Laura Niemi: Työelämän tyhjänpuhujat: jargonin kupla ja miten se puhkaistaan

Ennen lantaa luotiin.

Tehdäänkö sinunkin työpaikallasi organisaation strategiaa kirkastavia toimenpiteitä, joihin voi sisältyä esimerkiksi haasteellisia asiakaskokemuksia ja niihin liittyviä vuorovaikutustilanteita koskevia elämyksellisiä linjauksia?

Vaaniiko viestintäkonsultti nurkan takana odottaen tilaisuutta fasilitioda sinua ja luoda henkilötyövuosien voimavaroja energisoivia ja tahtotiloja törmäyttäviä ratkaisuja organisaatiomuotoilun kautta?

Niinpä.

Työkaverini kuunteli hiljattain Yle Areenasta Aristoteleen kantapään jakson, jossa Pasi Heikura ja Laura Niemi keskustelivat johtoporrasta riivaavasta jargonista. Innostuin itsekin kuuntelemaan tuon jakson ja varaamaan sitten tämän oivallisesti nimetyn kirjan Työelämän tyhjänpuhujat.

Niemi pureutuu kirjassa jargoniin eli ympäripyöreään kehittelypuheeseen, jota tavallinen maanmatonen ei ensinnäkään ymmärrä ja toiseksi ei voi sietää. Tällainen kielellä hienostelu ja yksinkertaisten asioiden monimutkaistaminen työpaikoilla on hiipinyt joka puolelle.

Niemi kirjoittaa hauskasta ja oivaltavasti asiasta, joka nostaa arjessa toistuvasti verenpainetta ja aiheuttaa välillä jopa kehitysvastarintaa. Harvat vastustavat kehitystä sinänsä, mutta uudet ideat on aina vaikeampi nielaista, jos ne on puettu turhiin hörhelöihin kuin Ranskan rokokoon aateliset.

Kirjassa on mainioita esimerkkejä siitä, missä ja milloin jargonia käytetään ja miten se vaikeuttaa viestin ymmärtämistä. Miksi pitää olla piiritystilanteita kun kyseessä on kuitenkin vanha kunnon piiritys? Miksi lauseiden täytyy olla kilometrin mittaisia ja joukossa on ehkä yksi verbi, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä asian kanssa? Jos sitä asiaa edes on.

Niemi toteaa kyllä myös sen, että jargonille ja työpaikkasanastolle on joskus paikkansakin. Joidenkin asioiden kohdalla riittää, että sanaston ymmärtävät ne ihmiset, jotka ovat kyseisen asian kanssa tekemisissä. Hankehakemuksissa kannattaa puhua hankejargonia, jotta rahakirstun vartijat vaikuttuvat ja euroja satelee. Ja jos ei muuta niin johtajat, konsultit ynnä muut vastaavat pääsevät pätemään keskenään trendisanoja käyttäen. 

Kirjan tiedot:

Laura Niemi: Työelämän tyhjänpuhujat: jargonin kupla ja miten se puhkaistaan | SKS Kirjat 2024 | 168 sivua | Kirjastosta

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen:
Taiteilijan vaimo
429 s.
Otava 2018
Kirjastosta

Laskeva aurinko oli jo punannut pilvet kattojen yläpuolella, kun sain ommelluksi viimeiseen neulepuseroon Elsan nimilapun.

Postittaessani yllä olevan kuvan eilen Instagramiin totesin, että tätä sarjaa on tässä vaiheessa selvästi parasta lukea ajattelematta liikoja. Jos vain luen pysähtymättä miettimään lukemaani, kirja on erittäin vetävä. Jos taas tietoisesti kiinnitän huomiota tekstiin, monet asiat alkavat ärsyttää minua. Luin kirjan yhteen putkeen eilen ja huomasin valvoneeni ihan liian pitkään ottaen huomioon, että minun piti nousta aamulla töihin. Kerronpa siis ensin millainen tämä oli tuollaisena lukukokemuksena ja sitten valitan valikoidusti niistä asioista, joita ajattelin vasta lukemisen jälkeen.

Taiteilijan vaimo jatkaa suoraan siitä mihin Ruokarouvan tytär jäi. Kirsti (muotitalon ompelija) ja Iivo (kuvanveistäjän oppipoika) asuvat susiparina Pariisissa, mutta Kirstin kaipaa perhettään ja Suomea. Sinne he pian lähtevätkin päästäkseen naimisiin ennen kuin juorut heidän yhdessä asumisestaan ennättävät kotipuoleen. Pari vihitäänkin yhdessä hujauksessa ja realististen vaihtoehtojen puutteessa nuoripari asettuu asumaan Albergaan Idan hoiviin. Kirsti päättää toteuttaa haaveensa ja perustaa muotitalon edellisistä kirjoista tutun Miilin kanssa. Pikkuinen puoti menestyy hyvin eikä edes tyttären saaminen estä Kirstiä elämästä unelmaansa, etenkin kun perheen tulot ovat pitkälti hänen varassaan. Iivon ura kun ei etene toiveiden mukaan ja pian Kirstillä onkin käsissään sekä yritys, vauva että mököttävä mies.

Se, mistä tässä pidin ehdottomasti eniten, oli Kirstin rohkeus ja sekä tavallisen arjen että hänen työnsä kuvaus. Kirjassa eletään vuosia 1927-1930 ja minusta oli kiva lukea ajan naisista, muodista ja yhteiskunnasta. Tehdessään kauppaa muotitalostaan Kirsti esimerkiksi ymmärtää ensimmäistä kertaa tarvitsevansa nyt Iivon luvan siihen ja moneen muuhunkin asiaan. Naimaton Miili sen sijaan saa hoitaa liikeasiansa ja omaisuutensa ihan miten itse haluaa.


- Jos ne sen lainan myöntävät, niin siihen tarvitaan sitten Iivolta lupa. - - 

- Mihin siinä Iivoa tarvitaan? ihmettelin. - Minähän olen täysi-ikäinen!

- Niin mutta nyt olet naimisissa, äiti selitti. - En minäkään ole saanut hoitaa omia asioitani ilman Eliaksen lupaa sen jälkeen kun me naimisiin mentiin. Olihan se järkytys ensi alkuun, mutta nyt siihen on jo tottunut. Kai siihenkin nyt tulee jokin tolkku, kun saadaan se uusi avioliittolaki, mutta pahoin pelkään, ettei se koske meitä vanhan lain aikaan naineita.

- Me Iivon kanssa eletään kyllä taatusti uuden lain mukaan, vaikka pykälät mitä sanoisivat, puuskahdin äidille. Tuskinpa Iivokaan tässä asiassa heittäytyisi poikkiteloin.

(s. 280)

Laki muuten uusittiin vuonna 1929, mutta ei sitä taidettu kirjassa mainita. Tähän puoleen naisen arjesta olisi voinut syventyä vähän enemmänkin, koska minua kiinnosti mikä Iivon näkemys asiaan oikeasti oli. Ylipäätään minusta oli kiva lukea tuollaista aikakauteen sopivaa ajatuksenkulkua. Kirsti oli eniten itsensä ja sitten naisten puolella kuulostamatta kuitenkaan liian modernilta ja nykyajan retoriikkaan nojaavalta.

Samasta syystä Kirstin muotitalon ympärillä pyörivä maailma vei mukanaan. Omistajat, työntekijät ja asiakkaat olivat kaikki naisia, joilla oli samanlaisia ongelmia kuin nykyäänkin. Kirstin kantavana ajatuksena on tehdä tyylikkäitä vaatteita tavallisille naisille. Valitettavasti tästä kyllä lipsutaan kerronnassa aika paljonkin ja puodin asiakkaina nähdään lähinnä varakkaita rouvia. Joka tapauksessa ne mainitut ongelmat ovat sellaisia, joihin on helppo löytää esimerkkejä tästäkin päivästä. Mistä isompi nainen saa mieleisensä uimapuvun? Entäpä raskaana oleva nainen? Onko molempien tyydyttävä muodottomiin säkkeihin vai saako syystä tai toisesta isomahainen nainen olla tyylikäs? Miten Kirsti ehtii pysyä muodin perässä ja mitä sellaista hänen puotinsa voi tarjota, mitä ei voi saada massatuotantovaatteista? Miten hän pystyy tasapainoilemaan perheen ja työn välissä? Tähän löytyy tosin heppo vastaus Idasta, joka hoitaa mielellään ensimmäistä lastenlastaan, mutta ongelma on hyvin tuttu nykynaisellekin.

Eli kirja on tapahtumallisesti kiinnostavaa luettavaa ja antaa hyvän kuvan ajan elämästä. Tai sanotaan nyt, että ajan elämästä tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ja sosiaaliseen piiriin kuuluvan naisen näkökulmasta. Kirstillä ei ole puutetta mistään paitsi ehkä järkevistä aviopuolisoista.

Ja sitten tämän hetken Top 3 niistä asioista, joita yritin olla ajattelematta liian tarkasti lukiessani:

• Ihmeelliset Sattumat, joita taas viljellään niin että sadolla ruokkisi vähintään Albergan väen. Jos on mahdollisuus nähdä jotain merkittävää tai törmätä vahingossa kuuluisuuteen, Kirsti on varmasti paikalla. Charles Lindberghin yksinlento, Laimi Leidenius synnytyslääkärinä, Gunnar Finnen Topelius-patsas, Kirsti saa olla osana kaikkea vaikka tarinan pitäisi tehdä millaisia kiemuroita sen mahdollistamiseksi. Sarjan nimi on toki Syrjästäkatsojan tarinat, mutta rajansa kaikella.

• Kieliongelma. En edelleenkään voi sietää Mustosen tapaa kirjoittaa kaksikielistä dialogia ja mielestäni sitä oli nyt enemmän kuin aiemmin. Valitin asiasta jo Emännöitsijää lukiessani.

• Kirjan nimi, johon kiinnitin huomiota myös Ruokarouvan tyttäressä. En pidä siitä, että Kirsti määritellään nimessä toisen henkilön kautta, ensin äidin ja sitten aviomiehen. Koko tarinahan kertoo siitä, miten hän on oma itsensä ja tekee omat valintansa. Näistä osista olisi ihan hyvin voinut tehdä vaikka Hatuntekijän ja Ompelijan/Muotisuunnittelijan/minkä vain Kirstistä itsestään kertovan jutun. Hänen tärkein ominaisuutensa kirjassa ei ole Iivon vaimona oleminen. Yhteishyvän viimeisimmässä numerossa kerrottiin jo sarjan seuraavan osan nimi. Sotaleskikin on sana, jolla nainen määritellään miehen kautta.

Erityismainintana rasismilta kovasti tuntuvat kohtaukset. Kaikki Kirstin Pariisissa näkemät tummaihoiset ihmiset ovat joko eksoottisia viihdyttäjiä, usein suoranaisessa lavapornossa, tai suoraan prostituoituja. Sympaattisia ja moniulotteisia he eivät ikinä ole. Saksaan menevässä junassa Kirsti ja Iivo tapaavat kliseisen köyhän ja nuoren juutalaisviulistin, ja Kirsti saa olla sopivan järkyttynyt (miten voi olla??) ja ylemmyydentuntoinen (ei meillä Suomessa!!) kun hänelle kerrotaan maan voimakkaasta juutalaisvastaisuudesta. Lisäksi hän saa olla Hyvä Ihminen jättäessään köyhälle perheelle vähän rahaa piirongin päälle. Ja sitten asiaa ei mainita uudelleen koko tarinan aikana, koska ilmeisesti kiintiö tuli kerrasta täyteen.

Epäilen kyllä Josef Blumenthalin (uudelleensyntynyt Joseph von Blumenthal?) palaavan kuvioihin Sotaleskessä, koska toinen maailmansota. Lisäennustuksia: Iivolla on suhde joko Madame  Craucheriin tai johonkin toiseen lapualaisliikkeen naiseen (mahdollisesti hän vinkuu ettei Kirstillä ole hänelle aikaa yrityksensä vuoksi ja onkin itse asiassa Kirstin vika, että Iivo ajautuu toisen naisen syliin huomiota hakemaan) ja toinen kaksospojista kuolee sodassa (suurempi klisee olisi tietenkin jos taiteellisempi veli kuolisi). Ennemmin tai myöhemmin Viena menee naimisiin joko Esterin pojan kanssa, tai sitten sen poikavauvan jota Kirsti imetti sairaalassa.

Toivottavasti olen väärässä kaikessa, mutta pakkohan se on sitten lukea Sotaleski niin tiedän!

Luettu myös mm.:

Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Mrs. Eriksson's Room ynnä monet muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan [29/50]

* Kirjankansibingo - perhe

Marjo Pajunen: Todellista matematiikkaa

Marjo Pajunen:
Todellista matematiikkaa
148 s,
Boheemipokkarit 2017
Arvostelukappale kirjailijalta, kiitos!

Paikka oli oikea, mutta aika väärä.

Vähän sama juttu tämän kirjan kanssa! Sain tämän kun lumi oli vielä maassa, mutta enpä ehtinyt lukemaan aiemmin. Sinänsä sääli, tämä olisi nimittäin ollut hyvää nojatuolimatkailijan talviluettavaa, tarina kun sijoittuu Portugalin Azoreille, pienelle Santa Marian saarelle.

Kirjan nimettömäksi jäävä päähenkilö on lähtenyt reissun päälle irtiottona arjestaan kansanedustajan avustajana. Hänellä on epämääräisiä suunnitelmia kirjoittaa matkakirja tai ehkäpä muodikasta matkablogia. Santa Marialla hän kuulee huhuja toisesta saarella asuneella suomalaisesta, Kristianista, joka pari vuotta aiemmin teki lähtemättömän vaikutuksen saarelaisiin. Kristianin tapaus alkaa kiinnostaa päähenkilöä, joka päättää selvittää mitä mies oikeastaan saarella tekikään.

Noin niin kuin päällimmäisenä ajatuksena mieleeni jäi se, että kirja ei oikein osannut päättää mikä se olisi. Leppoisa lomailukertomus? Neiti Etsivä-tyylinen nuuskintajuttu? Elämänfilosofiaa pohtiva teos? Kaikkien näiden yhdistäminen ei mielestäni toiminut parhaalla mahdollisella tavalla vain 148 sivussa. Jos kirja olisi ollut pitempi, olisi teemoihin ehtinyt syventyä enemmän. Tuntui, että juuri kun juttu pääsi vauhtiin vaikka nuuskinnan osalta, se keskeytyi filosofointiin tai ympäristön kuvailuun. Jokainen osa toimi yksittäin, mutta ei tuolla tavalla yhdistettynä näin lyhyessä kirjassa.

Mikä on kyllä sääli, koska minua kiinnostivat etenkin neitietsivöinnit ja saaren kuvailu! Päähenkilö törmää koko ajan umpikujaan nuuskinnoissaan, koska saarelaiset joko olettavat kaikkien jo tietävän kaiken Kristianista tai sitten eivät halua olla se, joka kertoo hänestä ulkopuolisille. Tulee ihan mieleen kylä jos toinenkin täällä Suomessa... Kuva Kristianista rakentuu siis pala palalta ja kirjan loppu jää yllättäen hieman avoimeksi. Minä pidin tästä ratkaisusta. Eihän ketään voi tuntea kokonaan pelkkien toisen tai kolmannen käden tietojen perusteella.

Pidin myös todella paljon tavasta, jolla Pajunen kuvailee saarta ja päähenkilön lomailua. Jälkimmäiseen mahtuu niin vuokra-autoja, kuorsaavia mummoja kuin paikallisiin tutustumistakin. Sikäli tämä oli kyllä hyvää kesäluettavaakin, että minun tekisi nyt mieleni löytää ihana (tai omituinen!) pieni ravintola tai meriuima-allas, jossa saisin lekotella ihan yksikseni. En ole koskaan käynyt Azoreilla, mutta kirja antaa siitä ihanan rehevän ja lämpimän kuvan.

Aamuinen paahde ei yltänyt Atlantin reunalle asti. Suolaiset pisarat lensivät ilmassa. Ei ihme, että puutarhat näyttivät vehreiltä ja hyvinvoivilta. Kun mereltä nousi puhuri, siniset törmänkukat ja mehikasvit vuoroin painautuivat maahan, vuoroin yrittivät lähteä lentoon. Sitruspuiden oksat keinuivat tuulen mukana kuin olisivat nauttineet kyydistä.

(s. 42)

Eli siis matkakuumetta herättävä ympäristö ja kiva aikuisten Neiti Etsivä-juttu, mutta turhan paljon tarinaa näin pienessä sivumäärässä. Tykkäsin silti lukea tätä ja nyt aloin yhtäkkiä miettimään miten kirjailija kuvailisi esimerkiksi Grönlantia. Voisihan päähenkilö lomailla sielläkin!

Luettu myös mm.:

Hemulin kirjahylly, Unelmien aika

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 37. kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi [25/50]
Serkku lasketaan perheenjäseneksi, eiköstä juu?

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Enni Mustonen: Emännöitsijä
447 s.
Otava 2015
Kirjastosta

- Eihän Idan ole pakko sitä Edelfeltin paikkaa ottaa, Aino-rouva sanoi, kun istuin ovensuupenkille napittamaan kenkiäni.

 

Olen lukenut Enni Mustoselta sekä tätä Idasta kertovaa sarjaa että tätä edeltäneen sarjan, Pohjatuulen tarinoita (?). Näiden perusteella suhtaudun uusiin mustosiin aika varautuneesti. Ongelmani kirjojen kanssa on se, että vaikka ne ovat aiheeltaan kiinnostavia ja loppujen lopuksi sujuvaa luettavaa, kerrontatyyli kuitenkin sisältää yhden inhokkini, jota ei kirjoissa pääse karkuun mitenkään. Sitä ei voi olla huomaamatta ja se toistuu jatkuvasti myös Emännöitsijässä.

- God natt, Ida, hän toivotti lopuksi hyvää yötä ja lähti kyökin ovesta.

(s. 80-81)

Ja tuo ei ollut edes sieltä häiritsevimmästä päästä. Kyllä täytyy olla olemassa parempikin tapa ilmaista millä kielellä kukin hahmo puhuu. Ida on vankasti kaksikielinen, sekä suomi että ruotsi sujuvat äidinkielenä. Miksi ihmeessä hän kiinnittäisi jatkuvasti tuolla tavalla huomiota siihen, millä kielellä hänelle puhutaan? Ei hänen tarvitsisi kääntää ruotsia suomeksi mielessään. En minäkään käännä englanninkielistä puhetta tai tekstiä suomeksi ajatuksissani, vaikka englantini ei todellakaan ole niin sujuvaa kuin sitä äidinkielenään puhuvalla. Tuollainen "[repliikki toisella kielellä]", jota seuraa joko "ahaa, [repliikki suomeksi], ajatteli Ida" tai "[repliikin suomennos leipätekstissä]" on minusta lukijana erittäin häiritsevää. Mieluummin luen sellaista tarinaa, jossa tehdään alussa selväksi, että esimerkiksi Albert puhuu koko ajan ruotsia jos ei toisin sanota, ja repliikit kirjoitetaan sitten suomeksi. Tai sitten sellaista, jossa repliikit kirjoitetaan toisella kielellä ja jätetään sitten suomentamatta ja selittämättä.

Aikansa arjen kuvana nämä kirjat ovat kyllä mainioita. Mustonen on selvästi perehtynyt siihen, millaista Ida asemassa olevan nuoren naisen elämä olisi ollut 1900-luvun alun Helsingissä. Pidin paljon siitä, että Ida suhtautuu työhönsä sen kummemmin nenäänsä nyrpistelemättä tai valittamatta. Emännöitsijän tehtäviin kuului tyhjentää vessan paskasanko, joten sen Ida tekee sitä yhtään kauhistelematta. Isäntäväen omituisuuksia oli vain kestettävä, eikä palvelijan tehtävä ollut puuttua isäntäväen elämään ja päätöksiin olivat ne sitten millaisia tahansa. Edelfeltin naisseikkailut eivät ole Idan asia oikeastaan edes silloin kun hän on yksi niistä. Täytyy sanoa, että en suuremmin pitänyt tästä juonesta ja siitä, miten se päättyi. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu huonosti vaan siksi, että minulla on olematon kynnys fiktiivisten pettäjien sietämiseen. Hahmon pisteet menevät aina välittömästi miinukselle.

Mustonen kuvaa Idaa paljon myös työnsä ulkopuolella. Hän käy ostoksilla, tanssimassa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja kirjastossa. Kulttuuriharrastukset ovat erityisen vahvasti läsnä tässä sarjan osassa, koska Ida on päässyt asumaan Helsinkiin ja pyörii isäntäväkensä kautta taiteilijapiireissä. Tykkäsin tästä, koska se teki Idasta monipuolisemman ja kolmiulotteisen hahmon. Hänellä on muutakin elämää kuin työ ja Edelfeltin perään haikailu. Aivan erityisesti pidin siitä, että Kansankirjasto oli niin vahvasti mukana! Kirjastonhoitaja hykerteli niin mielissään kun päähenkilöstä tuli aktiivinen kirjaston asiakas. Samalla mietin sitä, miten pitkälle kirjastolaitoskin on sadassa vuodessa tullut. Ida  tarvitsee työnantajansa suosituksen saadakseen lainausoikeuden, ja lisäksi tästä ilosta pitää vielä maksaakin. Onneksi ei enää! Ja toivotan saman tien Suomen yleisille kirjastoille pitkää ikää ja valoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti poliitikot ja päättäjät ymmärtäisivät entistä paremmin sen, miten upea meidän suomalaisten kirjastoverkosto onkaan.

...Meni vähän palopuheen puolelle, mutta no. Jos unohdetaan tuo kieliongelma, kirja oli mukava lukukokemus. Tällainen ruohonjuuritason historia kiinnostaa minua yleensä enemmän kuin suurten herrojen ja satunnaisten rouvien poliittiset päätökset. Tässäpä sitä oli reilut 400 sivua!


Luettu myös mm.: Amman lukuhetki, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakko ruispellossa ja monet muut.

Haasteet: kirjankansibingo - fiktiivinen hahmo (ensimmäinen bingo tämän myötä!)

Koko sarjalla on mielestäni miellyttävät kannet. Idan
asema vaihtuu jokaisen kirjan myötä, ja jokainen kansi
kuvaa Idaa kyseisessä kirjassa. En ehkä valitsisi kirjaa
kannen perusteella, mutta kyllä se sisältöön sopii.