Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso (Maan lapset #02)

Ayla oli kuollut.

Vastikään lukemani Kari Bojsin tietokirja Euroopan esiäidit muistutti minua siitä, että Maan lapset- sarjan lukeminen on minulla pahasti kesken. Se mainittiin tuossa Bojsin kirjassa ihan kehujen kera, Jean M. Untinen-Auel kun nojasi aikansa tutkimustietoon sarjaa kirjoittaessaan.

Hevosten laakso on sarjan toinen osa ja jatkaa suoraan siitä, mihin Luolakarhun klaani jäi. Ayla on karkotettu neandertalklaanistaan ja löytää turvapaikan vehreästä laaksosta. Tiedän, että sarjaa on kritisoitu Aylan ylivertaisuudesta: tässä osassa hän muun muassa keksii uuden tavan tehdä tulta ja kesyttää sekä hevosen että leijonan.

Minua se ei haitannut pätkääkään! Pidin Aylan sitkeydestä ja kekseliäisyydestä, ja kirjailija on kirjoittanut jokseenkin loogisesti sen, miksi Ayla näihin ihmetekoihin kykenee. Tuli syttyy ensimmäisellä kerralla vahingossa ja hän pelasti pienempiä eläimiä jo edellisessä osassa.

Ainoa nikotuksia aiheuttanut kohta oli se, jossa hän lopulta oppii uuden kielen unessaan. Joopa joo, mutta antaa nyt olla tämän kerran.

Koska tykkäsin Aylasta, oli sääli, että hänen niskoilleen heitettiin lopulta Jondalar. Hän, jolla on ihmeellinen, jättimäinen, sykkivä, ylpeä ja uljas kalu. Valtava mela siis, ihan mieletön salko, ei edes mahdu naisten sisään, mainitsinko sen hirmuisen koon jo? Hänen suuri ongelmansa on se, että hän on niin kirotun komea ja täydellinen ettei tästä johtuvaa syvää angstia ymmärtävää naista vain löydy. Kuule yhyy vaan.

Ja Jondalarin veli oli vielä hyödyttömämpi. Mikä toope. Ansaitsi kohtalonsa.

No kuitenkin, Aylan osuus tarinasta oli tosi kiinnostavaa luettavaa. Mielenkiintoni hieman lopahti Aylan viimein tavattua Jondalarin, koska silloin alkoivat turkikset heilua ja anakonda löysi tiensä sille sopivaan luolaan jne.

Jos nyt jotain positiivista Jondalarin tarinasta etsitään, niin siinä tuodaan vahvasti esiin äitijumalatarkultti ja ne rehevät pienet veistokset, jotka Bojsin kirjassakin mainittiin. Aylan ja Jondalarin kohtaaminen on kummallekin hämmentävä kokemus, koska he ovat kasvaneet niin erilaisissa kulttuureissa. Ajatuskin Aylan pojasta, jonka isä on neandertalilainen, on Jondalarille kauhistus ja hänen on vaikea uskoa, että klaanin ihmiset eivät ole pelkkiä eläimiä.

Valmistaudun jo henkisesti siihen, että seuraavassa osassa päästään seuraamaan mammuttiseksiä. Siinä tanner tömisee!

Kirjan tiedot:

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso | WSOY 2022 (1. p. 1982) | 649 sivua | Kirjastosta

Englanninkielinen alkuteos: The Valley of Horses (1982) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös:

Sallan lukupäiväkirja, Vinttikamarissa ynnä varmaan muutkin

Haasteet:

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Ennen vuotta 1000

* Tiiliskiven neljä vuodenaikaa : Kevät

* Vahvat naiset 2024 : Jumalatar

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani (Maan lapset #01)

 

Alaston lapsi kirmasi vuodista tehdystä laavukatoksesta kohti pikku joen polvekkeen kivistä rantaa.

Noin 30 000 vuotta sitten pieni cromagnoninhminen Ayla jää orvoksi, kun maanjäristys nielaisee hänen kotinsa ja perheensä. Juuri kun Ayla on kuolemassa nälkään ja haavoihinsa, paikalle sattuu neandertalinihmisten heimo. Heimon parantajanainen saa luvan ottaa tytön mukaansa ja niinpä Ayla kasvaa heimon parissa.

Tämä sarja on pyörinyt tietoisuudessani lapsuudestani saakka ja sain viimeinkin aikaiseksi lukea tämän ensimmäisen osan. On itse asiassa pieni ihme, etten ole lukenut sitä aiemmin, koska luin teinivuosinani pinoittain muita kauas menneisyyteen sijoittuvia sarjoja. Pidän tarinoista, joissa ihmisten täytyy selviytyä ankarassa luonnossa ilman nykyteknologiaa ja -mukavuuksia.

Tässä tarinassa ihminen vs. luonto onkin yksi kantavista teemoista. Tykkäsin todella paljon siitä, miten tarkasti kirjailija kuvaa heimon arkea. Hän on tehnyt kirjaa varten valtavasti taustatyötä ja se näkyy. Kirjassa vilahtelevat lukemattomien kasvien nimet, kun niitä kerätään sekä pataan että haavoihin. Klaanilaisten päivät kuluvat tarvekaluja tehdessä ja ruokaa hankkiessa, ja kesällä jokaisen mielessä kummittelee jo tuleva talvi. Kuoleman uhka on aina läsnä.

Untinen-Auel on luonut neandertalinihmisille monimutkaisen kulttuurin, joka tuntuu kirjassa todelliselta. Suurin osa heidän kommunikoinnistaan hoidetaan viittomakielellä ja uskomusmaailma on rikas ja monimutkainen. En suuremmin pitänyt siitä, miten alistettuja naiset olivat ja miten jyrkät sukupuoliroolit olivat. Ymmärrän valinnan tarinan kannalta (Ayla kapinoi patriarkaattia vastaan), mutta silti, ei sitä ollut kiva lukea. Etenkin Aylan vihamiehen Broudin silmitön väkivaltaisuus oli inhottavaa.

Jos yhden asian olisin halunnut tietää ennen lukemista niin sen, miten nuoria kirjan hahmot ovat kun heitä pidetään heimossa aikuisina. Neandertalinihmiset pitävät itseään vanhoina jo parikymppisenä, joten kymmenvuotias tyttö on mitä parhaimmassa naima- ja lapsensaanti-iässä. Olisin pärjännyt vallan loistavasti lukematta lapsiraiskauksista ja -synnytyksistä.

Mutta, pidin myös siitä, miten hyvin kirjassa kuvataan erilaisuutta. Tarinassa on joitakin alleviivaavan saarnaavia kohtia, joissa ennustetaan neandertalinihmisten tuhoa, koska he eivät kykene muuttumaan. Ayla on heidän vastakohtansa, ihmissuvun eri haaran edustaja, ja hänen on äärettömän vaikea sopeutua klaanin ajattelutapoihin ja elämäntapoihin. Ayla ja klaanilaiset ovat niin perustavanlaatuisen erilaisia, että heillä on välillä suuria vaikeuksia ymmärtää toisiaan. Ayla osaa ajatella tavoilla, jotka ovat klaanilaisille täysin mahdottomia.

Crebiä huimasi. Hän pystyi laskemaan vaivoin kahteenkymmeneen. Kahtakymmentä suuremmat luvut samenivat epämääräiseksi äärettömyydeksi jonka nimeä oli paljon. Hän oli ankaran miettimisen tuloksena tavoittanut jonkinlaisen aavistuksen luvuista joiden mahdollisuuden Ayla oli tajunnut niin helposti. Hänen nyökkäyksensä miltei myöhästyi. Hänelle oli äkkiä valjennut millainen kuilu erotti hänen mielensä tämän tytön tajunnasta ja oivallus järkytti häntä.

(s. 159)

Tämä on muuten niitä harvoja kirjoja, jossa wanha kunnon "hän on tyrmäävän kaunis eikä tiedä sitä" klisee ei edes häirinnyt minua. Lukijalle on ilmiselvää, että Ayla on kaunis. Klaanilaisille on aivan yhtä ilmiselvää, että hän on ruma. Aylalta puuttuvat sellaiset viehättävät piirteet kuin jykevät kulmat ja karvainen vartalo. Lisäksi hän vääntelee naamaansa ihmeellisiin virneisiin ollessaan iloinen. Kullankeltaiset hiukset ovat omituisen väriset ja suorat sääret suorastaan epämuodostuneet. Oli kiinnostava uppoutua tarinaan ihmisistä, joille kauniin ja ruman käsitteet olivat niin erilaisia kuin meillä.

Aylan lisäksi kirjassa oli monia muitakin hahmoja, joista pidin. Creb on klaanin mog-ur, kaikista mahtavin tietäjä, jonka fyysiset puutteet korvaa hänen älykkyytensä ja läheinen suhteesa henkimaailmaan. Iza on Aylan äiti, heimon parantajanainen, joka rakastaa tyttöä tämän vieraudesta huolimatta. Brun puolestaan on klaanin johtaja, joka tuntee heimopäällikön taakan jokaista päätöstä tehdessään eikä voi ymmärtää, miksi Broud on niin idiootti.

Sarja menee jatkoon kiinnostavan maailmansa vuoksi. Haluan lukea lisää kivikauden ankarista oloista ja selviytymistaisteluista.

Se pitää vielä mainita, että vaikka tämä näkyykin olevan tarkistettu suomennos, kirja kärsii vakavasta pilkkukadosta. Lisäksi useammassa kohdassa on laitettu repliikki väärän hahmon sanomaksi.


Kirjan tiedot:
Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani | WSOY 2011 (1. p. 1981) | 596 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: The Clan of the Cave Bear (1980) | Suomennos: Erkki Hakala

Luettu myös mm.:
Sallan lukupäiväkirja, Todella vaiheessa, Taikakirjaimet ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 3. historiallinen romaani [19/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 5. kirja, jonka päähenkilön ottaisit mukaan Lapin erämaahan [12/25]