3 x kotimaista sarjakuvaa

Luinpa tosiaan pitkästä aikaa useamman sarjakuvauutuuden. Päätin lykätä ne yhteen juttuun sen sijaan, että kirjoittaisin kaikista erikseen. Näistä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ollut yhtä paljon sanottavaa kuin kauno- tai tietokirjallisuudesta yleensä on. Enpä huomannut ennen kuin tätä kirjoittaessani, että sarjakuvat ovat eri kustantajilta. Kyllä se mieltä lämmittää huomata, että suomalaista sarjakuvaa tulee markkinoille monelta suunnalta.

Anni Nykänen:
Mummo 4
104 s.
Sammakko 2016
Kirjastosta

Anni Nykäsen Mummo on vain niin kerta kaikkisen ihana hahmona, että odotan jokaista uutta albumia ja nettisivupäivitystä kuin kuuta nousevaa. Mummossa on vauhtia ja asennetta, ja vaikka ikä painaakin niin jalka nousee ja potkukelkka kulkee.

Pidän todella paljon Nykäsen piirroksista. Mummo ja muut sarjan hahmot ovat kauniin yksinkertaisesti piirrettyjä ja jotenkin sulavalinjaisia. Kaikki vaikuttaa kodikkaan pullealta vaikka kaikki hahmot eivät pyöreitä olekaan. Tämän albumin takakannessakin on niiiiiiiin söpö kuva Kissistä ja samanmuotoisesta kahvakuulasta. Pidän paljon kuvien varjostuksista ja siitä, miten tapahtumat pursuavat välillä ruuduista yli.

Tämän albumin suosikkistrippini oli se, jossa Mummo saa vakavan itseaiheutetun urheiluvamman eli kaksi mustaa silmää hypätessään hyppynarua. Ei ole Mummo vielä niin moderni, että käyttäisi urheilurintsikoita!

Marko Raassina:
Kullervo
71 s.
Arktinen Banaani 2016
Kirjastosta

Lukaisin Marko Raassinan sarjakuva-Kalevalan melko tarkalleen vuosi sitten ja tykkäsin siitä niin, että varasin tämän heti kun se oli mahdollista. 

Tällä kertaa tarinassa on yhtenäinen juoni, kertoohan tämä Kullervon traagisen tarinan. Myyttinen Kullervo saa päälleen kirouksen, jonka seurauksena hänen elämänsä on tragediaa tragedian perään. Tästä se Tolkienkin ammensi kirjoittaessaan Túrin Turambarista.

Noin yleisesti ottaen pidin edelleenkin Raassinan piirroksista, mutta en sitten loppujen lopuksi ole yhtään varma sopivatko ne tämän tarinan kertomiseen. Tyyli on parhaimmillaan ollessaan hauska ja Raassina ajoittaa vitsit hyvin. Suosikkikohdassani Untamon kätyrit tutkivat teini-Kullervon puuhun kaivertamia ihmiskuvia ja pohtivat, ovatko todellakin yhtä lihavia kuin kuvissa. Ongelma siis oli mielestäni siinä, että Kullervon tarina on vakava tragedia. Tyyli ei vain sopinut veristen teurastuskohtausten ja dramaattisten miekkataistelujen kuvaamiseen.

Karoliina Korhonen:
Suomalaisten painajaisia:
vähäsanaista vertaistukea
91 s.
Atena 2016
Kirjastosta

Karoliina Korhosen Suomalaisten painajaisia on jo suorastaan ilmiö, niin suosittu se on ollut etenkin sosiaalisessa mediassa. Tunnustaudunkin Finnish Nighmares-facen seuraajaksi ja päivitysten innokkaksi lukijaksi. Tämä on siis sarjakuvien suomenkielinen versio.

Sarjakuvan piirrosjälki on hyvin yksinkertaista, Mattihan on periaatteessa pelkkä tikku-ukko ja niin ovat kaikki muutkin. Ehkäpä tässä tulee esiin suomalaisen taiteen minimalismia uudessa muodossa? Yksinkertaisuus toimii joka tapauksessa todella hyvin stripeissä, joiden hauskoina ja terävinä pointteina on jäyhä suomalainen perusluonne. 

Löysin itseni niin monesta kohtaa, etenkin kaikista bussijutuista. Voiko kiusallisempaa tilannetta ollakaan kuin linja-auto, jossa kaikki ikkunapaikat ovat varattuja? Siinä pitää sekunnissa tehdä elämää suurempi päätös: seisotko vai istutko tuntemattoman ihmisen viereen, ja jos istut niin kenen? Stressaantuu sitä vähemmästäkin.

Timo Parvela: Sammon vartijat-sarja (Tuliterä, Tiera & Louhi)

Timo Parvela:
Tuliterä (227s., 2007)
Tiera (269 s., 2008)
Louhi (327 s., 2009)
Tammi
Tuliterä & Tiera omia, Louhi kirjastosta

Oli kitarasoolon vuoro.

Kun minä kerran niin suunnittelin näistä kirjoittavani niin kirjoitetaan sitten, vaikka muistikuvat hieman haalistuneita ovatkin. Aloitin Tuliterän huhtikuun lukumaratonilla ja se oli niin vetävä, että lukaisin sitten muutkin suunnilleen samaan putkeen kun kerran olin vauhtiin päässyt. Kaksi osaa löytyi tosiaan omasta hyllystäni, olen ne joskus kirjaston poistomyynnistä napannut. Kolmas piti sitten oikeasti lainata.

Tarina alkaa vauhdikkaasti kun viidesluokkalaiset Ilmari ja Ahti musisoivat rehtorinsa maan sisään koulun kevätjuhlassa. Pian selviää, että poikien kalastusreissulla kadonneet isät olivat tarujen Sammon sirujen vartijoita. Heitä on suuri joukko ympäri maailmaa ja heidän tehtävänsä on varmistaa ettei Louhi saa koottua Sampoa uudelleen. Isien ollessa hukkateillä vartijan tehtävät lankeavat pojille ja Ilmarin isosiskolle Annille. Kolmikko aseistautuu maagisella kanteleella ja Väinämöisen miekalla, ja kilpajuoksu Sammon sirujen luo alkaa. Matkan varrella mukaan lyöttäytyy muitakin Kalevalasta tuttuja nimiä Ainosta Antero Vipuseen.

Hahmot on siis otettu suurimmaksi osaksi suoraan Kalevalasta ja vaikka sitä ei suoraan sanotakaan, kyseessä vaikuttaa olevan vanha kunnon reinkarnaatio. Kalevalan kohtalot toistuvat nykymaailmassakin, jos toki hieman erilaisina. Mieleeni jäi erityisesti Aino, tällä kertaa parikymppinen Sammon vartija, joka sukeltaa vapaaehtoisesti kyyneljärveen ja kärsii kaikki ihmiskunnan surut ja kivut. Minulla meni muuten nolottavan kauan ennen kuin tajusin kuka Ahti oli. Kirjojen piti melkein iskeä minua itsellään päähän. Ei ole Kalevala tarpeeksi hyvin hallussa kun en muistanut millä nimellä Ahti Saarelainen paremmin tunnetaan.

Olin yllättynyt siitä, miten synkkä tämä sarja oikeastaan on. Ei niinkään se, että hahmoja kuolee (mikä siis ei ollut hilpeää sekään), vaan yleinen tunnelma. Olisihan sitä voinut Kalevala-pohjaiselta sarjalta odottaa, mutta jotenkin oletin, että nuorten kirjassa näistäkin myyteistä tehtäisiin iloisia ja siloisia. Joo ei tehty, ei. Pohjimmiltaan nämä ovat kasvutarinoita, eikä kukaan tosiaankaan mene siitä mistä aita on matalin. Joukkoon mahtuu ystävien pettämistä, läheisten kuolemia, pilvilinnojen täydellistä romahtamista ja onnettomia perheitä. Tarinan loppukaan ei ole täysin onnellinen.

Voisin napista kirjojen toimintapainotteisuudesta, jonka vuoksi jotkin hahmojen väliset suhteet kärsivät. Tai vaikka siitä, miten epäuskottavia suuremman maailman juonenkäänteet olivat (ihan varmasti Euroopan valtiot suostuvat sulautumaan yhtiöksi...). Mutta enpäs napisekaan kun eihän näitä ole tarkoitettu aikuiselle lukijalle, jota nuo ehkä häiritsevät. Varhaisnuoriin luulisin tämän uppoavan oikein hyvin olivat he sitten tyttöjä tai poikia. Itsekin siis tykkäsin näistä todella paljon. Lisää tällaista, kiitos.

Luettu myös mm.: Jokken kirjanurkka, Maailman ääreen, Insinöörin kirjahylly

Haasteet: 50 kategoriaa - 32. a trilogy

Lukumaratonin kirjakoonti

Lukumaratonin kirjoista ei vain tunnu syntyvän omia tekstejään, joten taidanpa antaa suosiolla periksi ja laittaa ne lyhyemmin samaan pakettiin. Poikkeuksena Timo Parvelan Sammon vartijat-trilogia, josta kirjoitan kokonaisuutena jahka ehdin. Ensimmäinen osa jäi maratonilla kesken ja sen jälkeen olen lukenut koko sarjan.

Tove Jansson: Kesäkirja
(Sommarboken, 1972)
143 s.
WSOY 2002
Kirjastosta

Tove Jansson oli tätä ennen tuttu lähinnä maineestaan ja muumeistaan. Animaatiomuumit olivat oleellinen osa lapsuuttani ja aikuisuuttani (viihdyttävät ne vanhempiakin!).

Kesäkirja on oikeastaan täydellinen kirja kauniille kesäpäivälle. Mummo ja pojantytär, satunnaisesti myös poika, ja kesäinen saari meren keskellä. Ajoitus meni siis hieman pieleen, mutta olen erittäin onnellinen siitä, että luin kirjan. Vähän aikaa meni ennen kuin totuin hieman harhailevaan kieleen, mutta loppujen lopuksi sekin oli oiva tunnelmanluoja.

Kirja ei ole oikeastaan pelottava, mutta synkkä se välillä on. Mummo alkaa jo tuntea iän painavan, ja melkein hyppäsi sydän kurkkuun aina kun hän alkoi hapuilla pillerirasiaansa. Kirja on jaettu omina pikku tarinoinaan toimiviin lukuihin. Omat suosikkini olivat Berenike (mummon sympatia Berenikeä kohtaan) sekä Vierailu (ahdisti suorastaan).

Mervi Heikkilä: Louhen liitto
151 s.
Haamukustannus 2015
Kirjastosta

Ei niin houkuttelevasta kannesta huolimatta kirja tarttui mukaani kun etsin maratonluettavaa. Houkutuksina olivat kirjan ohuus sekä noita- ja Kalevala-aihe. Olen helposti houkuteltavissa jos kirjassa käsitellään historiaa, mytologiaa tai molempia.

Kyseessä on siis uusi kotimainen nuorten/nuorten aikuisten fantasia. Siinä 15 kieppeillä oleva Roona saa tietää olevansa adoptoitu ja että hänen biologinen äitinsä haluaa viimeinkin tavata tyttärensä. Sittenpä sitä mennään tukka putkella noitien mukana Louhen liittoon. Pakollinen ärsytyskynnyksen ylittäjä eli ~kolmiodraama~ on ympätty joukkoon, mutta kaikelle kiitos siinä ei viivytä eivätkä miehenpuolet edes tiedä olevansa siinä mukana. Sinänsä kiva, että vaikka Roona huomaa toisenkin komistuksen, hän on kuitenkin lähinnä silmänruokaa tunteiden ollessa kiinni toisessa. Saahan sitä maisemia katsella.

Kirja on aika suoraviivainen seikkailufantasia, johon oli tungettu turhan paljon tavaraa omaan makuuni. Paljon hyviä ideoita, mutta kun niitä on niin paljon, lukiessa ei ehtinyt hengähtää lainkaan. Tässä olisi ollut ainesta paksummaksikin kirjaksi.

Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus
(Hercule Poirot and the Greenshore Folly, 1954)
200 s.
WSOY 2015
Kirjastosta

No nyt on komea kansi, mutta hieman ihmettelin sitä, että johdanto on annettu nimenomaan kansitaiteilijan kirjoitettavaksi. Loppuvatko Christien kanssan työskennelleet ihmiset vai mikäs tässä on takana? Ei sillä, että se olisi haitannut, ihan mielenkiintoinen johdanto se oli. Opin senkin, että Christie ei missään nimessä halunnut neiti Marplea tai Hercule Poirot'a kirjojen kansikuviin. Halusi kai jättää hahmot lukijan mielikuvituksen varaan. Minun mielessäni tepastelee David Suchet, Se Ainoa Oikea Poirot.

Tämä siis on ennenjulkaisematon tarina, jonka pohjalta Christie myöhemmin kirjoitti kirjan Kuolleen miehen huvimaja. Ariadne Oliver kutsuu Poirot'n Greenshore Follyn kartanoon, koska ilmassa leijuu jotain pahaenteistä. Poirot tarkkailee värikästä henkilökaartia eikä menee kauaakaan ennen kuin kuolema korjaa satoa. 

Omalla kohdallani ei murhaaja ollut suurikaan yllätys, koska olen nähnyt kirjaan pohjautuvan TV-leffan. Täytyy silti sanoa, että en usko, että olisin muuten hoksannut kuka on syyllinen. Ei se minusta mitenkään itsestään selvää ole näin jälkeenpäinkään. Tarina toimii paremmin pitemmän kaavan kautta, jossa henkilöiden parissa ehtii viettää enemmän aikaa.

Megan Whalen Turner: The Thief
234 s.
HarperCollins 1996
Oma ostos

Tämä on notkunut lukematta hyllyssäni sellaiset pari vuotta. Joo, nolottaa myöntää. Muistan lukeneeni tästä roppakaupalla kehuja ja tilanneeni kirjan niiden perusteella. Sitten itse kirja saapui ja kas vain, olin nuukuuksissani valinnut halvimman painoksen ja mitä ilmeisimmin rumimmat kannet. Ei innostanut lukemaan ja niin se sitten jäi.

Nyt harmittaa niin vietävästi että jäi. Olisin voinut nauttia tästä vuosia sitten jos en olisi sellainen kansinipottaja. Olen vähän kahden vaiheilla jatko-osien suhteen. Ne ovat kuulema myös hyviä, mutta aika erilaisia kuin tämä. Ottaako riski vai ei, kas siinä pulma...

Mutta, tämän tarinan alussa kuninkaallinen häkki on heilahtanut ja nuori varas Gen viruu vankilassa. Yllättäen kuninkaan magus (ei velho, tuo on neuvonantajan titteli) raahaa hänet ulos sellistä ja pakottaa osallistumaan etsintäretkelle. Mitä etsitään säilyy salaisuutena jonkin aikaa, enkä minäkään viitsi sitä paljastaa. Enkä kyllä paljoa muutakaan, kirja kun on täynnä ihania yllätyksiä joita en millään haluaisi pilata. Perinteinen seikkailufantasia (iso plussa: ei väkinäistä romantiikkaa!), joka ei sitten kuitenkaan ole ihan niin perinteinen. Gen on mainio kertojaääni ja retkikunnan neljä muutakin jäsentä ovat mielenkiintoisia tapauksia.

Maratonin paras kirja, suosittelen lämpimästi!

Marko Raassina: Kalevala

Marko Raassina: Kalevala
88 s.
Arktinen Banaani 2015
Kirjastosta

Täytyy ihan yrittää taputtaa itseäni selkään. Kirjallisuuden opettajien sinnikkäistä yrityksistä huolimatta olen onnistunut välttymään Kalevalan lukemiselta. Se on ollut monesti vaihtoehtona jos jonkinlaisilla lukulistoilla, mutta olen aina valinnut jotain muuta. Sen tarinat ovat toki hyvin mielenkiintoisia (Tolkienkin kähvelsi sieltä yhtä ja toistakin kirjoihinsa) ja kaikkihan niiden pääkohdat tuntevat. Maailma syntyy sotkan munasta, Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon, Aino hukuttautuu, kyinen pelto kynnetään ja sampo taotaan jne.. En vain ole innostunut ajatuksesta kahlata läpi tiiliskiven paksuinen runoteos.

Eivät varmaan ole monet muutkaan, joten Raassinan sarjakuvasovitukselle löytyy varmasti lukijoita. Runot on muutettu hauskaksi sarjakuvaksi ja mukaan on lisätty Raassinan omia sivupolkuja. Itse tykkäsin erityisesti Ilmarisen vahingossa takomasta verenhimoisesta laivasta sekä Sampsa Pellervoisen kahviaddiktiosta. Selkeä ja veikeä kuvitus on myös ilo silmälle. Ruutuja ei ole tungettu täyteen, mutta kivoja yksityiskohtia löytää silti. Kuvituksesta tulee itse asiassa mieleen Anni Nykäsen Mummo, joka kuuluu omiin sarjissuosikkeihini.

Tämän soisi oikeastaan kuuluvan jokaisen koulun kirjastoon. Helpompi ne nuoret on saada tämä lukemaan kuin se Aito ja Oikea Kalevala.