)


Mutta, Maahiskirjasto ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, niin paljon kuin siitä pidinkin. Tarina keskittyy Morriganiin niin paljon, että muut hahmot jäävät todellakin sivuhenkilöiksi eikä heistä saada irti oikein mitään kiinnostavaa. Morrigan tuntuukin viettävän suurimman osan ajasta oman päänsä sisällä tai oppitunneilla, jotka muuten olivat kieltämättä hauska idea. Koska ainoa toinen elossa oleva meinioseppä on sarjan pahis Ezra Viima, tietyt Meineikkaan Seuran jäsenet ovat keksineet toisenlaisen tavan opiskella meinioseppyyttä. He opettavat Morriganinkin seuraamaan kouluun avautuvia pieniä aikaikkunoita, joiden kautta hän voi seurata menneisyyden oppitunteja.

Oppitunnit ovat Morriganille ilon aihe, mutta onttorokko aiheuttaa paljon surua ja huolta. Näin korona-aikana kirjan tautitilanne on tietenkin harvinaisen ajankohtainen. Mielestäni tarinassa tuotiin hyvin esiin etenkin taudin ohessa pintaan nousevat ennakkoluulot ja viha. Kirjassa se on niin sanottua maagista rasismia, joka kohdistuu meiläimiin, eläimiin joilla on ihmisen älykkyys ja kyvyt. Koska tauti leviää heidän keskuudessaan, tietyt Nevermoorin asukkaat ja tietty poliittinen suuntaus alkavat lietsoa vihaa heitä kohtaan. Kuka tahansa heistä voi kantaa tautia ja vahingoittaa myös sinua! Valitettavan tutun kuuloista.

Pidin taas kovasti kirjan lopusta, jossa Morrigan joutuu vaikean valinnan eteen. Jollain tavalla minusta tuntui vähän siltä, että tässä ollaan nyt seuraamassa, miten Nevermooriin syntyy uusi ja paha meinioseppä!


Kirjan tiedot:
Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti | Otava 2021 | 493 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow (2020) | Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [22/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Onttorokko ei ollut pelkästään Nevermoorin ongelma. Toinen tämän kohdan kirja on Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet.

lauantai 22. toukokuuta 2021

Josh Malerman: Malorie

 Kansikuva.


Malorie puristautuu luokkahuoneen tiiliseinää vasten.

Pari vuotta Lintuhäkin tapahtumien jälkeen iskee katastrofi, jonka vuoksi Malorien ja hänen lastensa on paettava turvapaikastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin Tom ja Olympia ovat teini-ikäisiä ja Malorie saa tietää, että hänen vanhempansa ovat ehkä elossa. Malorie päättää lähteä etsimään heitä, mutta vaarallinen matka on tehtävä silmät sidottuina. Ulkona nimittäin odottavat oliot, joiden näkeminen ajaa ihmiset hulluuteen.

Pidin Bird Box -elokuvasta enemmän kuin kirjasta, mutta halusin kuitenkin lukea tämän jatko-osan. Minua kiinnosti sekä Malorien pienen perheen kohtalo että se, millainen tämä maailma on pienen aikahypyn jälkeen. Miten ihmiset ovat sopeutuneet siihen, että silmien avaaminen voi tietää hirviön näkemistä ja järjen menettämistä?

Harmi kyllä kirjan juoni oli aika köykäinen ja sekava, ja perusideasta olisi voinut saada aikaan paremmankin tarinan. Tapahtumat seuraavat toisiaan todella nopeasti eikä missään tilanteessa viivytä tai nautiskella oikein antaumuksella sen tunnelmasta. Jatkuvan pelon ja hirviöiden tuoman painostavan uhan kuvaus oli enimmäkseen toimivaa, mutta siitä olisi voinut saada irti paljon enemmänkin. Pidin kyllä kirjan junateemasta: ihmiset ovat saaneet liikkeelle junan, joka kulkee sokeasti eteen päin kun uloskaan ei voi katsoa. Tykkään itse matkustaa junalla ja mielestäni junia saisi käyttää tapahtumapaikkoina useamminkin!

Tällä kertaa kirjassa on useita kertojaääniä, enimmäkseen Malorien perheen. Pidin eniten Olympiasta ja siksi onkin sääli, että hän sai itselleen vain pari kappaletta ja tarinan pienimmän roolin. Olympia on perheen rauhantekijä ja lukutoukka, jolla on enemmän salaisuuksia kuin kukaan voisi arvatakaan. Siihen suurimpaan salaisuuteen vievät johtolangat eivät olleet kovinkaan hienovaraisia, mutta pidin salaisuudesta itsestään.

Pidin myös Maloriesta, jonka kautta kerrottiin jatkuvasta pelosta ja siitä, miten se voi ajaa ihmisen nurkkaan. Malorie on traumatisoitunut edellisen osan tapahtumista eikä voi omasta mielestään olla koskaan liian varovainen. Hän vaatii lapsiltaan tottelevaisuutta ja sääntöjen noudattamista, koska hän tietää oikein hyvin millaiset seuraukset voivat muuten olla. Malorien pelko ja pakkomielteet ovat läsnä koko ajan, ja silti hän löytää tarpeen tullen aina vain lisää sitkeyttä ja rohkeutta. 


Nyt hän on täällä, junassa, keinahtelemassa junan liikkeiden myötä, kuuntelemassa kirskuvia pyöriä, edessään muukalainen käytävässä jota hän ei näe, muukalainen, jolla luultavasti ei ole silmäsidettä, joka katsoo suoraan häntä kohti, eikä ole vaikea todeta tätä ehdottomasti kaikkein turvattomimmaksi asiaksi jonka hän on eläessään tehnyt. 
(s. 148)


Ikävä kyllä en pitänyt ollenkaan Tomista, joka sai paitsi omat kappaleensa, myös ison osan Malorie-kappaleista. Tom on kaikesta valittava, muka kaiken tietävä teini, joka haluaa kapinoida liian ankarana pitämään äitiään vastaan. Tällainen teiniangsti oli vain ärsyttävää kirjassa, jossa Maloriella on erinomainen syy asettaa tiukat rajat lapsilleen. Ja totta kai Tom on ah niin fiksu poika, joka keksii jotain, jota kukaan muu ei muka ole keksinyt 17 vuoden aikana. Ei se niin suuri neronleimaus ollut.

Jos tästä tehdään elokuva, aio kyllä katsoa sen, mutta toivottavasti se ei seuraa kirjaa liian tarkasti vaan parantelee tarinaa sieltä täältä. Hauskana yksityiskohtana tämän kirjan kansikuvan naishahmo on selvästi Sandra Bullock, Bird Box -elokuvan Malorie. Kannella houkutellaan selvästi leffafaneja, koska kirjan Malorie ei itse asiassa näytä Sandra Bullockilta.


Kirjan tiedot:
Josh Malerman: Malorie | Karisto 2021 | 319 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Malorie (2020) | Suomennos: J. Pekka Mäkelä

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 41. kirjassa matkustetaan junalla [21/50]

maanantai 17. toukokuuta 2021

Martha Wells: Fugitive Telemetry (The Murderbot Diaries #06)

 Kansikuva.

The dead human was lying on the deck, on their side, half curled around.

Kun avaruusasemalla tapahtuu murha, Murderbot joutuu jälleen kerran turhankin läheisiin tekemisiin ihmisten kanssa. Sitä ei oikeastaan kiinnosta, kuka uhri tai murhaaja oli, mutta asia on tärkeä ihmisille ja Murderbot yrittää tulla toimeen heidän kanssaan.

The Murderbot Diaries -sarja jatkuu tällä kertaa pienoisromaanilla. Hyvä, koska kuten täyspitkää romaania lukiessani totesin, hahmo toimii paremmin lyhyemmissä tarinoissa. Edellisille osille on ollut tyypillistä se, että Murderbot joutuu pelastamaan enemmän tai vähemmän pulassa olevia ihmisiä erilaisilta vaaroilta. Tässä kirjassa on myös tuota samaa, mutta pääjuoni on murhamysteeri, jota Murderbot ratkaisee yhdessä avaruusaseman järjestyksenvalvojien kanssa.


"I know." Target Four spread his big hands on the table. "Penis, move, right? - -"
(s. 88)


Ajallisesti tarina sijoittuu sarjan neljännen (Exit Strategy) ja viidennen (Network Effect) osan väliin. Pohjimmiltaan se kertoo Murderbotin yrityksistä löytää paikkansa avaruusasemalla, joka on portti oikealle utopiaplaneetalle. Esimerkiksi ruoka ja lääkkeet ovat ilmaisia, ovathan ne ihmisten perusoikeuksia. Siksi murha järkyttää asema ihmisiä niin paljon: tavallisesti pahinta rikollisuutta ovat humalaisten kahinoinnit.

Onneksi kirjan hahmot eivät olleet ihan niin pliisuja ja kaikin puolin kilttejä kuin edellisessä osassa. Murderbotin läsnäoloa ei purematta niellä, onhan se kuitenkin ihmisten suojelemiseen ja sitä kautta tappamiseen tehty androidi. Monilla aseman ihmisillä on vaikeuksia uskoa, että se on itse hakkeroinut itsensä vapaaksi eikä suunnittele joukkomurhaa. Koska Murderbot on yhtä kärttyinen kuin aina, se ei tee tilannetta itselleen yhtään helpommaksi, toisinaan jopa päin vastoin. Sen perusluonteeseen ei kuulu ihmisten ymmärtäminen ja hännystely.

Murhamysteeri itsessään oli ihan kiva ja murhaajan henkilöllisyys yllätys. Oli kiinnostavaa lukea, miten johtolankojen löytäminen ja seuraaminen onnistui sillä ylivertaisella teknologialla, jota tässä tulevaisuuden maailmassa käytetään arkielämässä.

Ilmeisesti Wells on tehnyt kustannussopimuksen ainakin kolmesta jatko-osasta, joten niitä odotellessa!


Kirjan tiedot:
Martha Wells: Fugitive Telemetry | Tor.com 2021 | 162 sivua | E-kirja kirjastosta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 49. kirja on julkaistu vuonna 2021 [20/50]

tiistai 11. toukokuuta 2021

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (Maan lapset #01)

 Kansikuva.


Alaston lapsi kirmasi vuodista tehdystä laavukatoksesta kohti pikku joen polvekkeen kivistä rantaa.

Noin 30 000 vuotta sitten pieni cromagnoninhminen Ayla jää orvoksi, kun maanjäristys nielaisee hänen kotinsa ja perheensä. Juuri kun Ayla on kuolemassa nälkään ja haavoihinsa, paikalle sattuu neandertalinihmisten heimo. Heimon parantajanainen saa luvan ottaa tytön mukaansa ja niinpä Ayla kasvaa heimon parissa.

Tämä sarja on pyörinyt tietoisuudessani lapsuudestani saakka ja sain viimeinkin aikaiseksi lukea tämän ensimmäisen osan. On itse asiassa pieni ihme, etten ole lukenut sitä aiemmin, koska luin teinivuosinani pinoittain muita kauas menneisyyteen sijoittuvia sarjoja. Pidän tarinoista, joissa ihmisten täytyy selviytyä ankarassa luonnossa ilman nykyteknologiaa ja -mukavuuksia.

Tässä tarinassa ihminen vs. luonto onkin yksi kantavista teemoista. Tykkäsin todella paljon siitä, miten tarkasti kirjailija kuvaa heimon arkea. Hän on tehnyt kirjaa varten valtavasti taustatyötä ja se näkyy. Kirjassa vilahtelevat lukemattomien kasvien nimet, kun niitä kerätään sekä pataan että haavoihin. Klaanilaisten päivät kuluvat tarvekaluja tehdessä ja ruokaa hankkiessa, ja kesällä jokaisen mielessä kummittelee jo tuleva talvi. Kuoleman uhka on aina läsnä.

Untinen-Auel on luonut neandertalinihmisille monimutkaisen kulttuurin, joka tuntuu kirjassa todelliselta. Suurin osa heidän kommunikoinnistaan hoidetaan viittomakielellä ja uskomusmaailma on rikas ja monimutkainen. En suuremmin pitänyt siitä, miten alistettuja naiset olivat ja miten jyrkät sukupuoliroolit olivat. Ymmärrän valinnan tarinan kannalta (Ayla kapinoi patriarkaattia vastaan), mutta silti, ei sitä ollut kiva lukea. Etenkin Aylan vihamiehen Broudin silmitön väkivaltaisuus oli inhottavaa.

Jos yhden asian olisin halunnut tietää ennen lukemista niin sen, miten nuoria kirjan hahmot ovat kun heitä pidetään heimossa aikuisina. Neandertalinihmiset pitävät itseään vanhoina jo parikymppisenä, joten kymmenvuotias tyttö on mitä parhaimmassa naima- ja lapsensaanti-iässä. Olisin pärjännyt vallan loistavasti lukematta lapsiraiskauksista ja -synnytyksistä.

Mutta, pidin myös siitä, miten hyvin kirjassa kuvataan erilaisuutta. Tarinassa on joitakin alleviivaavan saarnaavia kohtia, joissa ennustetaan neandertalinihmisten tuhoa, koska he eivät kykene muuttumaan. Ayla on heidän vastakohtansa, ihmissuvun eri haaran edustaja, ja hänen on äärettömän vaikea sopeutua klaanin ajattelutapoihin ja elämäntapoihin. Ayla ja klaanilaiset ovat niin perustavanlaatuisen erilaisia, että heillä on välillä suuria vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Ayla osaa ajatella tavoilla, jotka ovat klaanilaisille täysin mahdottomia.


Crebiä huimasi. Hän pystyi laskemaan vaivoin kahteenkymmeneen. Kahtakymmentä suuremmat luvut samenivat epämääräiseksi äärettömyydeksi jonka nimeä oli paljon. Hän oli ankaran miettimisen tuloksena tavoittanut jonkinlaisen aavistuksen luvuista joiden mahdollisuuden Ayla oli tajunnut niin helposti. Hänen nyökkäyksensä miltei myöhästyi. Hänelle oli äkkiä valjennut millainen kuilu erotti hänen mielensä tämän tytön tajunnasta ja oivallus järkytti häntä.
(s. 159)


Tämä on muuten niitä harvoja kirjoja, jossa wanha kunnon "hän on tyrmäävän kaunis eikä tiedä sitä" klisee ei edes häirinnyt minua. Lukijalle on ilmiselvää, että Ayla on kaunis. Klaanilaisille on aivan yhtä ilmiselvää, että hän on ruma. Aylalta puuttuvat sellaiset viehättävät piirteet kuin jykevät kulmat ja karvainen vartalo. Lisäksi hän vääntelee naamaansa ihmeellisiin virneisiin ollessaan iloinen. Kullankeltaiset hiukset ovat omituisen väriset ja suorat sääret suorastaan epämuodostuneet. Oli kiinnostava uppoutua tarinaan ihmisistä, joille kauniin ja ruman käsitteet olivat niin erilaisia kuin meillä.

Aylan lisäksi kirjassa oli monia muitakin hahmoja, joista pidin. Creb on klaanin mog-ur, kaikista mahtavin tietäjä, jonka fyysiset puutteet korvaa hänen älykkyytensä ja läheinen suhteesa henkimaailmaan. Iza on Aylan äiti, heimon parantajanainen, joka rakastaa tyttöä tämän vieraudesta huolimatta. Brun puolestaan on klaanin johtaja, joka tuntee heimopäällikön taakan jokaista päätöstä tehdessään eikä voi ymmärtää, miksi Broud on niin idiootti.

Sarja menee jatkoon kiinnostavan maailmansa vuoksi. Haluan lukea lisää kivikauden ankarista oloista ja selviytymistaisteluista.

Se pitää vielä mainita, että vaikka tämä näkyykin olevan tarkistettu suomennos, kirja kärsii vakavasta pilkkukadosta. Lisäksi useammassa kohdassa on laitettu repliikki väärän hahmon sanomaksi.


Kirjan tiedot:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani | WSOY 2011 (1. p. 1981) | 596 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Clan of the Cave Bear (1980) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös mm.:
Sallan lukupäiväkirja, Todella vaiheessa, Taikakirjaimet ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 3. historiallinen romaani [19/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 5. kirja, jonka päähenkilön ottaisit mukaan Lapin erämaahan [12/25]

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Maalis-huhtikooste

Luin nyt parina kuukautena vähemmän kuin aivan alkuvuodesta, mutta no. Etenkin huhtikuu oli suorastaan lukujumikuukausi, mutta ehkä pääsin siitä nyt yli. 
 
HelMet-lukuhaasteessa olen luvuissa 18/50, joka on suunnilleen se kohta, jossa oletin haasteen nyt olevan. Toistaiseksi olen selvinnyt hyvin ilman täsmäkirjojen etsimistä. Pohjoinen lukuhaaste on luvuissa 11/25, mikä on positiivinen yllätys tässä vaiheessa.

Otin tuossa viimeinkin suuremmaksi lukuprojektiksi Jean M. Untinen-Auelin Luolakarhun klaanin. Lueskelen tiiliskiveä muiden kirjojen lomassa, joten voi kestää hetken ennen kuin pääsen loppuun saakka. Saa sitten nähdä innostunko lukemaan koko sarjan. Se on ollut mieleni perukoilla parikymmentä vuotta, mutta vaikka kivikaudelle sijoittuva tarina sinänsä kiinnostaakin, en ole saanut aikaiseksi tarttua siihen juurikin tuon kirjan ja sarjan pituuden vuoksi.


Luettu & blogattu

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa
Ekokatastrofi uhkaa. Kiinnostava maailmanlopun tarina, mutta valkoinen mies -keskeisyys ärsytti.

Ann-Christel Antell: Puuvillatehtaan varjossa
Leskirouva 1800-luvun lopun Turussa. Hyvin kirjoitettu aikakausikuvaus, mutta mitä vähemmän kirjan romanssista sanotaan, sen parempi.

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta
Todistajanlausunto ympäristön tuhosta. Hyvä kuvaus siitä, mikä kaikki on ehtinyt mennä pieleen viimeisten vuosikymmenien aikana.

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus
Kostonkierteessä. Säeromaani tärkeistä aiheista, mutta kaipasin lisää lihaa sen luiden ympärille.

Nora Roberts: Velhotanssi
Velho & yksityisetsivä. Hömppä romantiikkaa, en pitänyt ylipätevästä velhomiehestä.

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle
Säeromaani perhesalaisuudesta. Hitaan alun jälkeen tykkäsin paljon ja vaikka kirja kertoo surusta, siitä jäi hyvä mieli.

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki
Puutalokorttelia pelastamassa. Kiinnostava omaelämäkerrallinen sarjakuva vanhan korttelin pelastamisesta ja remontoimisesta.

Eva Frantz: Yön kuningatar
Kummittelua teatterissa. Hyvin kirjoitettu synkkä lasten historiallinen kauhuromaani, jossa ihmiset ovat ilkeämpiä kuin kummitukset.

Kansikuvakollaasi luetuista kirjoista.