Wilfrid Lupano & muut: The Library Mule of Córdoba

En tiedä muista, mutta minulle tulevat keskiajasta mieleen ennen kaikkea linnat, sotakarkelot, valtataistelut, kristinusko ja poliittinen juonittelu noin ylipäätään. Olen myös juuttunut hyvin länsimaiseen näkökulmaan ja vuoden 1000 tälle puolelle.

Siksipä tämä The Library Mule of Córdoba -sarjakuva olikin erityisen valaiseva ja kiehtova löytö. Tässä ollaan kyllä keskiajalla, mutta vuodessa 976. Paikka on teknisesti ottaen Espanja, mutta aikansa todellisuudessa Al-Andalusin kalifaatti. Córdoban kaupunki on länsimaisen sivistyksen keskus, jonka ovat rakentaneet muslimihallitsijat.

Sivistys romahtaa rytinällä, kun sitä rakentanut kalifi kuolee. Hänen perijänsä Hisham II on vain 10-vuotias ja Almanzor-nimelläkin tunnettu visiiri näkee tilaisuutensa tulleen. Valtaa saa alistamalla, tietoa pimittämällä ja sotimalla, ja niinpä kirjaroviot alkavat roihuta.

Ja tähän taitekohtaan sijoittuu sarjakuvan tarina. Kun Córdoban kirjasto alkaa näyttää kovin helposti syttyvältä, vastuussa oleva kirjastonhoitaja, eunukki Tarid, varastaa niin paljon kirjoja kuin aasi pystyy kantamaan. Hän suuntaa kristityille maille, joissa tietoa ehkä vielä arvostetaan (hah!).

Tarid ja Lubna hiippailemassa.

Tarinana tämä on seikkailullinen matkakertomus, jossa kirjojen, tiedon ja tutkimuksen tärkeys on olennaisessa osassa. Tarid on elänyt ja hengittänyt kulttuuriperintöä melkein koko ikänsä ja hänen sieluunsa sattuu ajatus siitä, että se hävitetään järjestelmällisesti. Tarinassa mainitaan nimeltä monia tekstejä ja tutkijoita, joiden oletan olleen oikeasti olemassa.

Taridilla on kaksi matkakumppania ja yllätyin siitä, että ainakin kirjastossa työskennellyt kirjuriorja Lubna perustuikin oikeaan henkilöön. Päädyin vähän googlaamaan asiaa ja kas vain, naiset olivat aivan oikeasti olleet Córdobassa tärkeässä asemassa kopioimassa ja kirjoittamassa ylös tieteellisiä tekstejä. Ilmeisesti kalifit luottivat naisten tarkkuuteen enemmän kuin miesten.

Tykkäsin hahmoista ja tarinasta, jossa huumori ja vakavat aiheet menivät iloisesti sekaisin. Ennen kaikkea tykkäsin tästä kuitenkin siksi, että tässä oli niin paljon uutta. Ei-länsimainen näkökulma Euroopan keskiaikaan ja arabikulttuuriin oli kiinnostavaa luettavaa. Kirja oli myös hyvä muistutus siitä, että niin sanotun länsimaisen sivistyksen ja ennen kaikkea tieteen juuret ovat idässä.

Suosittelen! Tämä löytyy helpohkosti netistäkin luettavaksi jos ei kaihda pientä piratismia.

Kirjan tiedot:

Wilfrid Lupano & muut: The Library Mule of Córdoba. ABLAZE 2024. 263 sivua.

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen : 11. Kirja sijoittuu Eurooppaan rautakaudelle tai keskiajalle

* Sarjakuvabingo: Kannessa on eläin

Ari Haasio: Tekoäly ja kirjastot

Suomi on tutkimuksen mukaan tekoälyn edelläkävijä Pohjoismaissa.

Tunnustan: luen harvoin töihin liittyvää kirjallisuutta. Vielä harvemmin (eli käytännössä en koskaan) luen sitä vapaa-ajalla. Tein nyt harvinaisen poikkeuksen tämän Ari Haasion Kirjastot ja tekoäly -kirjan kohdalla.

Haasio nimittäin luennoi vastikään työyhteisölleni ja sai aiheen kuulostamaan niin kiinnostavalta, että halusin lukea kirjan, johon luento perustui. Tunnen itseni nyt vähän mainostajaksi, koska kirja on tarkoitettu ennen kaikkea kirjastolaisille työvälineeksi, ei niinkään hupilukemiseksi.

Se onkin mielestäni lukemisen arvoinen katsaus yhtälöön kirjastot + tekoäly. Hyvä tietoisku myös niille, joita aihe ei välttämättä niin kiinnosta. Yksi kirjan pointeista kun on, että tekoäly tulee varmasti muuttamaan kirjastotyötä samaan malliin kuin internet aikoinaan muutti.

Kirjassa kerrotaan selkeästi tekoälyn historiasta yleensä, sen käytöstä kirjastoissa ja siitä, miten sitä ehkä hyödynnetään tulevaisuudessa. Minulle se oli silmiä avaava sikäli, että en ole tietoisesti ajatellut monien jo käytössä olevien työvälineiden perustuvan tekoälyn toimintaan.

Aineiston kellutus, palautusautomaatit, osa hakupalveluista… Ei se ole pelkkää ChatGPT:tä ja terminaattoreita.

Osa kirjan sisällöstä koskee enemmän tieteellisiä kirjastoja kuin yleisiä kirjastoja, mutta hyödyllisiä nekin osat olivat. Sitä paitsi, mistä sitä ikinä tietää missä on töissä jonkun vuoden kuluttua.

Eli suosittelu kaikille eri kirjastojen työntekijöille! Tiivis ja kansantajuinen tietopaketti aiheesta, jota ei voi enää vältellä.

Kirjan tiedot:

Ari Haasio: Tekoäly ja kirjastot | Avain 2025 | 138 sivua

Haasteet:

* Helmet 2025 : 49. Kirja on julkaistu vuonna 2025

* Robotti-lukuhaaste : Tekoäly

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti (Nevermoor #03)

 

Kiiltävän mustassa ovessa kirkkaasti valaistun vaatekomeron sisällä pieni kultaympyrä sykki valoa, ja ympyrän keskellä hehkui pieni M.

Morrigan Korppi aloittaa toisen oppivuoden Meineikkaan Seuran koulussa ja pääsee viimein opiskelemaan meiniosepän taitoja. Samaan aikaan Nevermoorin kaupungissa leviää kauhea onttorokko, joka ajaa meiläimet järjiltään ja taannuttaa ne tavallisiksi illäimiksi. Parannuskeinoa ei tunnu löytyvän ja niinpä Morrigan yrittää etsiä itse ratkaisua ongelmaan, onhan tulilinjalla myös hänen ystäviään.

Nevermoor-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja olen edelleen sitä mieltä, että tämä on parhaimpia Pottereiden perillisiä. Sanoin edellisestä osasta, että siinä Nevermoorin kaupunki tuntui pienemmältä. Tässä kirjassa keskitytään entistä enemmän Morriganin kouluun ja ihmeelliseen hotelliin, jossa hän asuu, mutta vieraillaan myös aivan mahtavassa paikassa.

Kirjastossa nimittäin! Morrigan luokkineen pääsee visiitille Maahiskirjastoon ja näin kirjastonhoitajana paikka hykerrytti minua todella paljon. Se on oma pieni ulottuvuutensa, Nevermoorin kopio, joka on täynnä kirjoja. Kirjastonhoitajat johtavat kirjataistelijoiden joukkoja, jonka tehtävä on kontrolloida kirjoista karanneita olentoja ja tapahtumia. Oli kerrassaan riemastuttavaa lukea siitä, miten jostain kirjasta karannut taistelu riehuu edelleen kulman takana, ja että eksoottisten hyönteisten kirjasta livistäneet ötökät piinaavat kirjastolaisia jatkuvasti.

"- - Olkaa varovaisia, jos avaatte kirjan. Älkää raksauttako selkämyksiä, älkää tehkö koirankorvia, älkää pitäkö yhtä sivua liian kauan auki ja muistakaa aina sulkea kirja ja panna se takaisin hyllyyn sen oikealle paikalle, kun ette enää lue sitä, ja jos jotain hyppää päällenne, huutakaa minua nimeltä. - -"

(s. 239)

Mutta, Maahiskirjasto ei kuitenkaan ole kirjan keskiössä, niin paljon kuin siitä pidinkin. Tarina keskittyy Morriganiin niin paljon, että muut hahmot jäävät todellakin sivuhenkilöiksi eikä heistä saada irti oikein mitään kiinnostavaa. Morrigan tuntuukin viettävän suurimman osan ajasta oman päänsä sisällä tai oppitunneilla, jotka muuten olivat kieltämättä hauska idea. Koska ainoa toinen elossa oleva meinioseppä on sarjan pahis Ezra Viima, tietyt Meineikkaan Seuran jäsenet ovat keksineet toisenlaisen tavan opiskella meinioseppyyttä. He opettavat Morriganinkin seuraamaan kouluun avautuvia pieniä aikaikkunoita, joiden kautta hän voi seurata menneisyyden oppitunteja.

Oppitunnit ovat Morriganille ilon aihe, mutta onttorokko aiheuttaa paljon surua ja huolta. Näin korona-aikana kirjan tautitilanne on tietenkin harvinaisen ajankohtainen. Mielestäni tarinassa tuotiin hyvin esiin etenkin taudin ohessa pintaan nousevat ennakkoluulot ja viha. Kirjassa se on niin sanottua maagista rasismia, joka kohdistuu meiläimiin, eläimiin joilla on ihmisen älykkyys ja kyvyt. Koska tauti leviää heidän keskuudessaan, tietyt Nevermoorin asukkaat ja tietty poliittinen suuntaus alkavat lietsoa vihaa heitä kohtaan. Kuka tahansa heistä voi kantaa tautia ja vahingoittaa myös sinua! Valitettavan tutun kuuloista.

Pidin taas kovasti kirjan lopusta, jossa Morrigan joutuu vaikean valinnan eteen. Jollain tavalla minusta tuntui vähän siltä, että tässä ollaan nyt seuraamassa, miten Nevermooriin syntyy uusi ja paha meinioseppä!

Kirjan tiedot:
Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti | Otava 2021 | 493 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Hollowpox: The Hunt for Morrigan Crow (2020) | Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta [22/50]
Aiheena fiktiivinen pandemia. Onttorokko ei ollut pelkästään Nevermoorin ongelma. Toinen tämän kohdan kirja on Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski:
Kesä kasiysi
176 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Asettaudun kuskinpenkille ja säädän taustapeilit sopivaksi.

Vuosi on 1989 ja Kati ajaa kirjastoautoa Tampereella. Hänen työparinaan on Mika, jonka Kati yrittää saada yhteen reitillä asuvan Eevan kanssa. Kati itse yrittää luoda jonkinlaista yhteyttä nakkikioskilla tapaamaansa komeaan Topiakseen. Kesäloman alkajaisiksi on suunniteltu festari, jonne Kati ystävineen lähtee permanentit tuulessa liehuen ja kirjastoauton kumi palaen.

Jos Saarikoski yhdessä asiassa onnistuu niin se on 1980-luvun tuominen takaisin lukijan silmien eteen kaikkine karmeuksineen. En nyt puhu poliittisesta ilmapiiristä tai mistään muusta vakavasta, vaan muodista. Voi sitä permanenttien, olkatoppausten ja takatukkien määrää, joka näin lyhyeenkin kirjaan mahtuu! Kun noin 32-vuotias Kati lähtee ostamaan muodikkaita vaatteita, mukaan päätyvät sinapinkeltainen jakku olkatoppauksilla sekä glitterinen haalari. Melkein itken verta pelkästä ajatuksestakin. 

Tässä taas kuvaillaan muodikasta miestä:

Tällä on yllään tyylikkäät väljästi vekitetyt housut ja lyhyt bleiseri olkatoppauksilla, muistuttaa vähän Modern Talkingin tyyliä. Jos Mika antaisi hiustensa kasvaa takaa, niin saisi takatukan.

(s. 95)

Saisi takatukan eli se on hiusten toivottava tila. Voihan itku.

Aitoa kasaritunnelmaa luovat myös monet, monet viitteet ajan musiikkiin ja kirjoihin. Musiikkia kuunnellaan C-kasetilta ja totta kai joku on aina varustautunut kynällä sille varalle, että nauha kelautuu ulos kasetista. Kirjasto toimii Detroit-järjestelmällä, asiakkaiden kirjastokortin numero kirjataan ylös kirjan lainakorttiin ja Kati haaveilee ATK:n saamisesta kirjastoautoon. Sinkkunaisen vapaa-ilta vietetään syömällä mokkaruutuja ja juomalla Spritea Napakymppiä katsellen. ...Tämä itse asiassa osoittaa, että ympäri mennään yhteen tullaan ja Napakymppi on ikuinen. Lisäksi elämä ilman kännykkää tarkoittaa, että puhelinta on pakko päivystää kotona. Entä jos joku soittaa juuri kun olet vessassa? 

Kasaritunnelma on niin aitoa, että ihan harmittelen etten suuremmin pitänyt kirjasta. Kati ärsytti minua suunnattomasti olemalla täysin sokea kaikelle, mitä hänen ympärilleen tapahtui. Minä en vain pidä hahmoista, joiden maailma pyörii täysin oman navan ympärillä. Ihan kävi sääliksi Mikaa, jonka jokainen paitsi Kati itse tietää olevan ihastunut Katiin.

Toisaalta paljon pisteitä siitä, että tapahtumapaikkojen keskiössä on kirjastoauto! Mielestäni auto, Katin ja Mikan työ siellä sekä auton asiakkaat on kuvattu mainiosti. Olen ollut joskus mukana autoreiteillä ja toki jutellut kuskien kanssa heidän työstään. Kirjan kuvauksen tuntuivat aidoilta huoltoasemataukoja ja asiakassuhteita myöten. 

Jäin nyt kyllä miettimään miten karmean ysärikirjan Saarikoski osaisi kirjoittaa. Kreppitukka ja vyölaukut! Voisiko sitä edes lukea?

Luettu myös mm.:

Hemulin kirjahylly, Kaikkea kirjasta, Kirjojen keskellä ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 5. kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit [40/50]

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Veera Vaahtera:
Kevyesti kipsissä
243 s.
Tammi 2016
Kirjastosta

Koska maailma oli luotu seurallisia ihmisiä varten, välillä oli pakko rikkoa sääntöjä.

Tämä on toinen lukemani Veera Vaahteran kirja. Ensimmäinen oli Sattumalta sinun, jonka taisin lukea juuri ennen kuin pistin tämän blogin pystyyn. Kirjailijan nimi, tai oikeastaan Pauliina Vanhatalon alias, jäi mieleen ja varasin tämän kun jossain välissä näin sen kirjaston hankintalistalla.

Kirjassa siis introvertti kirjaston vahtimestari Lotta kipuilee kahden miehen välillä. Tarinan alussa hän sopivasti murtaa jalkansa ja pääsee pois työympäristöstä. Silti toinen mies, ekstrovertti Olle, löytyy vahingossa juuri työpaikalta ja on itseasiassa musiikkikirjastonhoitaja. Lotta vain ei muista koskaan tavanneensakaan häntä. Toinen mies, Jiri, on Lotan siskon järjestämää treffiseuraa ja samanlainen lukutoukka kuin Lottakin. 

Onneksi Lotta tosiaan jää sairastamaan heti kirjan alussa eikä hänen työtään kuvata sen tarkemmin. Minulla oli jo kestämistä siinä, että Lotta muka pystyi piilottelemaan tiskin alla ja lukemaan työaikanaan tunnin jos toisenkin. Ei, ei, ei, ei voisi tapahtua. Tai en minä ainakaan tiedä kirjastoa, jossa se olisi sekä sallittua että ylipäätään mahdollista. Olen ehkä liian herkkänahkainen kirjastojuttujen suhteen, koska ne ovat niin tuttuja ihan oikeassa elämässä... Herääkin epäilys siitä, että minun olisi parasta pysytellä erossa kirjastomaailmaan sijoittuvista kirjoista jos ne sitten eivät ole täyttä fantasiaa.

Kirjassa käsitellään paljon Lotan lukuharrastusta, mikä oli kuitenkin omasta mielestäni parasta antia. Se lainassa olevien lukemattomien pino! Tuttu tunne, joskin olen kehittynyt lukemattomien palauttamisessa viime vuosina. Se, että joku järjestelee kirjahyllysi oman makunsa mukaan! Kauhistuttaa ajatuskin. Miten sieltä enää mitään löytäisi? Ja kirjan kesken jättämisen vaikeus! Onneksi Lottakin oppii sen, että maailma on täynnä hyviä kirjoja ja koska aika ei kuitenkaan riitä kaikkien lukemiseen, ne vähemmän hyviksi todetut voi jättää kesken. Minusta myös Lotan ja Jirin erot lukijoina olivat kiinnostavia. Jiri pitää kirjablogia ja haluaa jakaa ajatuksensa, Lotta taas haluaa pitää ajatuksensa ja lukukokemuksensa ominaan. Kirjassa tuodaan hyvin esiin se, että molemmat ovat aivan yhtä hyviä tapoja harrastaa lukemista.

Lotan sulhaskandidaatit olivat sinänsä mielenkiintoisia, mutta jotenkin en vain päässyt mukaan romanttisiin kiemuroihin. Ehkä asiaan vaikutti se, että oli koko ajan selvää kumman kanssa Lotta päätyisi yhteen. En ihmettele yhtään, että se häviäjä suuttui Lotalle, sen verran törkeästi hän tätä kohteli. Yllättävän suuri osa kirjasta käytetään myös Lotan siskon ja tämän avovaimon ihmissuhdesotkujen selvittelyihin. Siskon pisteet menivät absoluuttisen nollapisteen puolelle siinä vaiheessa kun selvisi, mitä hän olikaan puuhaillut avovaimonsa selän takana. Minulta ei riitä sympatiaa sellaisille ihmisille ja se, että heidän suhteelleen povattiin lopussa auvoista lapsionnea, kuulosti pikemminkin katastrofin alulta kuin onnelliselta lopulta.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin kepeää ja nopeaa luettavaa. Pidin myös siitä, että kirjassa oli paljon kirjallisuushuumoria ja että siinä naureskeltiin välillä omalle tarinalleen.

Välillä tuntui että kirjailijat eivät ole kiinnostuneita mistään muusta kuin parinmuodostuksesta.

(s. 83-84)

Sanoo hömppäromantiikan päähenkilö. Nauroin oikeasti ääneen tuossa kohdassa.

Luettu myös mm.:
Kirjojen keskellä

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 25. a book that takes place during summer [16/40]

Genevieve Cogman: The Invisible Library (The Invisible Library #1)

Genevieve Cogman:
The Invisible Library
329 s.
Tor 2015
Kirjastosta

Irene passed the mop across the stone floor in smooth, careful strokes, idly admiring the gleam of wet flagstones in the lantern-light.

Kirjastoon liittyvää kaunokirjallisuutta ei taida kovin paljoa löytyä, ja se mikä löytyy on suurimmaksi osaksi sidottu tiukasti tähän todellisuuteen. Harmillista, kyllä kirjastosta olisi myös jännittävien seikkailujen näyttämöksi! Terry Pratchettin Keikkomaailma-kirjoissa on sentään Näkymättömän Yliopiston kirjasto, jossa on niin paljon tietoa, että se vääristää todellisuutta.

Hieman samaan tapaan toimii tämän kirjan Näkymätön Kirjasto. Se sijaitsee todellisuuksien välissä ja nuoremmat (eli siis vielä juoksukuntoiset) kirjastonhoitajat keräävät sinne harvinaiskirjoja erilaisista rinnakkaistodellisuuksista. Yksi näistä kirjastonhoitajista on Irene, joka tarinan alussa moppaa poikakoulun lattiaa palvelijan valeasussa. Oikeasti hän on paikalla kähveltääkseen tärkeäksi katsotun kirjan. Irene selviää varkaudesta kunnialla, ja saa heti Kirjastoon palattuaan sekä uuden tehtävän että ikioman oppipojan, Kain. Kaksikon on matkustettava steampunkhenkiseen Lontooseen varastamaan ainutlaatuinen Grimmin satukirja.  Paikalla selviää, että kirjan ostanut vampyyriylimys on murhattu ja kirja on hukkateillä. Irenen ja Kain lisäksi sitä jahtaavat Liechensteinin haltiasuurlähettiläs, Lontoon poliisi, Irenen verivihollinen Bradamant sekä kyseisen todellisuuden oma Sherlock Holmes, Peregrine Vale. Kilpajuoksua hidastavat niin kyborgialligaattorit kuin legendaarinen Kirjaston petturikin.

Voi että tämä olikin aivan mahtava kirja! Jos suosituksia voisi heitellä kuin serpentiiniä, tekisin niin juuri nyt. Tarina lähti käyntiin sikäli hitaasti, että ensimmäinen luku ei liittynyt juoneen mitenkään. Sen tarkoitus oli antaa lukijalle kuva Irenestä ja se onnistuikin siinä, mutta itse pidin sitä turhan irtonaisena. No, onneksi luku oli lyhyt ja sitten päästiin itse asiaan. 

Tykkäsin paljon Cogmanin rakentamasta mailmasta. Kirjasto itsessään on oma pieni maailmansa, jossa aika on pysähtynyt. Siellä on lukemattomia siipiä ja matka niiden välillä voi kestää päiviä jollei peräti viikkoja. Kirjastosta johtaa ovia rinnakkaismaailmoihin, joissa historia ja teknologia ovat kehittyneet milloin mitenkin. Kirjastonhoitajat keräävät harvinaiskirjoja, jotka ovat ilmestyneet vain tietyissä todellisuuksissa. Esimerkiksi Grimmin satuja on miltei joka todellisuudessa, mutta Irenen & Kain haluamassa kappaleessa on tarinoita, joita ei ole painettu missään muussa maailmassa. Täytyy sanoa, että Irenen työ on paljon jännittävämpää kuin omani!

Tykkäsin todella paljon myös kaikista kirjan henkilöistä ja etenkin Irenestä. Hän on fiksu, tervejärkinen, utelias ja perin kirjastonhoitajamainen.

There was nothing wrong with being curious about how a story turned out, after all, She was a Librarian. It went with the job. And she didn't want great secrets of necromancy, or any other sort of magic. She just wanted - had always wanted - a good book to read. The being chased by hellhounds and blowing things up was a comparatively unimportant part of the job. Getting the books, now that was what really mattered to her.

(s. 15-16) 

Irenen unelma on päästä muutaman vuosisadan kuluttua vanhemmaksi kirjastonhoitajaksi. He nimittäin saavat omistaa aikansa tutkimiseen ja lukemiseen. Tarinan edetessä Irenen mielessä herääkin koko joukko kysymyksiä, joihin Kirjasto ei suostu antamaan vastausta.

Se, mistä pidin aivan erityisesti oli- tai no oikeastaan näitä asioita on kaksi. Ensimmäinen on se, että tässä kirjassa ei ole minkäänlaista romanttista juonta. Jatko-osissa päädytään melko varmasti jonkinlaiseen romanttiseen kuvioon, mutta keitä siihen kuuluu jää tässä avoimeksi. Irene torjuu jämäkästi Kain ainoan yrityksen, koska heillä on tärkeämpääkin tekemistä ja totta puhuen Kai on hänen silmissään usein kuin nyrpeä teinipoika. 

Toiseksi, Irenen ja Bradamantin välinen vihamielisyys on kuvattu erinomaisesti. Irene vetää selvän rajan henkilökohtaisen ja ammatillisen välille. Hän ei pidä Bradamantista ihmisenä, mutta myöntää avoimesti tämän olevan erittäin hyvä ja tehokas kirjastonhoitaja. Naisten välinen kilpailu tulee esiin monin tavoin, mutta se ei mitenkään liity miehiin ja Irene kunnioittaa aina Bradamantin tehokkuutta jos ei tämän toimintatapoja. Pidin siitä, että Irenen vihamielisyyteen sekoittuu perustellun kaunan lisäksi turhanpäiväistä pikkumaisuutta ja kateutta. On mahtavaa kun päähenkilö ei ole täydellinen.

Jatko-osa on aivan pakko lukea jahka saan sen käsiini!

Luettu myös mm.:

Taikakirjaimet

Haasteet:

*Reading Challenge 2016 - 24. a book with a protagonist who has your occupation [7/40]

[fakta & fiktio] antiikin Rooma

Hairahduin tosiaan haastamaan itseni fakta ja fiktio-kirjaparien suorittamiseen. Ideana on siis lukea sekä tietokirja että kaunokirja, joita yhdistää jokin teema (esim. valtio, aikausi, genre, henkilö...). Tähän ensimmäiseen pariin bongasin tietokirjan ensin ihan sattumalta, ja sen perusteella mietin sitten mitä lukisin romaanipuolelta. Yhdistävänä tekijänä on tällä kertaa antiikin Rooma, joka onkin erittäin kiinnostava aihe. Samaan tietokirjaan olisi kyllä voinut halutessaan yhdistää esimerkiksi rakkausromaanin!

FAKTA

Alberto Angela:
Rakkautta ja intohimoa antiikin Roomassa
(Amore e sesso nell'antica Roma, 2012)
344 s.
Art House 2014
Kirjastosta

Miten antiikin Roomassa rakastettiin?

Sitäpä selvitetään reilun 300 sivun verran. Takakannen mukaan Alberto Angela on paleontologi, toimittaja ja kirjailija. Historia tuntuu olevan niin hyvin hanskassa, että enpä taida tuota alkaa epäilemään. Kirja on kirjoitettu varsin helppotajuiseksi historialliseksi katsaukseksi. Ei siis tarvitse olla mikään antiikin asiantuntija, että siitä saisi jotain irti. Pidin erityisesti siitä, miten historialliset henkilöt tuotiin lukijan lähelle. Kirjassa vilisee oikeasti eläneitä ihmisiä, jotka suhtautuivat kukin rakkauteen ja seksiin omalla tavallaan.

Oikein erityisesti pidin siitä, että tässä ei kuvattu pelkästään roomalaisia miehiä. Mukana oli koko joukko naisia, jotka tiukoista antiikin Rooman tavoista huolimatta ottivat rakastajia. Kieltämättä minua jäi mietityttämään se, miten se käytännössä onnistui. Kirjassa korostettiin jatkuvasti sitä, miten etenkin parempisyntyiset roomalaisnaiset pidettiin lukkojen takana isien ja aviomiehien kodeissa. Miten nämä naiset sitten onnistuivat pitämään sekä satunnaisia rakastajia että pitkiä rakkaussuhteita? Varmasti joukossa oli niitä, joiden aviomiehiä se ei haitannut, mutta tuskin kaikki miehet niin sallivia olivat. Toisaalta, kirjassa mainitaan eräskin rouva, joka ratkaisi ongelman ottamalla rakastajia vain kun oli jo raskaana aviomiehelleen. "Merimiehet pääsevät sisään vasta kun laiva on lastattu" tai jotain sinne päin. Kukaan ei siis voinut kiistää hänen lastensa isyyttä, mikä oli Roomassa(kin) se ratkaiseva tekijä.

Mutta, ei kirjaa ilman natinaa! Jostain käsittämättömästä syystä kirjailija oli katsonut järkeväksi kirjoittaa mukaan fiktiivisiä pätkiä. Seurattiin siis satunnaisia fiktiivisiä roomalaisia, jotka lähinnä naivat prostituoituja ja pitivät tyttöystäviään kädestä. Luin yhden tai kaksi sellaista pätkää ja sitten hyppäsin ne suosiolla yli. Ne häiritsivät muuten leppoisaa ja viihdyttävää lukukokemusta.

Luettu myös mm.:

Kastanjan lukupäiväkirja

Haasteet:

*From fiction to reality
*Reading Challenge 2016 - 06. a book translated to Finnish [3/40]

FIKTIO

Nemo Rossi:
Rooman sudet
220 s.
WSOY 2012
Kirjastosta

Antikvariaatin pitäjä Bartolomeo Gonzáles hikoili ilmaistoimattomassa puodissaan ja tarkkaili poninhäntäpäistä ulkomaalaista.

Rakkauden ja intohimon vastapainoksi valitsin nuorten seikkailukirjan, jota olen satunnaisesti hipelöinyt kirjastossa. Se ei ole koskaan tarttunut mukaani kun kotona on ollut muutakin luettavaa. No, olisi ollut nytkin, mutta tällä kertaa tämä meni edelle. Rooman sudet aloittaa Arkeomysteeri-nimisen sarjan, jota on muistaakseni ilmestynyt kolme osaa. Nemo Rossia epäilinkin aina taiteilijanimeksi, mutta vasta tämän luettuani ja nimen googlattuani selvisi, että kyseessä on kaksi miestä. Mika Rissanen on historiantutkija ja Juha Tahvanainen puolestaan latinanopettaja.

 

Kyseessä on siis nuorten seikkailukirja, jonka tapahtumat sijoittuvat nykypäivän Roomaan ja jonka arvoitus pyörii antiikin Rooman ympärillä. Noin 14-vuotiaat Leo ja Kaius ovat asuneet Roomassa jo vuosia, ja ovat kirjan alussa kokeilemassa miten painovoima toimii. Autotiellä sattuu kolari ja pojat näkevät pakettiautossa olevat salaperäisellä IRPI-tekstillä koristellut laatikot. Uteliaita kun ovat, he värväävät Kaiuksen hakkerikaksoissiskon Silvan selvittämään mistä on kyse. Totta kai tarvitaan koko poppoon neuvokkuus ennen kuin mysteeri ratkeaa.

En nyt tartu kirjan henkilökliseisiin, koska lanu-kirjoissa niillä on oma funktionsa. Tai no, sen verran voisin sanoa, että olisi kiva löytää kirja, jossa se atleetti onkin joukon tyttö ja nörtit poikia. Tai että porukassa olisi kaksi tyttöä ja yksi poika ilman, että siitä seuraisi kolmiodraamoja. Mutta ei tätä nyt voi keskivertoa enempää syyttää kaavamaisuudesta, ja kun pojille kirjoitetaan niin poikien on oltava pääosassa (valitettavasti). Ajattelin kuitenkin nurista siitä, että kirjan tietopuoli on aika kuivasti esitetty. Jopa kuivemmin kuin ylläolevassa tietokirjassa. Toiminta keskeytyi tuon tuostakin puisevaan luennointiin. Jos ei tykkää historiasta niin tämä tuskin innostaa tutustumaan siihen. Toisaalta, jos tykkää historiasta niin tämä voisi hyvinkin olla napakymppi! Aikuista tämä ei jaksanut oikein innostaa juonensa puolesta, mutta nuorempi lukija tykkää varmasti enemmän. Jos harrastaisin enemmänkin kirjavinkkailua niin kyllä tämä pakettiin menisi sanotaan siinä 11-13-vuotiaille vinkattaville.

Luettu myös mm.:

Mari A:n kirjablogi, Lukuisa, Morren maailma ym.

Haasteet:

*From fiction to reality

*Reading Challenge 2016 - 14. a book you can finish in a day [4/40]

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä
447 s.
Otava 2015
Kirjastosta

- Eihän Idan ole pakko sitä Edelfeltin paikkaa ottaa, Aino-rouva sanoi, kun istuin ovensuupenkille napittamaan kenkiäni.

 

Olen lukenut Enni Mustoselta sekä tätä Idasta kertovaa sarjaa että tätä edeltäneen sarjan, Pohjatuulen tarinoita (?). Näiden perusteella suhtaudun uusiin mustosiin aika varautuneesti. Ongelmani kirjojen kanssa on se, että vaikka ne ovat aiheeltaan kiinnostavia ja loppujen lopuksi sujuvaa luettavaa, kerrontatyyli kuitenkin sisältää yhden inhokkini, jota ei kirjoissa pääse karkuun mitenkään. Sitä ei voi olla huomaamatta ja se toistuu jatkuvasti myös Emännöitsijässä.

- God natt, Ida, hän toivotti lopuksi hyvää yötä ja lähti kyökin ovesta.

(s. 80-81)

Ja tuo ei ollut edes sieltä häiritsevimmästä päästä. Kyllä täytyy olla olemassa parempikin tapa ilmaista millä kielellä kukin hahmo puhuu. Ida on vankasti kaksikielinen, sekä suomi että ruotsi sujuvat äidinkielenä. Miksi ihmeessä hän kiinnittäisi jatkuvasti tuolla tavalla huomiota siihen, millä kielellä hänelle puhutaan? Ei hänen tarvitsisi kääntää ruotsia suomeksi mielessään. En minäkään käännä englanninkielistä puhetta tai tekstiä suomeksi ajatuksissani, vaikka englantini ei todellakaan ole niin sujuvaa kuin sitä äidinkielenään puhuvalla. Tuollainen "[repliikki toisella kielellä]", jota seuraa joko "ahaa, [repliikki suomeksi], ajatteli Ida" tai "[repliikin suomennos leipätekstissä]" on minusta lukijana erittäin häiritsevää. Mieluummin luen sellaista tarinaa, jossa tehdään alussa selväksi, että esimerkiksi Albert puhuu koko ajan ruotsia jos ei toisin sanota, ja repliikit kirjoitetaan sitten suomeksi. Tai sitten sellaista, jossa repliikit kirjoitetaan toisella kielellä ja jätetään sitten suomentamatta ja selittämättä.

Aikansa arjen kuvana nämä kirjat ovat kyllä mainioita. Mustonen on selvästi perehtynyt siihen, millaista Ida asemassa olevan nuoren naisen elämä olisi ollut 1900-luvun alun Helsingissä. Pidin paljon siitä, että Ida suhtautuu työhönsä sen kummemmin nenäänsä nyrpistelemättä tai valittamatta. Emännöitsijän tehtäviin kuului tyhjentää vessan paskasanko, joten sen Ida tekee sitä yhtään kauhistelematta. Isäntäväen omituisuuksia oli vain kestettävä, eikä palvelijan tehtävä ollut puuttua isäntäväen elämään ja päätöksiin olivat ne sitten millaisia tahansa. Edelfeltin naisseikkailut eivät ole Idan asia oikeastaan edes silloin kun hän on yksi niistä. Täytyy sanoa, että en suuremmin pitänyt tästä juonesta ja siitä, miten se päättyi. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu huonosti vaan siksi, että minulla on olematon kynnys fiktiivisten pettäjien sietämiseen. Hahmon pisteet menevät aina välittömästi miinukselle.

Mustonen kuvaa Idaa paljon myös työnsä ulkopuolella. Hän käy ostoksilla, tanssimassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja kirjastossa. Kulttuuriharrastukset ovat erityisen vahvasti läsnä tässä sarjan osassa, koska Ida on päässyt asumaan Helsinkiin ja pyörii isäntäväkensä kautta taiteilijapiireissä. Tykkäsin tästä, koska se teki Idasta monipuolisemman ja kolmiulotteisen hahmon. Hänellä on muutakin elämää kuin työ ja Edelfeltin perään haikailu. Aivan erityisesti pidin siitä, että Kansankirjasto oli niin vahvasti mukana! Kirjastonhoitaja hykerteli niin mielissään kun päähenkilöstä tuli aktiivinen kirjaston asiakas. Samalla mietin sitä, miten pitkälle kirjastolaitoskin on sadassa vuodessa tullut. Ida  tarvitsee työnantajansa suosituksen saadakseen lainausoikeuden, ja lisäksi tästä ilosta pitää vielä maksaakin. Onneksi ei enää! Ja toivotan saman tien Suomen yleisille kirjastoille pitkää ikää ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti poliitikot ja päättäjät ymmärtäisivät entistä paremmin sen, miten upea meidän suomalaisten kirjastoverkosto onkaan.

...Meni vähän palopuheen puolelle, mutta no. Jos unohdetaan tuo kieliongelma, kirja oli mukava lukukokemus. Tällainen ruohonjuuritason historia kiinnostaa minua yleensä enemmän kuin suurten herrojen ja satunnaisten rouvien poliittiset päätökset. Tässäpä sitä oli reilut 400 sivua!


Luettu myös mm.: Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa ja monet muut.

Haasteet: kirjankansibingo - fiktiivinen hahmo (ensimmäinen bingo tämän myötä!)

Koko sarjalla on mielestäni miellyttävät kannet. Idan
asema vaihtuu jokaisen kirjan myötä, ja jokainen kansi
kuvaa Idaa kyseisessä kirjassa. En ehkä valitsisi kirjaa
kannen perusteella, mutta kyllä se sisältöön sopii.