keskiviikko 6. heinäkuuta 2022

Béja & Nataël: Five on the Treasure Island & Five Go Adventuring Again

Kansikuvat.

Sisarukset Julian, Dick ja Anne tapaavat viimein serkkunsa Georgen ja tämän koiran Timmyn. Alkukankeuden jälkeen serkukset ystävystyvät ja löytävät itsensä seikkailuista.

No Viisikkohan se siinä! En tiennyt, että näistä lapsuuteni klassikoista on tehty sarjakuviakin. Ilmeisesti ihan ensimmäistä kertaa juhlistamaan sarjan kasikymppisiä. Toivottavasti nämä saadaan suomennettuinakin, en varmasti ole ainoa, joka joutui heti nostalgian kouriin nähdessään nämä.

Näiden piirrostyyli jäljittelee 1940-luvun sarjakuvia. Ruudut ovat selkeästi piirrettyjä eikä niiden muodoilla kikkailla. Sarjakuvat ovat värillisiä enkä muuten muistanut, että toisin kuin serkkunsa, George on tummatukkainen. Lapset on piirretty vanhemmat näköisiksi kuin se 10-12 vuotta, jonka he kirjoissa ovat. Ehkä tällä yritetään saada vähän vanhemmatkin tarttumaan näihin?

Nämä kaksi sarjakuva-albumia kertovat kahden ensimmäinen Viisikko-romaanin tarinat. Serkukset tapaavat Five on the Treasure Islandissa, kun Julian, Dick ja Anne saapuvat kesälomalle Kirriniin. Sitten sitä etsitäänkin jo aarretta Georgen omistamassa saaressa.

Toisessa osassa Five Go Adventuring Again koko joukko palaa Kirriniin joululomalle. Opintoja on suoritettava lomallakin, mutta lapsille palkatussa kotiopettajassa on jotain hämärää. Enpä muistanut sitäkään, että ennen serkkujensa tapaamista George oli äitinsä kotiopetuksessa.


Kuvassa lapset ilakoivat rannalla Timmy-koiran katsoessa vieressä.
Jee!
(s. 21)


Viisikko-seikkailut ovat herttaisen wanhanaikaisia tarinoita, joissa nokkelat lapset löytävät aarteita ja salakäytäviä. Ajan henki on vahvasti läsnä niin kaikkien käytöksessä kuin kuvituksen kauttakin. Georgen villiys ja perinteisen tyttöyden torjunta ovat rasitteita etenkin hänen vakavalle isälleen. Fanny-äiti on kotiäiti, joka on piirretty hyvin tyylikkäänä ja ehkäpä jopa poliisin kanssa flirttailevana!

Toisessa osassa on kohta, jossa Anne tutkii Georgen henkilökohtaista muistikirjaa (hyi sinua, Anne!). Siitä paljastuu, että George ihailee muun muassa Hubertine Auclertia ja Emily Davisonia, 1800- ja 1900-luvun vaihteen naisasianaisia. Olikohan tätä noissa romaaneissa vai oliko tämä sarjakuviin lisätty juttu?

Se, mitä jäin näissä kaipaamaan, oli syöminen! Missä olivat reput ja piknik-korit, joista kaiveltiin jos jonkinlaista evästä?


Kirjojen tiedot:
Béja & Nataël, Enid Blyton: Five on the Treasure Island & Five Go Adventuring Again | Hodder & Stoughton 2022 (1. p. 2017) | 60 & 68 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Klassikkokesä 2022 : Kirjat 3 ja 4

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Grace Ellis & Hannah Templer: Flung Out of Space: Inspired by the Indecent Adventures of Patricia Highsmith

Kansikuva.

Mietin kumman lukisin ensin, The Price of Saltin vai tämän sarjakuvan. Tämä nimittäin kertoo Patricia Highsmithista, edellisen kirjoittajassa. Tein mielestäni oikean valinnan lukemalla ensin kyseisen kirjan ja sitten tämän, koska tässä kerrotaan myös The Price of Saltin synnystä.

Sarjakuvassa on esipuhe, jossa kerrotaan, että Highsmith on haluttu esittää jota kuinkin sellaisena kuin hän oli. Esipuhe on myös sisältövaroitus, koska Highsmith oli tunnetusti rasisti ja antisemitisti, joka kaiken lisäksi vihasi naisia.

Etenkin tuo jälkimmäinen oli hänelle ongelmallista ja sitä kuvataan myös tässä kirjassa. Highsmith käy terapiassa toivoen muuttuvansa lesbosta heteroksi. Hän inhoaa itseään eikä edes pidä useimmista naisista ihmisinä, mutta siitä huolimatta hän löytää itsensä toistuvasti lesbobaareista ja naisten kanssa sängystä.

Kirjassa kuvataan mielestäni hyvin varsin epämiellyttävää ihmistä, joka torpedoi kaikki ihmissuhteensa eikä oikeastaan välitä kenestäkään.

Kirjan hauskin kohta oli hauska myös Highsmithin mielestä. Osana terapiaansa hän joutuu nimittäin vertaistukiryhmään.


Kuvassa Patricia Highsmith sanoo terapeutilleen, "Well, doc, I think you've cracked this case. Surrounding me with like-minded women is surely the answer to my problem."
"Well, doc, I think you've cracked this case.
Surrounding me with like-minded women is
surely the answer to my problem."
(s. 90)

Mikä voisi mennä pieleen?

Muiden ongelmiensa lisäksi Highsmith inhoaa työtään sarjakuvakirjoittajana. Se on hänestä alhaista roskatyötä, jota Oikeat Kirjailijat eivät tee.

Tärkeä juoni kirjassa onkin Muukalaisia junassa -kirjan myyminen ja sen tuoma maine ja kunnia. Sen jälkeen Highsmith halusi julkaista The Price of Saltin salanimellä ettei leimautuisi lesbokirjailijaksi.

Tykkäsin sarjakuvan selkeästä piirrosjäljestä. Tarinaa on helppo seurata ja hahmot erottaa helposti toisistaan. Piirroksista oikein huokuu 50-luku muotia myöten, ja kaikki polttavat kuin korsteenit.


Kirjan tiedot:
Grace Ellis & Hannah Templer: Flung Out of Space: Inspired by the Indecent Adventures of Patricia Highsmith | Abrams ComicsArts 2022 | 220 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Queerlukuhaaste 2022 : Historiallinen

lauantai 2. heinäkuuta 2022

Patricia Highsmith: The Price of Salt

Kansikuva.

The lunch hour in the coworkers' cafeteria at Frankenberg's had reached its peak.

19-vuotias Therese Belivet haaveilee teatterilavastajan työstä. Tilaisuutta odotellessa hän työskentelee tavaratalon leluosastolla. Jouluruuhkan aikaan kauppaan astuu Carol Aird, johon Therese tuntee heti vastustamatonta vetoa…

Katsoin jokunen vuosi sitten Carol-elokuvan, joka perustuu tähän kirjaan. Vaikka pidänkin Cate Blanchettista, leffa ei tehnyt minuun sen suurempaa vaikutusta. Päätin silti lukea kirjan kun se sattui silmääni kirjaston OverDrivessa. Se sopii hyvin muutamaan lukuhaasteeseen ja onhan se klassikko.

Kirja on tunnettu muun muassa siitä, että se on ensimmäinen julkaistu lesbokirja, jossa pariskunta saa onnellisen lopun. Tai no, ainakaan kumpikaan ei kuollut tai joutunut pakkohoitoon, ja heidän yhteinen tulevaisuutensa näyttää hyvinkin mahdolliselta. Rima oli matalalla 1950-luvulla.

Jos suhdetta ei lasketa, Carol-paran elämä menee kyllä ihan persiilleen. Kirjan alkaessa hän on keskellä vaikeaa avioeroprosessia. Kun aviomies saa kiistattomia todisteita Carolin suhteesta Thereseen, Carolilla ei ole mitään mahdollisuutta saada tyttärensä huoltajuutta. Elääkseen onnellisena Theresen kanssa hänen täytyy luopua melkein kaikesta muusta. Että semmoinen onnellinen loppu se.

Therese sen sijaan saa suhteesta lisää itsevarmuutta. Minusta oli mielenkiintoista lukea tarina nimenomaan hänen näkökulmastaan. Hän on aivan hukassa tarinan alussa ja lipumassa kohti avioliittoa, jota ei halua. Carolin kautta hän löytää paitsi rakkauden myös itsensä.

Noin yleisesti ottaen lesboja ei katsottu hyvällä 1950-luvulla, mutta Therese tietää silti naisten välisten suhteiden olevan mahdollisia. Hä joutuukin pohtimaan, onko sellainen oikeasti mahdollista hänelle itselleen. Kirjassa on mielestäni kauniisti kirjoitettuja kohtia intohimosta ja rakkaudesta, joka polttaa Thereseä.


She wanted to thrust the table aside and spring into her arms, to bury her nose in the green and gold scarf that was tied close around her neck. Once the backs of their hands brushed on the table, and Therese's skin there felt separately alive now, and rather burning. Therese could not understand it, but is was so.
(s. 70)


Pidin kirjasta! Se ei ole mikään maailman onnellisin romanssi ja henkilöhahmotkaan eivät ole maailman miellyttävimpiä. Se on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja ajankuva on tietenkin todella hieno, koska siinä ei katsota menneisyyteen vaan Highsmithin nykyhetkeen. Theresen kipuilut ammatin, identiteetin ja kasvamisen kanssa ovat toisaalta hyvin 1950-lukulaisia, toisaalta myös tätä päivää.


Kirjan tiedot:
Patricia Highsmith: The Price of Salt | SRS Internet Publishing 2011 (1. p. 1952) | 462 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 17. kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua [43/50]
* Queerlukuhaaste 2022 : Queerklassikko
* Klassikkokesä 2022 : Kirja 2

torstai 30. kesäkuuta 2022

Kesäkooste

Sain kesäkuussa luettua kesäprojektiksi kaavailemani Sinuhe, egyptiläisen ja lisäksi sain suoritettua koko ruudukon Tietokirjakevät-lukuhaasteeseen (haastekoonti on täällä). Ei siis ollenkaan huonosti!

Heinäkuussa yritän saada luettua bingoruudukon täyteen Queerlukuhaasteessa. Tällä hetkellä on menossa e-kirjana Patricia Highsmithin lesboklassikko The Price of Salt. Katsoin kirjaan perustuvan elokuvan Carol jokunen vuosi sitten ja vaikka en suuremmin siihen ihastunutkaan, ajattelin, että kirja voisi olla kiinnostava ainakin ajankuvansa puolesta.

Luettu & blogattu

Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä
Viimeinkin häät! Tuttua leppoisaa lukemista.

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär
Assyriassa 1200 e.a.a. Kiinnostava tarina, jossa kuvataan hienosti muinaista maailmaa.

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas: viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään
Kaukana kaikesta. En minäkään noilla saarilla tule käymään, mutta olipa niistä kiva lukea.

Tiffany Watt Smith: Vahingonilon viisaus: miksi muiden epäonni naurattaa?
No, miksi? Hauska ja kiinnostava kirja, josta jokainen varmasti löytää itsensä.

Kersti Juva: Tolkienin tulkkina: tarina Sormusten herran suomentamisesta
Miten fantasiaklassikko kääntyi? Etenkin kirjan muisteluosuus oli kiinnostava, pitkä miinus e-kirjan huonosta sivunäkymästä.

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä
Maailmanloppua estämässä. Luin uuden suomennoksen uteliaisuuttani, mutta nostalginen 1990-luvun suomennos ja alkuperäisteos vievät voiton 2-0.

Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen
Katkeran lääkärin muistelmat. Klassikkoteos, joka osoittautui erinomaiseksi.

Anniina Holmberg & Johannes Lahtela: Pää pilvissä, kiviä kengissä: pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin
Erilaisia pyhiinvaelluksia. Hengellisempi kuin oletin, mutta sisälsi myös kiinnostavia matkakertomuksia.

Marjut Paulaharju: Jenny Paulaharju: maankiertäjän perintö
Perinteitä keräämässä. Mielenkiintoinen elämäkerta naisesta, josta en tiennyt yhtään mitään.

Kansikuvakollaasi.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2022

Haastekoonti: Tietokirjakevät

Bingoruudukko.
Haasteaika: 1.4. - 30.6.2022

Instagramissa kolme kuukautta pyörinyt Tietokirjakevät-lukuhaaste on nyt paketissa. Kiitos kivasta haasteesta, @omantienlukija ja @inarikirjastostahei !

Haasteessa luettiin tietokirjoja eri YKL-luokkiin. Tavoittelin koko bingoruudukon eli yhdeksän kirjan lukemista ja onnistuinkin siinä!

Huomasin haastetta tehdessäni pysyväni tiukasti mukavuusalueellani: luonto, historia, matkat ja naiset joko kirjailijoina tai kirjan aiheena. Jos tekisin tämän toisen kerran saattaisin haastaa itseni lukemaan jotain muuta. Saattaisin. Ehkä. En lupaisi.

Mutta, en kuitenkaan lukenut kaikkiin kohtiin niitä kirjoja, joita alustavasti ajattelin, joten pieni yllätysmomentti tästä kuitenkin löytyi! Oikeastaan ainoat, jotka tiesin lukevan, olivat Elina Gustafssonin elämäkerta ja Sormusten herran suomentamisesta kertova Kersti Juvan kirja. Ne olivat lukulistallani muutenkin ja haaste antoi hyvän sysäyksen lukea ne.


Luetut kirjat:


tiistai 28. kesäkuuta 2022

Marjut Paulaharju: Jenny Paulaharju: maankiertäjän perintö

Kansikuva.

Jenny Paulaharju suoritti suuren elämäntyön kulkiessaan miehensä Samuli Paulaharjun mukaa perinteenkeruumatkoilla yli kahdenkymmenen vuoden ajan.

Tämän kirjan kirjoittaja Marjut Paulaharju on Samuli Paulaharjun ja hänen ensimmäisen vaimonsa lapsi. Jenny oli siis hänen isoäitipuolensa ja kirjoittajaa on kiinnostanut se, millä tavalla ja missä mittakaavassa Jenny toimi miehensä rinnalla kansanperinteen kerääjänä. 

Kirja oli sujuvasti kirjoitettu ja pidin siitä, miten siinä yhdistyi Paulaharjun pariskunnan muistiinpanoihin perustuva faktatieto ja kirjoittajan omat pohdinnat. Kirjailija uskaltaa myös kritisoida jo aiemmin ilmestyneitä kirjoja ja tulkintoja Jennyn työstä.

Minulle Paulaharjun nimi on tuttu lähinnä Samulin kirjoista, joita joku aina aika-ajoin lainaa. Hänen henkilökohtainen elämänsä oli minulle mysteeri, mutta selkeni nyt ainakin jonkin verran tämän Jennystä kertovan elämäkerran kautta. Kirja valikoitui luettavakseni yleisestä kiinnostuksestani matkailua ja kansanperinnettä kohtaan. Plussana tietenkin se, että näistä kerrottiin naisen kautta.

Kirjassa selvitetään Jennyn elämää ennen ja jälkeen Samulin. Lukkarin tytär pääsi kouluun ja toimi vuosikymmeniä kuuromykkäkoulun opettajana Oulussa. Jenny avioitui vasta nelikymppisenä ja voi että millaiseksi äitipuoleksi hän osoittautuikaan! Edesmennyt ensimmäinen vaimo ja hänen muistonsa siivottiin välittömästi ulos talosta eikä ihme, että Samulin vanhemmat lapset ovat olleet katkeriakin Jennyä kohtaan.

Jenny palvoi miestään ja kirjassa toistetaankin moneen kertaan se, miten hän pyrki ihan tieten tahtoen häivyttämään itsensä Samulin töistä. "En minä osaa, Samuli se ansaitsee mainetta ja kunniaa." Höh, osasit sinä!

Oli mielenkiintoista lukea, millainen työnjako pariskunnalla oli lukuisilla huikean pitkillä reissuillaan, ja miten Jennystä kasvoi nopeasti taitava kansanperinteen kerääjä. Hänelle oli ilmeisesti helppo puhua, mutta hänen muistiinpanoistaan käy myös ilmi hänen hyvin luokkatietoinen näkemyksensä haastateltavista. Jenny ja Samuli olivat parempaa väkeä, maalaiset maalaisia. 

Kirjasta jäi vähän sellainen olo, että nyt pitäisi lukea muutama Jennyn kirjoittama artikkeli ja ehkä jopa jokin Samulin kirja. Mieluummin sellainen, joka syntyi heidän yhteisten matkojensa tuloksena.


Kirjan tiedot:
Marjut Paulaharju: Jenny Paulaharju: maankiertäjän perintö | SKS 2022 | 227 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Tietokirjakevät : YKL-luokka 99.14
Elämäkerrat. Muistelmat, maantieteilijät, tutkimusmatkailijat ja kansatieteilijät
* Aakkoshaaste : J

sunnuntai 26. kesäkuuta 2022

Anniina Holmberg & Johannes Lahtela: Pää pilvissä, kiviä kengissä: pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin

Kansikuva.

Ensimmäinen kirjani Samuli – pimeydestä valoon, oli kustannustoimittajalla luettavana, kun rupesin suunnittelemaan jo toista.

Kirjailija ja käsikirjoittaja Anniina Holmberg sekä teatterialan ammattilainen ja ortodoksipappi Johannes Lahtela kertovat tässä tietokirjassa omista henkilökohtaisista pyhiinvaelluksistaan.

Takakannen perusteella oletin, että tämä on matkakirja. Pitkälti sellainen, jonka voisin löytää kirjastosta nelosluokista, jos kohta tässä olisi luultavasti mukana myös jonkin verran uskonnollisuutta. Ajattelin, että kirja voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen tuon matka-aspektin vuoksi.

Holmbergin osuudet ovatkin enemmän neloseen sopivia matkakertomuksia ja pidin niistä. Hän kertoo muun muassa käynnistään Lesboksella ja miten sattumalta päätyi Sapfon syntymäkaupunkiin. Hänen kunniakseen järjestetty festivaali jätti pysyvämmän ja positiivisemman kuvan kuin päivän varsinainen kohde eli luostari. Samoin oli kiinnostavaa lukea hänen Transilvania-reissustaan ja matkoista fanikohteisiin kuten Sound of Musicin maisemiin.

Lahtelan osuudet sen sijaan olivat hyvin paljon enemmän uskonnollispainotteisia ja keskittyivät oman sisimpänsä tutkiskeluun. Ortodoksisuus ja sen traditiot ovat koko ajan läsnä, ja Lahtela ei väsy kertomaan alkoholismitaustastaan ja uskoon tulon iloista joka tekstissä. Nämä eivät kiinnostaneet minua henkilökohtaisesti ollenkaan, mutta olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että pyhyyden kokemuksen voi saada vaikkapa saunassa hiljentyessään.

Kirjailijat pohtivat kirjassa, mikä tuo pyhyyden kokemus ylipäätään on. Kutsuisin sitä itse vaikkapa sisäisen rauhan hetkeksi, mutta taidamme silti puhua samasta asiasta. Siitä, miten joinakin hetkinä kaikki ikään kuin pysähtyy ja juuri siinä hetkessä on hyvä olla.


Kirjan tiedot:
Anniina Holmberg & Johannes Lahtela: Pää pilvissä, kiviä kengissä: pyhiinvaelluksia saunoista luostareihin | Otava 2022 | 224 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjavinkit

Haasteet:
* Tietokirjakevät : YKL-luokka 28
Kristilliset kirkot ja yhteisöt. Kirkkohistoria.

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen

Kansikuva.


Minä, Sinuhe, Senmutin ja hänen vaimonsa Kipan poika, kirjoitan tämän.

Katkera ja kyyninen Sinuhe muistelee elämäänsä ja kohtaamiaan vastoinkäymisiä. Orpopojasta kasvaa faaraon henkilääkäri, joka karkotetaan lopulta syrjäseudulle mielipiteidensä vuoksi.

Oikein mainostin työpaikalla ottavani tämän klassikkotiiliskiven kirjallissivistäväksi kesäprojektikseni, joten pakkohan se sitten oli lukea. Aliarvioin kuitenkin kärttyisen Sinuhen vetovoiman ja Waltarin taituruuden, joten luin kirjan viikossa kesälomani aikana.

Tätähän on tietenkin kehuttu valtavasti sen melkein 80 vuoden aikana, joka sen ilmestymisestä on kulunut, mutta kehunpa nyt vähän lisää. Erinomainen kirja, kannattaa lukea!

Tämä oli paljon hauskempi kuin oletin. Sekä dialogissa että leipätekstissä on aivan hulvattomia kohtia ja nauroin muutaman kerran ääneenkin. Kirjan hahmoilla on harvoin harhakuvia omasta luonteestaan ja he arvostelevat säälimättömästi muita.


Horemheb joi maljansa tyhjäksi ja täytti maljansa ja joi sen uudelleen kiivaasti tyhjäksi ja sanoi: "Totisesti, toivoisin olevani krokotiili ajatellessani Egyptin tulevaisuutta. Olkoon niin. Jos Sinuhekaan ei halua minua auttaa, ei minulla liene muuta tehtävää kuin juoda itseni känniin kuten ennenkin joka kerta ajatellessani Egyptin tulevaisuutta farao Ekhnatonin hallitessa."
(s. 444-445)


Sinuhe kertoo elämästään takaumina ja tietää varsin hyvin, miten huonosti hänellä tulee menemään. Harvat onnenhetket onkin kyllästetty pahaenteisillä "ja hetken kuluttua alamäki taas alkoi" -kommenteilla.

Sinuhe hahmona jakanee mielipiteitä, mutta minä pidin hänestä. Välillä tosin teki mieleni hakata päätä seinään, koska etenkin nuori Sinuhe on niin kertakaikkisen hyväuskoinen tollo. Nefernefernefer kertoi heti, millainen nainen hän on! Oma on vikasi, kun et uskonut.

Pidin muutenkin kirjan kirjavasta hahmogalleriasta. Naiset tiesivät oman arvonsa erittäin hyvin ja pyrkivät saamaan sen, mitä halusivatkin. He itse asiassa onnistuivat paremmin kuin Sinuhe. Sinuhen monimutkaiset suhteet faarao Ekhnatoniin ja Horemhebiin olivat kiinnostavia. Sääli ja pelko värittävät rakkautta, joka on kuitenkin niin suurta, että Sinuhe ei pääse heistä irti.

Kirjaa lukiessani vilkuilin vähän väliä Wikipediaa selvittääkseni, miten asiat oikeasti menivät. Melkein niin kuin kirjassa, jota ei ole syyttä kehuttu erinomaiseksi kuvaukseksi muinaisesta maailmasta. Kauan sitten eläneiden ihmisten elämät tulevat lähelle heidän arkensa ilojen ja surujen kuvauksissa.

Kirjan juonta kantavat Sinuhen pohdinnat ihmisyydestä, joka on pohjimmiltaan samanlainen kulttuurista ja ajasta riippumatta. Ekhnatonin uusi uskonto mullistaa hetkellisesti Egyptin ja johtaa silmittömään väkivaltaan, mutta pian Niilin laineet liplattavat kuten ennenkin.


Ei siis ole tapahtunut mitään uutta silmieni nähden, vaan mikä on ennen tapahtunut, on tapahtuva myös vastaisuudessa. Niinkuin ihminen ei muuttunut ennen, niin hän ei ole muuttuva vastaisuudessakaan. Ne, joka tulevat jälkeeni, ovat samoja, jotka elivät ennen minua.
(s. 9)


Kirjan tiedot:
Mika Waltari: Sinuhe, egyptiläinen | WSOY 2005 (1. p. 1945) | 780 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjahullun päiväkirja, 100 kirjaa, Maailma on sana ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 47. kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun [42/50]
Toiseksi suunnittelen Satu Waltaria.
* Klassikkokesä 2022 : Kirja 1
* Kirjamatka maailman ympäri: Egypti

keskiviikko 22. kesäkuuta 2022

Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä



Oli kaunis päivä.

Maailmanloppu on tulossa. Demoni Crowley ja enkeli Aziraphale ovat kuitenkin sillä kannalla, että maapallo on oikeastaan ihan kiva paikka asua. Estääkseen varman tuhon heidän on ensin löydettävä hukkaan mennyt antikristus, joka alkaa tulla tietoiseksi voimistaan…

Tällä kirjalla on minulle valtavasti nostalgista tunnearvoa. Olin vähän toisella kymmenellä kuin luin tämän ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen olenkin lukenut koko kirjan monta, monta kertaa ja suosikkikohtani vieläkin useammin. Jokin tässä räjäytti nuoren minäni tajunnan ja rakastan edelleen kirjan huumoria, hahmoja ja ihmisyyden pohdintaa.

Olen ostanut vuoden 1992 suomennoksen kirjaston poistomyynnistä reilut 20 vuotta sitten. Kirja oli jo ostaessa nuhjuinen ja olen vaalinut sitä muutosta toiseen, korvaavaa kappaletta kun on melkein mahdotonta löytää.

Englanninkielisen alkuteoksen luin ja ostin huomattavasti myöhemmin, mutta sekin on minulle hyvin rakas. Joudun välillä toistamaan itselleni, että yksi kappale riittää, en tarvitse jokaista kansikuvavariaatiota (vai tarvitsenko sittenkin?).

Tällä taustalla tämän uuden suomennoksen lukeminen tuntui hyvin riskialttiilta. Etenkin kun en suuremmin pitänyt kirjasta tehdystä TV-sarjasta, josta tämän kirjan kansikuva on otettu. Aloin heti vastarannan kiiskeksi. Eihän tämä Mika Kivimäen suomennos voi olla yhtä hyvä kuin Marja Sinkkosen, alkuteoksesta nyt puhumattakaan.

Eikä se mielestäni ollutkaan, mutta lukihan tämän. Oikein projektina, jossa vieressäni oli vertailua varten nuo kaksi muutakin kirjaa. Sinkkosen suomennoksessa on ehdottomasti kohtia, jotka olisi voitu suomentaa paremminkin, mutta ei tämäkään minua vakuuttanut. Jotkin sanavalinnat olivat mielestäni kummallisia ja englannin kieli paistoi suomennoksen läpi.

Esimerkkinä tämä Aziraphalea kuvaileva kohta:

Alkuteksti: “Many people, meeting Aziraphale for the first time, formed three impressions: that he was English, that he was intelligent, and that he was gayer than a treeful of monkeys on nitrous oxide.”

Marja Sinkkosen suomennos: "Aziraphalen ensimmäistä kertaa tavatessaan useimmat ihmiset saivat hänestä kolme vaikutelmaa: että hän oli englantilainen, että hän oli älykäs ja että hän oli neitimäisempi kuin vanhapiika mustan käsilaukun kanssa."

Mika Kivimäen suomennos: "Monet Aziraphalen ensi kertaa tapaavat ihmiset muodostivat hänestä kolme vaikutelmaa: hän oli englantilainen, älykäs ja gay kuin puuntäysi ilokaasua impanneita apinoita."

Niin, ei tuo Sinkkosen suomennos loista poliittisella korrektiudellaan vuonna 2022. Mutta en myöskään pidä tuosta Kivimäen todella suorasta käännöksestä, johon on jätetty englanninkielinen sanakin. On paljon suomalaisia lukijoita, joille tuo alkuteoksen pieni sanaleikki ja kuvauksen tarkoitus ei aukene nyt ollenkaan.

Summa summarum, pitäydyn vanhassa suomennoksessa ja etenkin alkuteoksessa. Tarina sinänsä kestää mielestäni edelleen lukemista ja jaksaa huvittaa minua vuodesta toiseen. Henkilökaarti enkeleineen, demoneineen, mokomineen ja maailmanlopun ratsastajineen on vallan mainio.


Kirjan tiedot:
Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä: noita Agnes Nutterin tarkat ja huvittavat ennustukset | Jalava 2020 | 448 sivua | Kirjastosta
Englannin kielinen alkuteos: Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch (1990) | Suomennos: Mika Kivimäki

Luettu myös:
Kirjahamsterin lukuvinkit, Hurja hassu lukija (vuoden 1992 suomennos), Yöpöydän kirjat (vuoden 1992 suomennos) ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 21. kirja liittyy lapsuuteesi [41/50]
* Fantastinen kesä 2022 : Kirja, jonka luet uudelleen

maanantai 20. kesäkuuta 2022

Kersti Juva: Tolkienin tulkkina: tarina Sormusten herran suomentamisesta

Kansikuva.

Vuonna 2023 tulee kuluneeksi 50 vuotta J. R. R. Tolkienin teoksen The Lord of the Rings ensimmäisen osan julkaisemisesta suomeksi nimellä Sormuksen ritarit.

Kersti Juva muistelee kyseisen teoksen ja koko trilogian suomentamistyötä. Juvan lisäksi projektissa mukana oli muun muassa hänen ystävänsä ja mentorinsa Eila Pennanen, jonka kanssa nuori suomentaja uskalsi olla eri mieltäkin.

Kirjan alussa Juva kertoo matkastaan suomentajaksi sekä tämän trilogian osalta että noin ylipäätään. Minusta tämä oli oikein mielenkiintoista luettavaa. Sattuma vei nuoren Juvan juuri oikeaan paikkaan juuri oikeaan aikaan, ja niinpä hän sai tilaisuuden tutustua ihailemaansa Eila Pennaseen. Oikeilla suhteilla oli selvästi paljon merkitystä kustannusmaailmassa 1960-/1970-luvuilla ja on varmaan vieläkin. Kuvittelisin, että ilman Pennasta tie suomentajaksi olisi ollut kivikkoisempi.

Henkilökohtaisten muistelujen jälkeen suurin osa kirjasta onkin käännösesimerkkejä. Ne on nostettu enimmäkseen Sormusten herroista, mutta on mukana vähän Hobittia ja muutakin Tolkienia. Useimmiten peräkkäin on alkuperäinen englanninkielinen lause, Juvan suomennos ja Pennasen korjaus siihen.

Oli hauska huomata, miten monella tapaa suomennoksessa voi kompastua niin kielioppiin kuin sanavalintoihinkin. Kirjassa tuodaan koko ajan ja aivan syystäkin esiin se, miten tärkeää on, että suomentajalla on suomen kieli hallussa.

Luin kirjan Ellibsin äänikirjana tabletiltani ja minua harmittaa ihan vietävästi se, miten huonosti teksti asettui sivuille. Nuo mainitut esimerkit on oletettavasti sisennetty, lihavoitu tai kursivoitu, mutta mikään ei näy tässä e-kirjassa. Minun oli välillä vaikea erottaa, milloin tekstissä alkoi uusi asia, koska kirja ei antanut siihen mitään vinkkiä edes rivivälityksellä. Olisi sittenkin pitänyt lukea paperiversio, mutta tämä oli niin kätevästi saatavilla…

Joka tapauksessa suosittelisin kirjaa kaikille suomentamisesta vähänkään kiinnostuneille! Tämän lukeminen onnistuu vaikkei olisi Sormusten herran fanikaan, koska pääosassa on käännöstyö, ei Tolkienin luoma maailma sinänsä.


Kirjan tiedot:
Kersti Juva: Tolkienin tulkkina: tarina Sormusten herran suomentamisesta | SKS 2021 | 341 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Tietokirjakevät : YKL-luokka 86.07
Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen ja kääntäminen.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Tiffany Watt Smith: Vahingonilon viisaus: miksi muiden epäonni naurattaa?

Kansikuva.

Viime tiistaina lähdin kauppaa ostamaan maitoa, mutta pysähdyinkin juorulehtien eteen.

Tämä oli täsmäkirja Tietokirjakevät-haasteeseen ja valikoitui mukaani, koska hyvä kysymys. Miksi muiden epäonni naurattaa ja vahingonilo on paras ilo? Aivan varmasti jokainen on tuntenut lämpimän läikähdyksen sydämessään, kun Se Tyyppi sai ansionsa mukaan.

Kirjan kirjoittaja Tiffany Watt Smith on kulttuurihistorioitsija, joka on takakannen lipareen mukaan kirjoittanut useita kirjoja tunteiden historiasta. Mielenkiintoinen erikoistuminen! Kirja onkin popularisoitua tieteellistä tutkimusta ja hauskaa sellaista.

Kirjassa määritellään, mitä vahingonilo on ja pohditaan, miksi sitä tunnetaan. Suurin syy tuntuu olevan se, että vahingonilo ja toiselle nauraminen luo yhteisöllisyyden tunnetta. Kun kilpailevassa firmassa mokataan, voimme nauraa yhdessä heidän epäonnelleen ja samalla olla salaa iloisia siitä, että kyseessä emme olleet me.


Mutta jos vahingonilosta riisutaan moraalinen ulottuvuus, se ei ole enää hyvää tai pahaa vaan käyttäytymistä, jota ryhmäytyminen väkisinkin synnyttää. Se vahvistaa omaa heimoa ja saa sen toimimaan. Se tekee olon rehvakkaaksi ja tarjoaa hiukkasen kunniaa. Se on poliittinen voima. Ei siis ihme, että siksi sitä myös käytetään tietoisesti ja tehokkaasti hyväksi.
(s. 149)


Samoin yksi suurimmista syistä on tietenkin kateus. Kun naapurin huvijahti uppoaa, se tuntuu kivalta. Meillä ei olisi varaa sellaiseen ja jokin pieni ääni sisällämme toteaa, että ei sillä naapurin Penalla ollutkaan mitään oikeutta pröystäillä paatillaan. Siitäs sai! 

Kirja on täynnä hauskoja esimerkkejä arkisista tilanteista, joissa tunnemme vahingoniloa. Vaikka niistä onkin helppo tunnistaa itsensä ja nauraa sekä itselleen että tekstille sinänsä, oli niitä vähän puuduttava lukea. Kirja ei onneksi ole tätä pitempi ja tämän verran kehtaakin vielä nauraa muiden epäonnelle. Enempi menisi jo liioitteluksi.


Kirjan tiedot:
Tiffany Watt Smith: Vahingonilon viisaus: miksi muiden epäonni naurattaa? | Atena 2019 | 174 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Schadenfreude – The Joy of Another's Misfortune (2018) | Suomennos: Ulla Lempinen

Luettu myös:
Suvikukkasia

Haasteet:
* Tietokirjakevät : YKL-luokka 14.8.
Ihmissuhteiden psykologia.
* Aakkoshaaste : V

keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas: viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään

Kansikuva.

Vietin lapsuuteni karttakirjan parissa.

Tämä olikin yllättävä kirja. Kuvittelin lainaavani kirjan, jossa kerrotaan faktatietoa 50 erikoisesta saaresta. Kävi ilmi, että lainasin kirjan, jossa 50 erikoisesta saaresta kerrotaan faktaa osittain fiktion kautta.

Kirja alkaa Schalanskyn esipuheella, jossa hän kertoo olleensa aina kiinnostunut kartoista ja erityisesti saarista. Esipuheessa korostuu kolonialismin väkivaltainen historia ja ihmisen tuhoava vaikutus kauneimmassakin Eedenissä.


Myös maantieteellisten paikkojen nimeäminen esittää merkittävää roolia – ikään kuin vasta nimi tekisi paikasta todellisen. Nimeäminen sinetöi löytäjän ja löydetyn välisen yhteyden, ja "omistamattomaksi" oletetun maan haltuunotto saa oikeutuksen, myös silloin kun saari ainoastaan nähdään kaukaa tai on ollut jo pitkään asuttu ja nimetty.
(s. 19)


Tunnustan olleeni aika vanha nuori ennen kuin ymmärsin, että Pääsiäissaaren asukkailla oli jo nimi kotipaikalleen. Rapa Nuista kertovalla aukeamalla (s. 100-101) kerrotaan tutusta asiasta eli saaren tuhosta, jota alkuperäisten asukkaiden ahneus suuresti avitti ennen kuin eurooppalaiset edes ehtivät paikalle.

Jokaiselle kirjaan valitulle saarelle on annettu oma aukeama. Oikealla on kartta, jossa kuvataan saaren maastoa ja johon on merkitty nimettyjä paikkoja. Vasemmalla kerrotaan muun muassa saaren nimi useammalla kielellä, koko, asukasluku ja pieni aikajana siihen liittyvistä tapahtumista.

Suurimman osan vasemmasta sivusta vie kuitenkin leipäteksti, joka on monesti mielikuvituksen juhlaa. Yhden aukeaman luettuasi et voi tietää, millaisen näkökulman Schalansky on valinnut seuraavaan. 

Esimerkiksi Taongi (s. 84-85) esitellään mysteerin kautta. Mitä tapahtui Scott Moormanille ja hänen ystävilleen vuonna 1979? Tikopian kohdalla (s. 116-117) puolestaan kerrotaan paikallisesta kulttuurista ja siitä, miten julma se olosuhteiden pakosta voi olla. Saari elättää vain 1200 ihmistä. Ylimääräisiä suita ei yksinkertaisesti voida ruokkia.

Pidin paljon Schalanskyn tavasta kirjoittaa. Kirja on kaunis ja kiinnostava, ja se onkin valittu Saksan kauneimmaksi kirjaksi vuonna 2009. Kirja on saanut muitakin ulkoasuunsa liittyviä palkintoja eikä ihme.

Erikoinen kirja, mutta mielestäni ehdottomasti lukemisen arvoinen.


Nuoret ihmiset eivät ajattele mitään – sen enempää tulevaisuutta kuin menneisyyttäkään. Päivät pitkät he juovat kookospalmun mahlaa, joka on käynyt kuumassa auringon paisteessa. Latvat notkuvat muovipullojen painosta.

Takuu tulee uppoamaan, ensi kuussa, ensi vuonna.
(s. 122)



Kirjan tiedot:
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas: viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään | Poesia 2020 | 144 sivua | Kirjastosta
Saksankielinen alkuteos: Atlas der abgelegenen Inseln (2009) | Suomennos: Marko Niemi

Luettu myös:

Haasteet:
* #Tietokirjakevät : YKL-luokka 40
Maantiede.

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

Kansikuva.

Namirtu voihkaisi, kun kipu iski.

Ilussa-amur syntyy jumalten merkitsemänä ja kasvaa pienessä majatalossa, jossa hän opiskelee äitinsä ohjauksessa hajusteentekijäksi. Äidin menneisyydessä on salaisuuksia, jotka lopulta pakottavat Ilussan pitkälle matkalle halki muinaisten valtakuntien.

Assyriologi Kaisa Åkermanin esikoisteos kertoo hänen erikoisalastaan ja sen kyllä huomaa. Ilussan maailma on muinainen Assyria noin 1200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kirjan seikkailujuoni vie hänet Assyriasta Heettiin ja Egyptiin, jota hallitsee se kuuluisa Ramses II.

Suuret poliittiset kuviot tapahtuvat kuitenkin Ilussan tarinan ulkopuolella. Ramses on olennainen vain siksi, että Ilussa pääsee mukaan faaraon morsiameksi valitun heettiläisprinsessan matkaseurueeseen. Minusta tämä oli loistava idea ja tapa tuoda Ilussan aikakausi oikein konkreettiseksi: tästä ajasta me tässä puhumme, faaraoiden aikakaudesta, jolloin tuleva suuri kuninkaallinen puoliso Maathorneferura matkusti Heetistä Egyptiin.

Kirjan seikkailutarina itsessään on nuoren naisen kasvutarina, johon liittyy tietenkin romantiikkaa. Ilussa joutuu jättämään kotinsa traagisissa olosuhteissa ja kärsii matkoillaan jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Punaisena lankana mukana kulkee Ilussan äidin jälkeensä jättämä savitaulu. Taulun tekstin pitäisi paljastaa Ilussan suvun salaisuudet, mutta hän ei osaa lukea sitä. Tarinassa tuleekin monesti esiin se, miten luku- ja kirjoitustaito on vain harvojen oikeus.

Tykkäsin muutenkin siitä, miten historia rakentuu Ilussan arjen kautta. Hän ei kaipaa luku- tai kirjoitustaitoa, ja hänen päivänsä täyttyvät hajusteiden valmistamisella. Kirjassa kuvataan hyvin tuoksuja ja sitä, miten tärkeitä hajusteet olivat ajan ihmisille. Mietin välillä, että miten ihmeessä hajusteille herkät tai allergiset pärjäsivät tällaisessa ryöpytyksessä….


Ilussa hengitti ruukusta nousevaa tuoksua uudelleen, yritti erottaa sen vivahteet ja etenkin tuoksun hälventyessä ilmaan jäävää häivähdystä. Neilikka erottui nyt paremmin. Ilussa miltei maistoi sen puraisun kielellään, mutta erottuivatko hoitavien yrttien tuoksut vieläkin liiaksi. Kun Ilussa ei enää aistinut uusia sävyjä ja suussa alkoi maistua vajan savitiiliseinän harmaus, hän avasi silmänsä ja hymyili.
(s. 57)


Kirjan hahmot tuntuivat toisinaan liiankin moderneilta ajatusmaailmoiltaan. Esimerkiksi Ilussan kotiorja ja ystävä Erenu ei tunnu orjalta ollenkaan. En nyt tarkoita, että Ilussan olisi pitänyt alistaa häntä aktiivisesti 24/7, mutta kun kaikki muutkin pitivät häntä käytännössä vertaisenaan. Luokkajako jäi osittain pelkäksi puheeksi.

Mutta, kokonaisuutena pidin kirjasta! Ilussan tarinan jäi sikäli jännään tilanteeseen, että oikeastaan toivoisin tälle jatkoa. Jos ei, niin toivottavasti kirjailija kirjoittaa kuitenkin jotain muuta aikakauteen sijoittuvaa, koska tätä oli oikein mukava lukea.

Pitää vielä mainita, että minulla tuli tästä kirjasta ihan väistämättä mieleen Ea-nasir, babylonialainen kauppias, jonka savitauluarkistosta on löytynyt muun muassa maailman vanhin tunnettu kiukkuinen asiakaspalaute.


Kirjan tiedot:

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär | Bazar 2022 | 605 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 40. kirja kertoo maasta, jota ei enää ole [40/50]

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä (Mma Ramotswe tutkii #05)

Kansikuva.


Precious Ramotswe istui pöytänsä takana Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä Gaboronessa.

Mma Ramotswe saa tehtäväkseen tutkia palmikointisalongin omistajan kosijoiden aikeita. Samaan aikaan hän pohtii, pääseekö itse ikinä naimisiin asti. Mma Makutsi puolestaan muuttaa uuteen kotiin.

Eihän tämä etsivätoimiston juttu tässäkään osassa kovin jännittävä tai monimutkainen ole, mutta viis siitä. Sitä kautta tutustutaan taas vähän erilaisiin botswanalaisiin. Tällä kertaa kyseessä on menestyvän yrityksen perustanut nainen ja mies, jonka suuri huolenaihe ovat "huonot tytöt", seksityöläisiksi päätyneet nuoret naiset. Sarjassa tulee usein esiin se, miten helposti tytöt päätyvät oikeasti huonojen miesten seuraan joko seksityön tai vaikkapa avioliiton kautta.

Tämä on sarjan viides osa ja viimeinkin tapahtui asia, jota ole jo odottanut. Mma Ramotswe ja J.L.B. Matekoni menevät naimisiin! Sekään ei tietenkään ole mikään yksinkertainen operaatio, koska J.L.B. Matekoni on kroonisesti kykenemätön tekemään suuria päätöksiä. Pidin kyllä siitä, että tässä viitattiin taas hänen sairastamaansa masennukseen, joka hankaloittaa päätöksentekoa.

Pidin myös siitä, miten Mma Makutsin sivutyö konekirjoituksenopettajana tuli esiin. Sen turvin hän pääsee viimein elämässä eteen päin ja vuokraa aivan oikean talon pienen kopperon sijaan. Se kohta meni minulla ihan tunteisiin.


Hän astui sisään ovelta ja katseli taas taloaan. Hän ei nähnyt likaisia sormenjälkiä seinässä eikä kohtaa, jossa lattia oli kuprulla. Hän näki huoneen, jossa oli kirkkaanväriset verhot ikkunoissa ja ystäviä pöydän ääressä, itsensä istumassa emännän paikalla pöydän päässä; hän kuuli pannun kiehuvan liedellä ja kaasuliekin hiljaisen sihinän.
(s. 161)


Kirjan tiedot:
Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä | Otava 2007 (1. p. 2006) | 271 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Full Cupboard of Life (2003) | Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Luettu myös mm:
Luetut 2006-2011, Kirjahullun päiväkirja, Kirjojen elämänmullistava taika ynnä muut

tiistai 31. toukokuuta 2022

Huhti-toukokooste

Sain loppuun Luonto sivuilla -lukuhaasteen! Tähtäsin yhteen bingoruudukon riviin, mutta sainkin luettua koko ruudukon eli 25 kirjaa. Haastekoonti löytyy täältä.

Sain loppuun myös YA -spefi-bingon! Yhdellä bingorivillä, mikä oli tavoitteeni, ja muutamalla hajaosumalla. Haastekoonti löytyy täältä.


Luetut & blogatut

Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Maailmanlopun pyörteissä. Tämän luki vähän kuin toimintaleffan, jossa selviydytään maailmanlopussa.

Johanna Venho: Syyskirja
Viimeiset päivät Klovharussa. Kauniisti kirjoitettu kirja Tovesta ja luopumisesta, mutta toinen hahmo oli kyllä ihan turha.

Laline Paull: The Bees
Totalitaarinen valtio mehiläispesässä. Oikeasti jännittävä kuvaus dystopiasta, joka on totta.

Darcie Little Badger: Elatsoe
Murha vaihtoehtoisessa Amerikassa. Nuoremmalta kuin YA:lta tuntuva YA, jonka päähenkilö on vaihteeksi aseksuaali lipan-apassi.

Alexander McCall Smith: Kalaharin konekirjoituskoulu miehille
Mma Makutsin sivubisnes. Lämminhenkinen sarja jatkuu, tässä osassa korostuivat Mma Makutsi ja seksismi työelämässä.

Henna Karppinen-Kummunmäki: Tyttöjen vuosisadat: lasten ja nuorten historiaa keskiajalta 1800-luvulle
Tyttönä kautta aikojen. Kiinnostava tietokirja, tykkäsin erityisesti otteista tyttöjen omista päiväkirjoista ja kirjeistä.

Anne Leinonen: Kirjanoita & Noitakirja
Helby & Helsinki. Kiinnostava maailma, mutta kerronnaltaan aika tylsiä.

Julie Murphy: Faith: Taking Flight
Supersankari ihastuu. Plussaa pluskokoisesta päähenkilöstä, tarina sinänsä oli melkoinen sekametelisoppa.

Anne Sverdrup-Thygeson: Luonnon varassa: lajien monimuotoisuus elämän suojelijana
Luonnon ihmeitä. Luonnonsuojelukirjassa oli kivaa pohjoista näkökulmaa.

Molly Knox Ostertag: The Girl from the Sea
Selkien kun tapasin. Söpöinen nuorten sarjakuva.

V. E. Schwab: The Invisible Life of Addie LaRue
Faustilaisen sopimuksen vaarat. Tykkäsin päähenkilöstä ja etenkin hänen pitkän historiansa kuvauksesta.

Minna Keränen & Harri Nyman: Kissojen Suomi: katit historia poluilla
Kissat Suomessa. Hyvä perusteos kissojen historiasta kiinnostuneille.

Ulla-Maija Paavilainen: Rohkeudella Elina Gustafsson
Nyrkkeilijän elämää. Ihan kiinnostava elämäkerta, joka sopisi hyvin esim. yläkoulun lukupakettiin.

Julien Sandrel: Toinen elämäni
Yllätyskaksoset Ranskassa. Ei hyvä.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa
Murha 1940-luvun Suomessa. Leppoisa dekkari, jossa oli yllättäen vahva sateenkaariteema.

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat
Hylätyt koirat ydinonnettomuusalueella. Kiinnostava sarjakuva, vaikka en koiraihminen olekaan.

maanantai 30. toukokuuta 2022

Haastekoonti: YA -spefi-bingo

Haasteaika: 1.1. - 31.5.2022


Vuoden ensimmäisen puoliskon ajan Instagramissa pyörinyt YA -spefi-bingo -lukuhaaste on minun osaltani suoritettu. Kiitos hauskasta haasteesta, @kuudennenkerroksenkirjat, @lukujumi ja @neriumblack!

Sain luettua yhden bingorivin, mikä olikin tavoitteeni tähän haasteeseen. Eli hyvin meni! Lisäksi luin muutaman muunkin kirjan, jotka eivät kuitenkaan saaneet aikaan toista bingoa.

Haaste oli hauska ja ennen kaikkea se sai minut lukemaan muutaman sellaisen kirjan, joka oli juminut lukulistallani parhaimmillaan jo vuosien ajan. Yllätyin siitä, että luin suurimman osan haasteen kirjoista englanniksi. Tuntuu siltä, olen lukenut viimeisen vuoden tai pari lähinnä suomeksi, mutta nyt tuo englantihana aukesi uudelleen.

Luetuista suosikkini oli Margaret Rogersonin Kirjojen tytär, jossa oli sellaista seikkailuhenkeä, jota juuri sillä hetkellä kaipasin. Darcie Little Badgerin Elatsoe puolestaan oli kiva lukukokemus erityisesti sen vuoksi, että se perustui lipan-apassien kulttuuriin eli minulle aivan uuteen asiaan. 


Luetut kirjat:

Bingo:

Kirjassa ollaan avaruudessa: Gideon Marcus: Kitra
Kirjan kannessa on eläin: Darcie Little Badger: Elatsoe
Ihana, ärsyttävä tai samaistuttava hahmo: Margaret Rogerson: Kirjojen tytär
Kotimainen kirja: Anne Leinonen: Noitakirja
Maaginen maailma: Anne Leinonen: Kirjanoita

Muut:

Lue kirja toisella kielellä: Yangsze Choo: The Ghost Bride
Kirjassa ollaan koulussa: Julie Murphy: Faith: Taking Flight

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat

Kansikuva.

Työkaverini, joka on enemmän koiraihminen kuin minä, suositteli minulle tätä sarjakuvaa. Oikeastaan tämäkin on sarjakuvan muotoon puettu tietokirja. Tämä nimittäin kertoo Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksestä 26.4.1986 ja sen seurauksista.

Uudenlaisen (ainakin minulle) kirjasta tekee se, että se on kerrottu osittain koirien kautta. Onnettomuuden alta evakuoidut ihmiset joutuivat jättämään lemmikkinsä ja koirien jälkeläisiä on elossa yhä edelleen. Tarina rakentuu matkaoppaan ja hänen ryhmänsä kautta, ja opas kertoo koirien kohtalosta samalla kun ryhmä kiertelee Tšernobylissa.

Kuva sarjakuvasta. Kuvassa nainen pitelee koiraa sylissään öisen ikkunan edessä.
Olga ja Bobik.
(s. 22)

Koirien lisäksi kierroksella törmätään sitkeisiin babuškoihin, jotka kieltäytyvät poistumasta kotoaan. Heistä minäkin olin sentään kuullut, mutta tämä koira-asia oli minulle aivan uutta tietoa. Pidinkin tästä näkökulmasta, joka sai koko tragedian tuntumaan jollain tavalla hyvin konkreettiselta. Onnettomuudesta on vuosikymmeniä ja sen seuraukset näkyvät yhä odottamattomilla tavoilla kuten näinä villikoiralaumoina. Pohjimmiltaan kirja on kuitenkin optimistinen: tästäkin on selvitty.

Kirjan lukeminen oli sikäli hieman kummallinen ja hyvin surullinen kokemus, että se on selvästi kirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Nykyaikaan sijoittuvissa tapahtumissa ja matkaoppaan sanoissa nähdään pala Ukrainaa sellaisena kuin se oli, ei sellaisena kuin se on nyt.


Kirjan tiedot:
Johanna Aulén: Tšernobylin koirat | WSOY 2022 | 110 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Kirjakaapin avain, Yöpöydän kirjat ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 44. kirjan nimessä on kaupungin nimi [39/50]

torstai 26. toukokuuta 2022

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa (Lili Loimola ratkaisee #01)

Kansikuva.


Käytävä on niin pimeä, että pian hän ei näe enää eteensä.

Lili Loimola palaa sotienjälkeiseen Suomeen monen Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen. Hän on päättänyt ryhtyä yksityisetsiväksi ja pian hänellä onkin käsissään hyvin arkaluontoinen juttu.

Yllätyin ihan aluksi siitä, että Lili onkin naimisissa. Takakansiteksti ja irtokannen sisälipare kun antavat ymmärtää, että hän nimenomaan ei halua avioliittoa tai perinteistä perhe-elämää. Jälkimmäinen on toki totta, Lilin avioliitto ei nimittäin ole aivan tavanomainen.

Hän tapasi Rikun laivamatkalla Suomeen ja kummastakin tuntui, että avioliitto antaisi heille mukavan kunniallisuuden kiillon. Lili olisi vakavasti otettava rouvashenkilö, Riku puolestaan heteroksi oletettu aviomies. Kumpikin saisi sitten puuhata omalla tahollaan mitä (tai ketä) halusi.

Pidinkin kirjassa erityisesti siitä, että se kuvaa 1940-luvun Suomea myös seksuaalivähemmistön näkökulmasta. Rikun kanssa käydään öisellä Esplanadilla, jossa puskissa tapaavat miehet pelkäävät poliisin ratsioita. Lilin ensimmäinen toimeksiantokin on kiristystapaus, jota ei voi viedä poliisin eteen.

Lili ja Riku onnistuvat luikertelemaan Helsingin seurapiireihin, ja pian kiristysjuttu muuttuu murhan selvittelyksi. Kirja olisi mielestäni voinut olla vähän lyhyempikin, koska nyt murhamysteeriä venytettiin todella pitkään. Vihjeet ja ratkaisu olivat lopulta niin ilmiselviä, että kun Lili ja Riku viimein laskivat 2+2=4, kumpikaan ei vaikuttanut enää kovin terävältä. Lopussa tuntui myös siltä, että kirjailija oli kirjoittanut itsensä nurkkaan ja kiperä tilanne ratkaistiin takavasemmalta ilmestyvällä deus ex machinalla.

Tämä on kyllä leppoisa dekkari, joka sijoittuu mielenkiintoiseen historialliseen ajankohtaan. Pula-aika näkyy jopa eliitin arjessa, kaduilla kulkee tyhjäkatseisia entisiä sotilaita ja naiset pyrkivät elämään aivan  omaa elämäänsä. Luultavasti luen jatko-osankin, koska haluan tietää, miten Lilin ja Rikun käy.


Kirjan tiedot:
Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa | Otava 2022 | 415 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Amman lukuhetki, Kirja vieköön, Luetut.net ynnä muut

Haasteet:
* #Queerlukuhaaste2022 : Suhteiden monimuotoisuus

torstai 19. toukokuuta 2022

Julien Sandrel: Toinen elämäni

Kansikuva.

Onko mahdollista, että elämäni kiteytyy tuohon yhteen ainoaan päivään?

Ylivarovaisen pariisilaislääkäri Romanen potilas väittää nähneensä hänet Marseillessa. Yllätys yllätys, Romane löytääkin sieltä identtisen kaksosensa!

Tämä kirja onnistui huijaamaan minua kauniilla kannellaan ja kiinnostavalla takakansitekstillä. Kesäinen kansikuva, teksti lupaa kaksosmysteerin, jonka taustalla lienee jos jonkinlaisia valheita ja tragedioita. Jännää!

Ei ollut.

Loppujen lopuksi ainoa hyvä asia, jonka tästä kirjasta voi sanoa, on se, että se ei kuitenkaan ollut tuota pitempi. Luin tämän loppuun ihan vain siksi, että halusin nähdä paraneeko se missään vaiheessa ja kuinka älyttömäksi se voi mennä.

Ei parantunut ja hyvin älyttömäksi.

Dialogi oli tuskallisen teennäistä ja jos ranskalaiset oikeasti puhuvat noin, no, enpä minä sitä kieltä osaamattomana tietäisi. Mutta epäilen. On vaikea uskoa, että kukaan puhuisi esimerkiksi näin:


"Mutta kun minä näin sinut! Ihan eri puolella Ranskaa, jotta kukaan ei saisi tietää. Seurasin sinua, näin kun lääkäri vei sinut tutkimushuoneeseen. Näin totisen ilmeesi, näin, miten yskit. Odotin sinua. Puoli tuntia myöhemmin sinulla oli potilaskansio kainalossasi ja purskahdit itkuun. Panit aurinkolasit nenällesi, jotta kukaan ei näkisi hätäännystäsi. Olit aivan omissa maailmoissasi. Ryntäsit pois. Kävin lääkärin oven takana, näin mitä kyltissä luki..."
(s. 21)


Kai tämän asian olisi voinut kertoa muutenkin kuin epäuskottavan monologin kautta? Kerronta ja juonen kuljettaminen olivat muutenkin aivan käsittämättömiä. Tärkeiden asioiden yli hypättiin noin vain ja sitten tartuttiin aivan epäolennaisiin juttuihin.

Romane ja Juliette tuntevat toisensa noin kaksi päivää ja vaihtavat sitten osia. Ja kukaan ei huomaa! He ovat 39-vuotiaita ja Romane onnistuu muka oppimaan kaiken puhetavasta pieniin eleisiin tuossa ajassa. Julietten vanhemmat eivät tajua puhuvansa aivan tuntemattomalle naiselle, hänen ex-miehensä ei huomaa mitään ja tytär uskoo ihan täysin leikkivänsä äitinsä kanssa. Joopa joo.

Ja mitä vähemmän kirjan naurettavasta lopusta puhun, sitä parempi.

En suosittele.


Kirjan tiedot:
Julien Sandrel: Toinen elämäni | Tammi 2020 | 259 sivua | Kirjastosta
Ranskankielinen alkuteos: La vie qui máttendait (2019) | Suomennos: Lotta Toivanen

tiistai 17. toukokuuta 2022

Ulla-Maija Paavilainen: Rohkeudella Elina Gustafsson

Kansikuva.


On lokakuinen sunnuntai-ilta.


En seuraa nyrkkeilyä. Itse asiassa en pidä koko lajista enkä näe mitään järkeä siinä, että kaksi ihmistä hakkaa toisiaan yleisön edessä näyttääkseen kumpi on kovempi tyyppi.

Sen sijaan seuraan niinkin tärkeää kulttuuriohjelmaa kuin Tanssii tähtien kanssa ja sitä kautta opin, että Elina Gustafsson on palkittu nyrkkeilijä. Mielestäni on hienoa, että kisassa oli mukana naispari ja tämän kirjan perusteella ymmärrän hyvin, miksi Ellu lähti kisaan mukaan. Sateenkaariarvot ovat hänelle tärkeitä, mikä ei ole ollut helppoa urheilun kovassa ja (päällisin puolin) heterossa maailmassa.

Tämä elämäkerta keskittyy nyrkkeilijän uraan ja täytyy sanoa, että mielipiteeni nyrkkeilystä lajina muuttui tämän myötä vieläkin negatiivisemmaksi. Lapset, nuoret, aikuiset, etsikää jokin toinen harrastus! Voi elämä millaista fyysistä ja psyykkistä rääkkiä Ellu on kestänyt lajin vuoksi sekä kehässä että sen ulkopuolella. Minun on niin vaikea ajatella, että joku pitää esimerkiksi tällaista normaalina:


Vedimme viimeistelytreenit kahdeltatoista. Sen jälkeen puin vaatteet ja hikoilin vähän pois ylimääräistä. Nyt on yli enää puoli kiloa. Aamusta asti on ollut hirveä jano. Paino on 69,5 kiloa, ja mulla on aika paljon nestevajetta. Suu on koko ajan hirveän kuiva. Onnesi tajusin ottaa silmätipat mukaan, sillä keho on niin kuivunut, että silmät tuskin liikkuvat päässä.
(s. 146)


Kokonaisuutena kirja kertoo oman itsevarmuuden ja identiteetin löytämisestä. Siinä kuvataan vaikeaa lapsuutta, johon kuului väkivalta, päihteet ja kiusaaminen. Nyrkkeily ja siinä pärjääminen kuvataan yhdenlaisena pelastuksena, mutta paskat valmentajat murensivat itsetunnon ja osaamisen tunteen. On hienoa, että Ellu on uskaltanut etsiä apua ja nostanut itsensä pohjalta vahvaksi omaksi itsekseen.

Lukukokemuksena kirja tuntui hieman rikkonaiselta ja se, että kaikkia siinä mainittuja ei nimetty, tuntui turhalta kainostelulta. Kuka tahansa voi googlata, kuka on Ankeuttaja tai Ellun seuralainen Linnan juhlissa. 

Mutta, oikeastaan toivoisin, että yläkoulun opettajat löytävät tämän ja lisäävät lukupaketteihinsa! Selkomukaelmakin olisi mahtava juttu, jotta vieläkin useampi voisi lukea tämän.

Koska pohjimmiltaan tämä kirja näyttää, että ei tarvitse olla kympin oppilas tai syntymästään asti täydellisen ehjä ihminen pärjätäkseen elämässä. On ihan okei epäonnistua ja tehdä vääriä valintoja, on ihan okei etsiä itseään vielä aikuisenakin. On ihan okei todeta, että tästä en selviä ilman ammattilaisen apua. Nämä ovat tärkeitä opetuksia nuorelle. Siksi on hienoa, että maailmassa on tällaisia rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat jakaa oman selviytymistarinansa muillekin.


Kirjan tiedot:
Ulla-Maija Paavilainen: Rohkeudella Elina Gustafsson | Otava 2021 | 300 sivua | Kirjastosta

Haasteet:
* Helmet 2022 : 26. kirja liittyy kansalaisaktivismiin [38/50]
* #Tietokirjakevät : YKL-luokka 79.18309
Nyrkkeily, muotoluokka 09 eli historia.
* #Queerlukuhaaste2022 : Kirjagrammaajan suosittelema

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi: katit historian poluilla

Kansikuva.


Suomen kissakunnan historia on noin tuhatvuotinen.

Olen aikonut lukea tämän kirjan jo kymmenen vuotta. Oikeasti. Siitä asti, kun se ilmestyi. Vannoutuneen kissafanina huomaan kyllä ilmestyvät kissakirjat, mutta perustietokirjat eivät nouse lukulistallani kovin korkealle. Asiahan on "tietenkin" tuttua, joten miksipä kiirehtisi?

No, eihän tämä mihinkään karannut, mutta kyllä minä opin tästä uuttakin. Kirjan aiheenahan on kissojen tuhatvuotinen historia Suomessa. Miten kissat tulivat Suomeen ja mikä niiden asema on ollut pihapiirissä ja perheessä? Olen jo päässyt pätemään sillä tiedolla, että kissat saapuivat tänne luultavasti viikinkien matkassa.


Toimeentulo niukkojen viljasatojen kanssa oli kiikun kaakun ja viljan menestyksekäs varastointi avainasia. Kissat pitivät aittoihin pyrkineet hiiret kurissa ja ratkaisivat asia näin talonpoikien eduksi. Tie maatalous-Suomen tulevaisuuteen aukeni.
(s. 12)


Kirja on jaettu eri aihealueisiin ja mukana on sellaisiakin, joita en olisi itse heti tullut ajatelleeksi. Kirjassa esitellään esimerkiksi kissaan liittyviä paikannimiä ja perehdytään sanaan "kissa" ja sen synonyymeihin. Muutama erilainen ja ehkä hieman kuuluisampi kissa saa oman kappaleensa, ja kirjassa seurataan kissan toimenkuvan muutosta. Alun perin aitassa ja navetassa hiiriä pyydystäneestä pikkupedosta tuli ajan kanssa myös kodin rakas lemmikki.

Kirja on hyvin ja sujuvasti kirjoitettu ja siihen mahtuu paljon asiaa. Tämä on oikein hyvä perusteos kenelle tahansa, jota kiinnostaa kissan ja ihmisen välinen kumppanuus.


Kirjan tiedot:
Minna Keinänen & Harri Nyman: Kissojen Suomi: katit historian poluilla | SKS 2012 | 175 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Ullan luetut kirjat, Kirjojen maa, Sinisen linnan kirjasto ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2022 : 18. kirjan on kirjoittanut toimittaja [37/50]
* #Tietokirjakevät : YKL-luokka 67.45209
Kissat, muotoluokkana 09 eli historia.

lauantai 14. toukokuuta 2022

V. E. Schwab: The Invisible Life of Addie LaRue

Kansikuva.


A girl is running for her life.

Vuonna 1714 epätoivoinen Addie LaRue kutsuu avukseen vanhoja jumalia. Yksi vastaa kutsuun ja Addie tekee pimeyden kanssa faustilaisen sopimuksen: sielu vastineeksi vapaudesta. Toiveesta tuleekin kirous, joka kantaa läpi vuosisatojen.

Näin tästä kirjasta juttua jossain ja onnekseni tämä oli saatavilla kirjastosta pienen odottelun jälkeen. Luin tämän muutamassa illassa ja jokaisena oli pieniä vaikeuksia laskea kirja alas. Tykkäsin Scwabin tavasta kirjoittaa. Se on mielestäni kaunis ja pohdiskeleva, mutta etenee koko ajan eikä jää jumiin kiemurtelevaan korukieleen.


She will go, in the spring, and see the World's Fair, witness the Eiffel Tower, the iron sculpture sclimbing toward the sky. She will walk through buildings made of glass, ephemera installations, and everyone will talk of the old century and the new one, as if there is a line in the sand between the present and the past. As if it does not all exist together.
(s. 440)


Pidin Addiesta, jonka itsepäisyys vetää vertojaan pimeyden olennolle, jonka kanssa hän sopimuksensa tekee. Ranskalaisessa pikkukylässä kasvanut Addie toivoo vapautta, ja hän todellakin on ikuisesti vapaa toisten odotuksista ja velvollisuuksista. Mikään Addien teko jätä jälkeä maailmaan. Rikotut esineet palautuvat ehjiksi eikä hän voi kirjoittaa sanaakaan paperille. Kukaan ei muista häntä sen jälkeen, kun hän katoaa näköpiiristä.

Hän ei kuitenkaan anna periksi ja päättää jäädä historian kirjoihin tavalla tai toisella. Olisin halunnut lukea enemmänkin Addien seikkailuista hänen pitkän elämänsä aikana. Monet tapahtumat vain mainitaan ohimennen tekstissä sen sijaan, että niiden olisi näytetty tapahtuvan. Ihan tästäkin johtuen en pitänyt yhtä paljoa kirjan toisesta kertojasta Henrysta.

Kirjassa vuorottelevat Addien historia ja nykyaika, vuosi 2014, jolloin hän viimein tapaa jonkun, joka pystyy muistamaan hänet. Henry oli mielestäni ajoittain todella ärsyttävä itsesäälissä rypevä valittaja, eikä olisi tarvinnut näin paljoa sivutilaa. 

Kirjan kolmas hahmo on Luc, se pimeyden voima, jonka kanssa Addie tekee sopimuksen. Hän oli melkoisen stereotyyppinen komea ilkimys, mutta tykkäsin lukea hänen ja Addien kieroutuneesta suhteesta kautta aikojen.

Tämän perusteella aion kyllä kokeilla Scwabin Shades of Magic -sarjaa, joka on suomennettukin!


Kirjan tiedot:

V. E. Schwab: The Invisible Life of Addie LaRue | Titan Books 2020 | 545 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* #Queerlukuhaaste2022 : Julkaistu 2020-luvulla
Sekä Addie että Henry ovat bi-/panseksuaaleja, ja tämä näkyy etenkin Henryn tarinassa.
* Fantastinen kesä 2022 : Kirjassa matkustetaan