 |
| Enni Mustonen: Emännöitsijä 447 s. Otava 2015 Kirjastosta |
- Eihän Idan ole pakko sitä Edelfeltin paikkaa ottaa, Aino-rouva sanoi, kun istuin ovensuupenkille napittamaan kenkiäni.
Olen lukenut Enni Mustoselta sekä tätä Idasta kertovaa sarjaa että tätä edeltäneen sarjan, Pohjatuulen tarinoita (?). Näiden perusteella suhtaudun uusiin mustosiin aika varautuneesti. Ongelmani kirjojen kanssa on se, että vaikka ne ovat aiheeltaan kiinnostavia ja loppujen lopuksi sujuvaa luettavaa, kerrontatyyli kuitenkin sisältää yhden inhokkini, jota ei kirjoissa pääse karkuun mitenkään. Sitä ei voi olla huomaamatta ja se toistuu jatkuvasti myös Emännöitsijässä.
- God natt, Ida, hän toivotti lopuksi hyvää yötä ja lähti kyökin ovesta.
(s. 80-81)
Ja tuo ei ollut edes sieltä häiritsevimmästä päästä. Kyllä täytyy olla olemassa parempikin tapa ilmaista millä kielellä kukin hahmo puhuu. Ida on vankasti kaksikielinen, sekä suomi että ruotsi sujuvat äidinkielenä. Miksi ihmeessä hän kiinnittäisi jatkuvasti tuolla tavalla huomiota siihen, millä kielellä hänelle puhutaan? Ei hänen tarvitsisi kääntää ruotsia suomeksi mielessään. En minäkään käännä englanninkielistä puhetta tai tekstiä suomeksi ajatuksissani, vaikka englantini ei todellakaan ole niin sujuvaa kuin sitä äidinkielenään puhuvalla. Tuollainen "[repliikki toisella kielellä]", jota seuraa joko "ahaa, [repliikki suomeksi], ajatteli Ida" tai "[repliikin suomennos leipätekstissä]" on minusta lukijana erittäin häiritsevää. Mieluummin luen sellaista tarinaa, jossa tehdään alussa selväksi, että esimerkiksi Albert puhuu koko ajan ruotsia jos ei toisin sanota, ja repliikit kirjoitetaan sitten suomeksi. Tai sitten sellaista, jossa repliikit kirjoitetaan toisella kielellä ja jätetään sitten suomentamatta ja selittämättä.
Aikansa arjen kuvana nämä kirjat ovat kyllä mainioita. Mustonen on selvästi perehtynyt siihen, millaista Ida asemassa olevan nuoren naisen elämä olisi ollut 1900-luvun alun Helsingissä. Pidin paljon siitä, että Ida suhtautuu työhönsä sen kummemmin nenäänsä nyrpistelemättä tai valittamatta. Emännöitsijän tehtäviin kuului tyhjentää vessan paskasanko, joten sen Ida tekee sitä yhtään kauhistelematta. Isäntäväen omituisuuksia oli vain kestettävä, eikä palvelijan tehtävä ollut puuttua isäntäväen elämään ja päätöksiin olivat ne sitten millaisia tahansa. Edelfeltin naisseikkailut eivät ole Idan asia oikeastaan edes silloin kun hän on yksi niistä. Täytyy sanoa, että en suuremmin pitänyt tästä juonesta ja siitä, miten se päättyi. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu huonosti vaan siksi, että minulla on olematon kynnys fiktiivisten pettäjien sietämiseen. Hahmon pisteet menevät aina välittömästi miinukselle.
Mustonen kuvaa Idaa paljon myös työnsä ulkopuolella. Hän käy ostoksilla, tanssimassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja kirjastossa. Kulttuuriharrastukset ovat erityisen vahvasti läsnä tässä sarjan osassa, koska Ida on päässyt asumaan Helsinkiin ja pyörii isäntäväkensä kautta taiteilijapiireissä. Tykkäsin tästä, koska se teki Idasta monipuolisemman ja kolmiulotteisen hahmon. Hänellä on muutakin elämää kuin työ ja Edelfeltin perään haikailu. Aivan erityisesti pidin siitä, että Kansankirjasto oli niin vahvasti mukana! Kirjastonhoitaja hykerteli niin mielissään kun päähenkilöstä tuli aktiivinen kirjaston asiakas. Samalla mietin sitä, miten pitkälle kirjastolaitoskin on sadassa vuodessa tullut. Ida tarvitsee työnantajansa suosituksen saadakseen lainausoikeuden, ja lisäksi tästä ilosta pitää vielä maksaakin. Onneksi ei enää! Ja toivotan saman tien Suomen yleisille kirjastoille pitkää ikää ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti poliitikot ja päättäjät ymmärtäisivät entistä paremmin sen, miten upea meidän suomalaisten kirjastoverkosto onkaan.
...Meni vähän palopuheen puolelle, mutta no. Jos unohdetaan tuo kieliongelma, kirja oli mukava lukukokemus. Tällainen ruohonjuuritason historia kiinnostaa minua yleensä enemmän kuin suurten herrojen ja satunnaisten rouvien poliittiset päätökset. Tässäpä sitä oli reilut 400 sivua!
Luettu myös mm.: Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa ja monet muut.
Aikansa arjen kuvana nämä kirjat ovat kyllä mainioita. Mustonen on selvästi perehtynyt siihen, millaista Ida asemassa olevan nuoren naisen elämä olisi ollut 1900-luvun alun Helsingissä. Pidin paljon siitä, että Ida suhtautuu työhönsä sen kummemmin nenäänsä nyrpistelemättä tai valittamatta. Emännöitsijän tehtäviin kuului tyhjentää vessan paskasanko, joten sen Ida tekee sitä yhtään kauhistelematta. Isäntäväen omituisuuksia oli vain kestettävä, eikä palvelijan tehtävä ollut puuttua isäntäväen elämään ja päätöksiin olivat ne sitten millaisia tahansa. Edelfeltin naisseikkailut eivät ole Idan asia oikeastaan edes silloin kun hän on yksi niistä. Täytyy sanoa, että en suuremmin pitänyt tästä juonesta ja siitä, miten se päättyi. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu huonosti vaan siksi, että minulla on olematon kynnys fiktiivisten pettäjien sietämiseen. Hahmon pisteet menevät aina välittömästi miinukselle.
Mustonen kuvaa Idaa paljon myös työnsä ulkopuolella. Hän käy ostoksilla, tanssimassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja kirjastossa. Kulttuuriharrastukset ovat erityisen vahvasti läsnä tässä sarjan osassa, koska Ida on päässyt asumaan Helsinkiin ja pyörii isäntäväkensä kautta taiteilijapiireissä. Tykkäsin tästä, koska se teki Idasta monipuolisemman ja kolmiulotteisen hahmon. Hänellä on muutakin elämää kuin työ ja Edelfeltin perään haikailu. Aivan erityisesti pidin siitä, että Kansankirjasto oli niin vahvasti mukana! Kirjastonhoitaja hykerteli niin mielissään kun päähenkilöstä tuli aktiivinen kirjaston asiakas. Samalla mietin sitä, miten pitkälle kirjastolaitoskin on sadassa vuodessa tullut. Ida tarvitsee työnantajansa suosituksen saadakseen lainausoikeuden, ja lisäksi tästä ilosta pitää vielä maksaakin. Onneksi ei enää! Ja toivotan saman tien Suomen yleisille kirjastoille pitkää ikää ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti poliitikot ja päättäjät ymmärtäisivät entistä paremmin sen, miten upea meidän suomalaisten kirjastoverkosto onkaan.
...Meni vähän palopuheen puolelle, mutta no. Jos unohdetaan tuo kieliongelma, kirja oli mukava lukukokemus. Tällainen ruohonjuuritason historia kiinnostaa minua yleensä enemmän kuin suurten herrojen ja satunnaisten rouvien poliittiset päätökset. Tässäpä sitä oli reilut 400 sivua!
Luettu myös mm.: Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa ja monet muut.
Haasteet: kirjankansibingo - fiktiivinen hahmo (ensimmäinen bingo tämän myötä!)
 |
| Koko sarjalla on mielestäni miellyttävät kannet. Idan asema vaihtuu jokaisen kirjan myötä, ja jokainen kansi kuvaa Idaa kyseisessä kirjassa. En ehkä valitsisi kirjaa kannen perusteella, mutta kyllä se sisältöön sopii. |
Tämä on kirjaston varauslistalla. Kaksi aiempaa olen lukenut ja tykännyt kovasti. Suomen historia kiinnostaa minua ja näissä sitä löytyy :)
VastaaPoistaHistorian vuoksi minäkin näitä aloin lukemaan. :) Suomen taidehistoria on "hieman" hakusessa, ja näissä sitä näkee oikein lähietäisyydeltä.
PoistaOnnittelut bingosta! Olen näemmä onnistunut löytämään kengät-kirjan, joka on ollut minulle hankala ruutu. :)
VastaaPoistaKiitos! :) Kenkä tuli onneksi Cheryl Starayedin Villi vaellus-kirjasta, se olisi muuten ollut melkoisen haastava ruutu. Luulisin, että tietopuolella kenkäkansia löytyisi ainakin muotikirjoista? Ja uusimmassa Marian Keyesin kirjassa on muistaakseni oikein säihkyvät punaiset korkokengät.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaYritin aloittaa tätä sarjaa eilen, mutta se ei halunnutkaan aueta soittimellani, joten kuuntelen nyt ensin muuta ja yritän uudelleen. Minäkin tykkään kovasti tämän tyyppisestä historiallisesta kirjallisuudesta. Nuorempana luin paljon Enni Mustosta ja Laila Hietamiestä. Kummaltakin viimeisimmät lukemani/kuuntelemani olivat pettymyksiä, mutta tätä sarjaa on kehuttu. Ja lukijanakin ihana Inkeri "Peukaloisen retket" Wallenius.
VastaaPoistaNo höh, harmillista. Toivottavasti se oli vain jokin hetkellinen virhe ja kirja toimii myöhemmin! Minä luin nuorempana suunnilleen kaikki Kaari Utriot. En ole uskaltanut lukea niitä uudelleen siltä varalta, että ne eivät kestäkään toistoa...
PoistaSain sen viimein toimimaan. Minulla on tuo sama nuorena lukemani Mustosen Koskivuorisarjan kanssa. Kaari Utrioissakin kävi niin, että vaikka en lukenut samoja uudelleen, en enää tykännytkään niin kovasti. Ehkä se on kyllästymistä, kun olen lukenut ja kuunnellut paljon suomalaisten naisten kirjoittamia realistisromanttisia historian kuvauksia.
VastaaPoistaTuo kyllästyminen voi kyllä hyvinkin vaikuttaa asiaan. Vaikka kirja olisi kuinka hyvä, ei se kuitenkaan tunnu niin hyvältä jos on lukenut muutaman samanlaisen juuri sitä ennen.
PoistaAion kokeilla Mustosen kerrontaa. Hankin Syrjästäkatsojan tarinoista kaksi eli kolmaskin pitää löytää. Luen ne vasta sitten. En ole kotimaisten historiallisten romaanien lukija varsinaisesti, mutta tältä tasolta kerrottuna kiinnostuin.
VastaaPoistaMustosen kerronta on muuten toimivaa, mutta minulla tosiaan tökkää aina tuohon kaksikielisyyteen. Ehkä olen ainoa, jota se tosissaan häiritsee! Tarinan puolesta Syrjästäkatsojia on kiva lukea, tulee samalla opittua uutta tuon ajan suurista suomalaisista taitelijoista.
Poista