Kiiltävän mustassa ovessa kirkkaasti valaistun vaatekomeron sisällä pieni kultaympyrä sykki valoa, ja ympyrän keskellä hehkui pieni M.
Morrigan Korppi aloittaa toisen oppivuoden Meineikkaan Seuran koulussa ja pääsee viimein opiskelemaan meiniosepän taitoja. Samaan aikaan Nevermoorin kaupungissa leviää kauhea onttorokko, joka ajaa meiläimet järjiltään ja taannuttaa ne tavallisiksi illäimiksi. Parannuskeinoa ei tunnu löytyvän ja niinpä Morrigan yrittää etsiä itse ratkaisua ongelmaan, onhan tulilinjalla myös hänen ystäviään.
Nevermoor-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on parhaimpia Pottereiden perillisiä. Sanoin edellisestä osasta, että siinä Nevermoorin kaupunki tuntui pienemmältä. Tässä kirjassa keskitytään entistä enemmän Morriganin kouluun ja ihmeelliseen hotelliin, jossa hän asuu, mutta vieraillaan myös aivan mahtavassa paikassa.
Kirjastossa nimittäin! Morrigan luokkineen pääsee visiitille Maahiskirjastoon ja näin kirjastonhoitajana paikka hykerrytti minua todella paljon. Se on oma pieni ulottuvuutensa, Nevermoorin kopio, joka on täynnä kirjoja. Kirjastonhoitajat johtavat kirjataistelijoiden joukkoja, jonka tehtävä on kontrolloida kirjoista karanneita olentoja ja tapahtumia. Oli kerrassaan riemastuttavaa lukea siitä, miten jostain kirjasta karannut taistelu riehuu edelleen kulman takana, ja että eksoottisten hyönteisten kirjasta livistäneet ötökät piinaavat kirjastolaisia jatkuvasti.
"- - Olkaa varovaisia, jos avaatte kirjan. Älkää raksauttako selkämyksiä, älkää tehkö koirankorvia, älkää pitäkö yhtä sivua liian kauan auki ja muistakaa aina sulkea kirja ja panna se takaisin hyllyyn sen oikealle paikalle, kun ette enää lue sitä, ja jos jotain hyppää päällenne, huutakaa minua nimeltä. - -"
(s. 239)
Mutta, Maahiskirjasto ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, niin paljon kuin siitä pidinkin. Tarina keskittyy Morriganiin niin paljon, että muut hahmot jäävät todellakin sivuhenkilöiksi eikä heistä saada irti oikein mitään kiinnostavaa. Morrigan tuntuukin viettävän suurimman osan ajasta oman päänsä sisällä tai oppitunneilla, jotka muuten olivat kieltämättä hauska idea. Koska ainoa toinen elossa oleva meinioseppä on sarjan pahis Ezra Viima, tietyt Meineikkaan Seuran jäsenet ovat keksineet toisenlaisen tavan opiskella meinioseppyyttä. He opettavat Morriganinkin seuraamaan kouluun avautuvia pieniä aikaikkunoita, joiden kautta hän voi seurata menneisyyden oppitunteja.
Oppitunnit ovat Morriganille ilon aihe, mutta onttorokko aiheuttaa paljon surua ja huolta. Näin korona-aikana kirjan tautitilanne on tietenkin harvinaisen ajankohtainen. Mielestäni tarinassa tuotiin hyvin esiin etenkin taudin ohessa pintaan nousevat ennakkoluulot ja viha. Kirjassa se on niin sanottua maagista rasismia, joka kohdistuu meiläimiin, eläimiin joilla on ihmisen älykkyys ja kyvyt. Koska tauti leviää heidän keskuudessaan, tietyt Nevermoorin asukkaat ja tietty poliittinen suuntaus alkavat lietsoa vihaa heitä kohtaan. Kuka tahansa heistä voi kantaa tautia ja vahingoittaa myös sinua! Valitettavan tutun kuuloista.
Pidin taas kovasti kirjan lopusta, jossa Morrigan joutuu vaikean valinnan eteen. Jollain tavalla minusta tuntui vähän siltä, että tässä ollaan nyt seuraamassa, miten Nevermooriin syntyy uusi ja paha meinioseppä!
Kirjan tiedot:
Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti | Otava 2021 | 493 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow (2020) | Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [22/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Onttorokko ei ollut pelkästään Nevermoorin ongelma. Toinen tämän kohdan kirja on Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti