Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido: Blacksad #01-05

Juan Díaz Canales & Juanjo Guarnido:
#01 Kissa varjoisilta kujilta, 2006
(Quelque part entre les ombres, 2000)
#02 Valkoinen valtakunta, 2007
(Arctic-nation, 2003)
#03 Punainen sielu, 2008
(Âme rouge, 2005)
#04 Hiljainen helvetti, 2010
(L'Enfer, le Silence, 2010)
#05 Amarillo, 2013
(Amarillo, 2013)
Arktinen Banaani
Kirjastosta

Joskus minusta tuntuu, että toimistoni sijaan olen saapunut jonnekin menneen sivilisaation raunioihin. Syynä ei ole siellä vallitseva sekasorto, vaan pikemminkin se, että kaikki muistuttaa minua siitä sivistyneestä olennosta, joka joskus olin.

Eksyn harvemmin sarjakuvapuolelle, mutta tässä päivänä muutamana harhailin siellä hyllyttämässä. Sattuipa silmääni sarjakuva-albumi, jonka synkässä kannessa tuijotti iso musta kissan naama. No tokihan sitä piti sitten katsoa tarkemmin ja kun kaikki sarjan osat olivat hyllyssä, nappasin ne mukaani.

Näiden idea on varsin film noir-mainen. On yksinäinen yksityisetsivät, jonka ympärillä pörrää kauniita ja kohtalokkaita naisia. On mutkikasta politiikkaa, korruptiota, seksiä ja veristä väkivaltaa. Erona noir-elokuviin on se, että tässä kaikki hahmot on kuvattu eläiminä. John Blacksad on kannen iso musta kissa, oikea komistus tässä maailmassa. Juonen kannalta tärkeiden hahmojen laji kertoo jotain kyseessä olevasta hahmosta, joten pahikset oli hieman valitettavasti erittäin helppo bongata muiden joukosta. Lisko on pahis, hevonenkin yleensä, ja kissat ovat tietenkin hyviksiä (jee!).

Jokainen albumi on oma tarinansa ja käsittelee eri aihetta. Aiheet on nostettu noir-perinteestä ja noin yleensäkin 1940-luvun Amerikan ilmapiiristä. Joukosta löytyy esimerkiksi rasismia perinteiseen KKK-malliin (Valkoinen valtakunta, josta pidin vähiten) sekä sirkuselämää (Amarillo, joka taisi olla loppupeleissä suosikkini). Nämä eivät siis ole mitään kevyttä ja hilpeää kesälukemista. Luin kaikki viisi albumia yhteen menoon ja loppupuolella se alkoi jo hieman kaduttamaan. Olisin varmasti saanut näistä enemmän irti, jos olisin lukenut nämä yksitellen ja jättänyt itselleni aikaa sulatella lukemaani. Lisäksi täytyy sanoa, että en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Amerikan historiasta tai noirista tyylinä. Näissä oli niin selvästi amerikkalainen ilmapiiri ja asenne, että ne eivät oikein kolahtaneet minuun. Noir tunki kaiken läpi, niinhän oli tarkoituskin, mutta synkkä maailmanlopun tunnelma ei oikein istunut keskelle kesää. Hyvin kirjoittettuja ja etenkin piirrettyjä, mutta minä en ole näiden kohdeyleisö. Silti piti lukea jokainen osa eli kyllä nämä silti sen varran hyviä ja kiinnostavia olivat!

Mitä pitemmälle näitä luin, sitä enemmän minua alkoi vaivata sukupuolten väliset erot piirrostyylissä. Ensinnäkin kaikki naishahmot ovat niin sanottuja nättejä eläimiä. Kissoja, kauriita, siroja koiria ja sen sellaisia. Yhden kirahvin bongasin, mutta vain huvittavana taustahahmona. Mieshahmoja sen sijaan on vaikka minkälaisia. On kissoja, koiria, hevosia, liskoja, lintuja, melkein mitä vain paitsi ötököitä (onneksi, lukeminen oliis loppunut jättihämähäkkiin...). Miehet saivat olla omituisia ja vastenmielisiä, mutta naiset olivat vain kauniita. 

Mihin liittyen, toiseksi: jos unohdetaan kahdella jalalla käveleminen, peukalot jne. niin jokainen mieshahmo on hyvin pitkälti lajinsa näköinen. Hevosella oli hevosen turpa ja pöllöllä linnun nokka, jääkarhun pää oli ihan jääkarhun pään näköinen. Myös kokoerot saattoivat olla huomattavia. Naishahmot sen sijaan olivat enimmäkseen saman näköisiä kuin Aku Ankan Karhukopla ja Teppo Tulppu. Nättejä eivätkä minkään minun tuntemani eläimen näköisiä. Lajin tunnisti ehkä korvista ja näin lähinnä kauriiden ja kissojen kohdalla.

Kauniit naiset toki kuuluvat film noirin vakiokalustoon, mutta minua tuo alkoi ärsyttämään.

Luettu myös mm.: Kujerruksia, Lukemisen kartasto

Haasteet: 50 kategoriaa - 40. a graphic novel