Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan

Tämä norjalainen nuorten sarjakuva on voittanut useita palkintoja, mutta itse luin tämän(kin) työkaverin suosituksesta. Hän kehui erityisesti kuvitusta, joka olikin raikas ja hauskan oivaltava.

Tykkäsin myös päiväkirjamuotoisesta tarinasta. 12-vuotias Tuva aloittaa kuudennen luokan ja kaikki tuntuu äkkiä niin vaikealta. Ystävistä Bao tykkää edelleen leikkiä metsässä majaleikkejä, mutta Linnéa on löytänyt poikakaverin ja kiinnostunut meikkaamisesta. Tuva ei halua menettää kummankaan ystävyyttä ja yrittää tasapainoilla heidän välillään. Metsäleikit kiinnostavat edelleen, mutta entä kun Tuva ihastuu Mariamiin? Onko silloin pakko aikuistua?

Turva & Mariam.

Tarina onnistui vangitsemaan juuri tuon vaikean iän, jossa ei ole enää pieni lapsi, mutta ei vielä teinikään. Tuvan luokan tytöt jakautuvat kahteen leiriin sen mukaan, kumpi heitä kiinnostaa enemmän, leikit vai meikit. Välitilaa ei tunnu olevan.

Tuvan ihastusta Mariamiin käsiteltiin kivasti. Hänellä ei ole käynyt mielessä, että hän itse voisi ihastua tyttöön, joten menee hetki ennen kuin hän osaa sanoittaa tunteensa. Tuva etsii tietoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä netistä, mutta toteaa pian suurimman osan nettisivuista käsittelevän turhan paljon seksiä eli asiaa, joka ei todellakaan ole hänelle ajankohtainen. Kavereille kertominen jännittää ja siitä tuleekin vähän draamaa tarinan loppuun.

Isänsä reaktiota Tuva ei pelkää ollenkaan, onhan isä heilutellut sateenkaarilippuja mielenosoituksissa. Tuvan ja isän suhde oli muutenkin hyvin kuvattu. He eivät ole aina ihan samalla aaltopituudella, mutta yksinhuoltajaisä tekee parhaansa ymmärtääkseen tytärtään vaikka sitten vanhemmuuspodcastien avulla.

Kaiken kaikkiaan sarjakuva oli samaistuttava ja hauska, ja etenkin kuvitus toi huumorin esiin. Kukapa ei olisi joskus tuntenut itseään yksinäiseksi hylkybanaaniksi...

Kirjan tiedot:

Nora Dåsnes: Sydän vasta puolillaan. WSOY 2025. 256 sivua.

Norjankielinen alkuteos: Ti kniver i hjertet (2020). Suomennos Kati Valli.

Haasteet:

* Helmet 2026 : 40. Kirja sijoittuu syksyyn

* Sarjakuvabingo: Lanu-sarjis

Roy Jacobsen: Rigelin silmät (Barrøy #03)

Taivaalta katsottuna Barrøy muistuttaa mereen polkaistua jalanjälkeä, jossa muutama pieni varpaanpainauma osoittaa länteen.

Ja taas harmittaa kun en tykännyt tämän Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan kolmannesta osasta senkään vertaa kuin toisesta. Tähän on tulossa neljäskin osa ja mietin jo, että luenko sen vai en. Toisaalta Ingridin kohtalo kiinnostaa, toisaalta en tiedä jaksanko uskoa, että viimeinen osa olisi parempi.

Rigelin silmät jatkaa Ingridin tarinaa vuodesta 1946. Sota on ohi ja Ingridin tytär Kaja on kymmenkuinen. Ingrid päättää jäljittää tytön isän, venäläisen Alexanderin, joka on paennut jonnekin vuorten taa. Ingrid vaeltaa Norjan halki milloin kävellen, milloin junalla tai pyörällä.

Ymmärrän ehkä, mitä kirjassa ajettiin takaa (Alexanderin lisäksi, ha). Ingrid jahtaa haavetta ja haavekuvaa, ei niinkään sitä todellista Alexanderia, jonka tiedonmurusista voi koota.

Ingridin matka näyttää sodan jälkeisen Norjan ja sen, miten jännittyneitä ihmisten välit ovat. Kenen puolella naapurisi todella oli? Entä kuka uusi naapurisi edes todella on? Asioista ei haluta puhua ääneen ja se tekee miehen jäljittämisestä hyvin vaikeaa.

Se teki myös kirjan lukemisesta haastavaa. Jacobsenin kieli on kaunista ja parhaimmillaan luonnon kuvauksessa. Kun ihmiset eivät puhu toisilleen ja Ingridin pään sisään ei juuri päästä, ei Jacobsenin kerrontakaan oikein toimi.

Lopputulos oli mielestäni hyvin hämmentävä ja sekava, ja luin kirjan sinnillä loppuun. Viimeinen sivu kuuluukin sitten kategoriaan “oudoimmat epilogit ikinä”. Sillä ei kai ollut muuta tarkoitusta kuin masentaa lukija lopullisesti.

Kirjan tiedot:

Roy Jacobsen: Rigelin silmät | Sitruuna 2024 | 232 sivua | Kirjastosta

Norjankielinen alkuteos: Rigels øyne (2017) | Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Luettu myös:

Hemulin kirjahylly, Kirjarouvan elämää, Sheferijm ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Hylkääminen

* Luonto sivuilla : Maisemien kuvaus

Lucy Clarke: The Hike

Her body lies broken on the mountainside.

Tämän Lucy Clarken The Hike -kirjan myötä opin uuden genren: destination thriller. Ehkä se suomentuu lomakohdetrilleriksi? Vaikka tämä ei maailman paras kirja ollutkaan, tuo konsepti alkoi kiinnostamaan. 

Jos tulee mieleen suosituksia niin kiitos!

Mutta ei Ulf Kvenslerin Erämaata, jonka luin vasta ja joka oli oikeastaan astetta parempi versio tästä. Kummassakin kirjassa kaveriporukka lähtee tunturivaellukselle, The Hikessa Norjaan Blåfjelliin. Reissuun lähtee neljä henkilöä, mutta takaisin tulee vain kolme. Mitä siellä korvessa on tapahtunut?

Erämaa oli enemmänkin psykologinen trilleri kun taas tässä paljastuu hyvin konkreettinen ja jollain tapaa, no, tylsä rikos. Siis murhan lisäksi. Kolmasosa kirjasta menee päähenkilöiden esittelyyn ja vasta sitten päästään tarpomaan pusikkoon. Varsinaista vaellusta ei kuvata kovin paljoa, vaan aika menee neljän naisen keskinäisiin jännitteisiin ja nahisteluun.

Liz, Helena, Maggie ja Joni ovat kolmekymppisiä ja olleet ystäviä jo parikymmentä vuotta. He käyvät joka vuosi viikon reissulla, yleensä rantalomalla, jossa kateus, katkeruus ja petokset on ollut helpompi piilottaa. Norjan vuoristossa tunteita on paljon vaikeampi piilottaa, etenkin kun porukka on valmistautunut vaellukseen niin huonosti, että teki mieli huutaa.

Sellaisena perusjännärinä tämä oli kuitenkin ihan kiva ja tämän luki nopeasti. Miinusta kuitenkin yhdestä juonenkäänteestä, joka on myös

JUONIPALJASTUS.

No totta kai epävakaa rokkistara Joni on hässinyt Lizin aviomiehen kanssa. Ja miten tässä käy? Liz päättää jatkaa yhdessä mukeromiehen kanssa kun taas katuva Joni uhraa jalosti itsensä ystäviensä puolesta. En tykännyt.

Kirjan tiedot:

Lucy Clarke: The Hike | HarperCollinsPublishers 2023 | 378 sivua | Kirjastosta

Haasteet:

* Kesäkirjabingo : Kauhua kesäyössä

Roy Jacobsen: Valkoinen meri (Barrøy #02)

Kalat tulevat aina ensimmäiseksi.

Kylläpä se aina harmittaa kun sarjan toinen osa ei miellytä niin paljon kuin ensimmäinen. Pidin viime vuoden syyskuussa Roy Jacobsenin Näkymättömistä, jossa kuvataan norjalaisen perheen elämää karulla saarella. Kieli oli kaunista ja sopi hienosti luonnon ja verkkaisen elämän kuvaamiseen.

Valkoisessa meressä hypätään parikymmentä vuotta ajassa eteenpäin. Ingrid on 36-vuotias ja muut tutut hahmot on siivottu Barrøyn saarelta pois, jotta kirjan juoni toimisi. Toinen maailmansota raivoaa ja kun saaren rannalle alkaa huuhtoutua ruumiita ja - tärkeimpänä - yksi elävä mies, sota tulee hyvin konkreettisesti Ingridin lähelle.

Koska minua kiinnosti nimenomaan elämä Barrøyssa, en tykännyt siitä, että Ingrid joutuu sieltä pois. Kaunis kielikään ei sopinut niin hyvin tarinaan, jossa on paljon dialogia, monia tapahtumapaikkoja ja runsaasti uusia hahmoja. Järkyttävätkin tapahtumat tuntuivat olevan kaukana enkä oikein saanut niistä kiinni.

Sinänsä tämä oli kyllä mielenkiintoinen ja erilainen sotakuvaus jos ei suorastaan sotakirja. Rannikolla asuvien norjalaisten ja saksalaissotilaiden välit aaltoilevat sotamenestyksen mukaan, ja Ingridin elämä kietoutuu evakkojen kurjuuteen. Kukaan ei ole erityisen urhea tai isänmaallinen, kaikki vain yrittävät selvitä vaikeassa ja joskus mahdottomassa tilanteessa. Likaa ja puutetta on kaikkialla eikä niistä selviämisestä mitaleita ja kehuja jaella.

Kirjana tämä oli siis mielestäni aika keskinkertainen verrattuna Näkymättömiin. Aion silti lukea myös kolmannen osa, Rigelin silmät, koska haluan tietää miten Ingridille ja Barrøylle käy. Jatkuuko saaren asuttaminen vai hylätäänkö se kokonaan?

Kirjan tiedot:

Roy Jacobsen: Valkoinen meri | Sitruuna 2023 | 235 sivua | Sitruuna 2023 | Kirjastosta

Norjankielinen alkuteos: Hvitt hav (2015) | Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Haasteet:

* Helmet 2024 : 29. Kirjassa valehdellaan [3/50]

* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Sota

Roy Jacobsen: Näkymättömät (Barrøy #01)

Eräänä tuulettomana heinäkuun päivänä savu kohoaa pystysuoraan kohti taivasta.

Norja, 1900-luvun alku. Ingrid asuu perheensä kanssa pienellä karulla saarella, jossa elämä on selviytymistä raivoavan meren ja köyhyyden keskellä. Samalla saari on kuitenkin turvapaikka, jossa elämä on rikasta. Kun isä päättää rakentaa saareen laiturin, perheen arki muuttuu kokonaan.

Tällä kertaa menikin niin päin, että kirjaston asiakas suositteli tätä minulle ja ihan syystä. Tämä on lyhyt kirja, vain pari sataa sivua, mutta sen maailmaa ja Barrøyn perheen elämään upposi kokonaan. Varasin jo sarjan seuraavan osan!

Tarinaa kertoo pääasiassa kaikkitietävä kertoja, joka seuraa eniten Ingridiä ja hänen isäänsä. Reilun kymmenen vuoden aikana Ingrid kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi, joka joutuu töihin mantereen puolelle. Eipä siinäkään käy niin kuin oli suunniteltu..

Jacobsen kuvaa hienosti ja kauniilla kielellä pienen perheen köyhää arkea, jossa elämä ei kuitenkaan ole silkkaa räytymistä. Saari vie paljon, mutta antaa myös kodin ja ruokaa. Isä käy talvisin töissä Lofooteilla, jotta perhe saa käteistä välttämättömien menojen maksamiseen

Tykkään kirjoista, joissa pieni ihminen on suuren luonnon edessä, ja tässä on juuri sitä tunnelmaa.

Helmikuussa meri on toisinaan kuin turkoosinvärinen peili. Lumen peittämä Barrøy on kuin taivaalla ajelehtiva pilvi. Pakkanen tekee merestä vihreän, ja kirkkaammaan, ja tyynen ja sitkoisen kuin hyytelö. Sitten se voi hyytyä kauttaaltaan ja kuorettua, muuttua olomuodosta toiseen. Saari on saanut jääkehyksen, joka sulkee sisäänsä myös lähimmät pikkusaaret, siitä on tullut isompi.

(s. 53)

Samalla kuvataan sitä, miten kekseliäs täytyy olla selvitäkseen ankarissa oloissa. Ingrid seuraa isänsä jalanjälkiä, mutta ottaa myös oppia hänen virheistään.

Pidin Jacobsenin tavasta kirjoittaa ja tarina eteni nopeasti. Vuosilukuja ei anneta, mutta jossain kaukana maailmalla soditaan. Suuren maailman tapahtumat eivät juurikaan vaikuta saarelaisten elämään ennen kuin isä päättää toteuttaa laiturisuunnitelmansa.

Kirjan tiedot:
Roy Jacobsen: Näkymättömät | Sitruuna 2022 | 214 sivua | Kirjastosta
Norjankielinen alkuteos: De usynlige (2013) | Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Luettu myös:
Kirjarouvan elämää, Hemulin kirjahylly, Sheferijm - Ajatuksia kirjoista ynnä muut

Anne B. Ragde: Vihreät niityt

Hän seisoi keskellä pihaa, kun Kai Roger tuli autollaan.

Neshovin perheessä kuohuu taas. Torunn yrittää pärjätä sikatilalla, Margido pohtii hautaustoimiston modernisointia ja Erlendille on tiedossa perheenlisäystä.

En oikein tiedä, miksi välttelin tämän lukemista, mutta nytpä sitten luin tämän parissa illassa. Ehkä vähän pelkäsin, miten tässä käy? Sarjan edellinen osa Erakkoravut jäi yllättävään cliffhangeriin, joten juonipaljastuksilta ei nyt oikein voi välttyä.

Edellisen osan lopussa Tor teki itsemurhan ja nyt Torunn tuntee olevansa syypää isänsä kuolemaan. Kaiken lisäksi rappeutunut sikatila ja vanha isoisä tuntuvat aivan mahdottomilta hoitaa. Ragde kuvaa hyvin sitä, miten Torunn vaipuu yhä syvemmälle masennukseen eikä tunnu löytävän ulospääsyä.

Pidinkin eniten Torunnin ja hänen setänsä Erlendin tarinoista. Torunn ei löydä iloa mistään ja toisaalla Erlendiä jännittää niin, että hän ei meinaa pysyä nahoissaan. Erlend ja hänen miesystävänsä Krumme ovat päättäneet perustaa apilaperheen naispari Jytten ja Lizzin kanssa. Molemmat naiset ovat nyt raskaana ja nelikko odottaa ensimmäistä ultraa.

En varmaan kestäisi Erlendiä oikeassa elämässä, mutta kirjassa hän on mainio hahmo. Rasittava, mutta hauska ja niin rakastunut Krummeen, että animaatiossa hänellä olisi sydämet silmien paikalla aina Krummeen katsoessaan. En yleensä välitä raskaus- tai perheellistymistarinoista, mutta Erlend on hauska kertoja ja heidän elämässään on muitakin tärkeitä asioita.

- Onhan sinulla minut, Erlend sanoi. - Minulla on aivoihini asennettuna seitsemäs aisti, joka johdattaa minut erehtymättömästi kotiin omaan porealtaaseeni, mistä päin Kööpenhaminaa tahansa.

(s. 171)

Tämän sarjanhan piti olla vain trilogia, mutta nyt tässä on jo kuusi osaa. Jatkan ehdottomasti tämän parissa, koska näistä jää aina hyvä mieli. Neshovit tuntuvat oikeilta, epätäydellisiltä ihmisiltä ja kirjoissa on pieniä, arkisia kohtauksia, jotka kuitenkin iskevät suoraan tunteisiin.

Kirjan tiedot:
Anne B. Ragde: Vihreät niityt | Tammi 2009 | 293 sivua | Kirjastosta
Norjankielinen alkuteos: Ligge i grønne enger (2007) | Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Luettu myös:
Kirjojen pauloissa, Tarukirja, Leena Lumi ynnä muut

Haasteet:
* Queer-lukuhaaste 2023 : Alkuperäiskieli ei suomi tai englanti

Erno Saukko: Vuoden vaellus: elämää Pohjolan erämaissa

Norjalainen lohi katselee maailmaa muovikalvon ja punaisen alelapun takaa.

Tunnetko sinäkin olevasi kuin myyntitiskin kylmä lohi? Tee kuten Erno Saukko ja lähde vuodeksi vaeltamaan pohjoisen erämaihin! Hiljaisuus ja mielenrauha on taattu, samoin raaka ruumiillinen työ.

Minun piti lukea tämä jo viime vuoden puolella, mutta hyvinpä tämä sopi näin helmikuun lopun tunnelmiinkin. Pidän tällaisista vaellustarinoista, joissa kamppaillaan luonnonvoimia vastaan tai ainakin yritetään kovasti vältellä sitä järkevällä varustautumisella.

Eino Saukko, kokenut vaeltaja ja eräjorma, kertoo tässä kirjassa huikeasta vuodestaan Pohjolan luonnon helmassa. Päiväkirjamainen teos kattaa todellakin vuoden ja 2 500 kilometriä, jotka hän eteni joko kävellen tai hiihtäen. Se on todella uskomaton suoritus ja kirjassa tosiaankin tuodaan esiin se, että reissuun piti varustautua hieman paremmin kuin sunnuntaikävelyyn.

Tykkäsin kirjasta todella paljon. Saukko on hyvä kuvaamaan luontoa, tuntojaa matkan päällä ja kaikkea sitä, mitä sen varrella vastaan tuleekaan. Hyvin vähän ihmisiä, hyvin paljon upeita maisemia, pohjoisen eläimiä ja kirkasta taivasta, jonka näkymiä valosaaste ei öisin pilaa.

Helle ei ole ainoa kiusa, sillä sen myötä sääski, tuo Pohjolan mahtavin elämänmuoto, herää viimein unestaan terhakkaana, verenhimoisena ja pitkän talve piruttamana. Sen koko olemus oikein värisee innosta päästä iskemään terävä kärsänsä hikiseen, verevään ihoon ja ryystämään niska kyyryssä lämmintä verta uhristaan.

(s. 224)

Upea todenmukainen kuvaus noista pienistä perkeleistä, joita täällä pohjoisempana riittää kesällä vaikka muille jakaa.

Kirjassa on hienoja kuvia, jotka näyttävät millaista arki vaelluksella olikaan. Joskus vähän tylsää, joskus vaarallista, (melkein) aina mieluisaa vaikka hikeä pukkaa ja välillä hampaita kiristelläänkin.

En itse lähtisi ikinä tällaiselle matkalle, mutta on pakko ihailla ihmisiä, jotka uskaltavat. Jos Saukon seuraavat suunnitelmat toteutuvat, lukisin niin mielelläni niistäkin.

Kirjan tiedot:
Erno Saukko: Vuoden vaellus: elämää Pohjolan erämaissa | Kirjapaja 2022 | 248 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:
Ainakin Kirjarikas elämäni

Haasteet:
* Helmet 2023 : 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas [17/50]
* Luonto sivuilla: Taivas
Kannessa kirjaimellinen, kerronnassa myös kuvaannollinen, koska Erno Saukon taivas on erämaissa vaeltaminen.

Anne B. Ragde: Erakkoravut

Torunn ei yleensä koskaan herännyt näin aikaisin.

Neshovin veljekset ja Torunn toipuvat vielä sukusalaisuuden aiheuttamasta järkytyksestä. Kukin yrittää tahollaan päästä kiinni normaaliin elämänrytmiin, mutta eipä se niin helposti käykään.

Tämä kirja jatkuu melkein suoraan siitä, mihin sarjan aloitusosa Berliininpoppelit jäi. Yritän kuitenkin välttää suurempia juonipaljastuksia.

Jostain syystä takakannessa sanotaan, että tässä osassa keskiöön nousee Torunn, Tor Neshovin tytär. Minusta taas Torunnin tarina oli kaikkein mitäänsanomattomin, etenkin kirjan alkupuolella. Margidon uskonkriisi ja saunaremonttikin olivat kiinnostavampia kuin Torunnin rakkausdraama.

Eniten pidin Torin ja Erlendin tarinoista. Erlend asuu Kööpenhaminassa ökyasunnossa rakkaan Krummensa kanssa. Rakkaus tuntuu saavan ryppyjä, kun Krumme kertoo haaveilevansa lapsesta. Tässä tarinassa pureuduttiin Erlendin omiin epävarmuuksiin: eikö hän enää riitä Krummelle ja mitä hänellä muka olisi tarjota lapselle?

Erlendin ja Krummen suhdetta kuvataan lämmöllä. He ovat olleet pitkään yhdessä ja Krummen lapsihaave kertoo hänen toiveistaan suhteen jatkuvuudelle. Kummallakin löytyy mielipiteitä sen suhteen, miten he miesparina lapsihaaveen toteuttaisivat, jos toteuttaisivat.

Tor puolestaan asuu edelleen sukutilalla eikä osaa käsitellä sen mainitun salaisuuden paljastumista millään tavalla. Äkillinen loukkaantuminen saa kaikki kriisit ja tunteet hyökymään viimein päälle sellaisella voimalla, että Tor masentuu.

Minusta Torin kautta kuvattiin hyvin tilannetta, jossa sukutilalla ei tunnukaan olevan tulevaisuutta. Jos Neshovin tila kaatuu, mitä varten Tor on raatanut koko elämänsä ajan? Tunne on ollut varmasti tuttu monelle suomalaisellekin viime vuosikymmeninä.

Olen nyt jotenkin aivan ihastunut tähän sarjaan ja pitää katsoa, maltanko lukea jotain muuta tässä välissä vai siirrynkö suoraan seuraavaan osaan. Tämä jäi melkoiseen cliffhangeriin.

Kirjan tiedot:
Anne B. Ragde: Erakkoravut | Tammi 2008 | 300 sivua | Kirjastosta
Norjankielinen alkuteos: Eremittkrepsene (2005) | Suomennos: Tarja Teva

Luettu myös:
Kirjan pauloissa, Luetut, lukemattomat, Leena Lumi ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 28. kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä [10/50]
* Queer-lukuhaaste 2023 : Kasuaali queeriys

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

- Tule, hän kuiskasi.

Kun Neshovin perheen äiti vaipuu yllättäen koomaan, on tullut aika kaivaa esiin perheen kipupisteet. Veljekset Tor, Margido ja Erlend ovat kasvaneet erilleen ja joutuvat nyt kohtamaan toisensa ränsistyneellä kotitilalla.

Työkaverini suositteli tätä jo viime vuonna ja totta puhuen olen jemmannut lainaa hyllyssäni jo monta kuukautta. Olisin palauttanut, jos joku olisi varannut! Nyt kun halusin aloittaa uuden vuoden uudella lainapinolla, sain viimein aikaiseksi lukea tämän.

Ja olikin hyvä kirja! Suhtauduin hivenen epäillen norjalaiseen perhedraamaan, mutta luin sitten koko kirjan yhtenä päivänä. En ole aiemmin lukenut yhtään Anne B. Ragden kirjaa ja täytyy sanoa, että hän kirjoittaa hyvin vetävästi. Tarinalla on monta kertojaa ja jokaisella on oma äänensä.

Sen lisäksi sioilla täytyi olla hyvät oltavat, paremmat kuin hyvät, sillä hän [Tor] luki lehdistä syvää kuvotusta tuntien niistä, jotka eivät pitäneet kunnolla huolta eläimistään.

Hän vähät välitti, syyttivätkö sellaiset ihmiset ongelmia hermojen kanssa tai muuta hölynpölyä, ja hän inhosi sanontaa henkilökohtainen tragedia, sillä hän oli vakaasti sitä mieltä että kaikkien piti ensiksi mennä sikalaan tai navettaan elikoidensa luo ja saada sitten kaikessa rauhassa hermoromahduksensa keskiyön ja aamuseitsemän välillä.

(s. 88)

Ragde on myös luonut omituisen, mutta kuitenkin järkeenkäyvän ja aidon oloisen veljessarjan. Tor on äidin essun nauhoissa roikkunut sikatilallinen, Margido yksinäinen hautaustoimiston omistaja ja Erlend puolestaan asuu Kööpenhaminassa miesystävänsä kanssa. Hyvin erilaisia miehiä ja aluksi mietin, että miten ihmeessä he edes voivat olla samojen vanhempien kasvattamia.

Olivatpa kuitenkin ja mitä pitemmälle heidän henkilökohtaisiin tarinoihinsa kirjassa pureuduttiin, sitä enemmän tuli sellaisia "ahaa, totta kai!" -elämyksiä. Hienosti rakennettu tarina! Siihen kuuluu myös Torunn, Torin aikuinen tytär, jolle Neshovin tilan ja veljesten näkeminen on melkoinen järkytys. Ymmärrettävästi.

Sarja menee kyllä jatkoon ja luen toisen osan jahka ehdin. Ilmeisesti tämä on trilogia, joka onkin kasvanut viisiosaiseksi.

Kirjan tiedot:
Anne B. Ragde: Berliininpoppelit | Tammi 2007 | 294 sivua | Kirjastosta
Norjankielinen alkuteos: Berlinerpoplene (2004) | Suomennos: Tarja Teva

Luettu myös:
P. S. Rakastan kirjoja, Tarinoiden taikaa, Lumiomena, ynnä muut

Haasteet:
* Helmet 2023 : 3. kirjan nimessä on kasvi [2/50]
* Kirjamatka maailman ympäri: Norja

Magne Hovden: Saamelandia

"Jäitä."

Kolmikymppiset kaverukset Roy ja Leif saavat loistoidean. Rahavirta on varma, kun pieneen Pohjois-Norjan kaupunkiin perustetaan saamelaisteemainen elämyspuisto. Mitäpä väliä sillä on, että kumpikaan miehistä ei ole saamelainen, eiväthän turistit erota aitoa väärennöksestä. Kun Roy ja Leif puuhailevat projektinsa parissa, heidän kaverinsa ryöstää rahankuljetusauton ja anti-saamelaisaktivisti sahailee lipputankoja.

Totta puhuen valitsin tämän siksi, että tämä ja Mika Mäkeläisen Kimlandia (vielä lukematta) kuittaavat nätisti Helmet-lukuhaasteen kohdat 47 ja 48  eli kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Jos en olisi lukenut tätä haasteeseen, olisin jättänyt kirjan kylmästi kesken. Takakannessa kirjaa kehutaan "absurdiksi ja hysteerisen huvittavaksi", ja kyllä se absurdi olikin. Projekti Saamelandia toteutetaan mitä oudoimmilla tavoilla ja päähenkilöt ajautuvat mitä kummallisempiin tilanteisiin.

Postissa työskentelevät Roy ja Leif saavat päähänsä jos jonkinlaisia bisnesideoita, joista Saamelandia on vain viimeisin. He järkeilevät sinänsä hyvin perustellusti, että turistit haluavat Elämyksen isolla Eellä. Elämyksen aitoudella ei ole mitään väliä kunhan se on sopivan erikoinen ja eksoottinen. Sellainen, josta on kiva kertoa kotona. Niinpä Saamelandiaan tarvitaan stereotyyppisiä saamelaisjuttuja kuten poroja, lapinpukuja, viinaa ja rumpua villisti hakkaava shamaani. 

Hovden osuu kyllä napakymppiin siinä, miten hän kuvaa täysin tietämättömien ja arjen rasististen ihmisten käytöstä ja mielikuvia saamelaisista. Samoin hän pääsee turistielämysten ytimeen korostamalla sitä, että aitoutta tärkeämpää on elämys. Ei sillä ole väliä, että joulupukkilelun pohjassa lukee Made in China, jos se vain on ostettu Lapista.

Saamelandian perustamisen lisäksi kirjassa kerrotaan miesten kaoottisesta arjesta, joka pyörii pitkälti heidän oman napansa ympärillä. Kaikki tarinan miehet ovat saamattomia nyhväkkeitä, jotka haluavat päästä mahdollisimman helpolla elämästä. He kaikki haluavat naisen tai ainakin naista, ja elämä pyörii työn ja sen välttelyn sekä seksijuttujen ympärillä. Etenkin seksiä haluavat ei niin nuoret, ei niin täydelliset naiset ovat kirjassa yksi suuri vitsi.

"Ensin tässä, Leif."

Gerdin ääni oli himosta käheä.

"Ensin tässä ja sen jälkeen näyttämöllä. Minulla on aasiasu, jonka pitäisi istua sinulle täydellisesti."

(s. 183)

Minuun huumori ei uponnut ollenkaan, saati sitten ollut hysteerisen huvittavaa. Tunsin pikemminkin oloni kiusaantuneeksi, koska tätä huumoria oikein alleviivataan joka kohdassa. "Eikö vaaleanpunaiseksi kaniksi pukeutunut mies ryöstämässä rahalähetystä ole tarpeeksi hauska? Lisätään vielä pumpattava seksinukke! Ja miehen piti ajaa kaikki ihokarvansakin! Asia josta muistutan yhä uudelleen ja uudelleen, koska onhan se hauskaa!" No, makuja ja huumorintajuja on monia. Minun tutustumiseni Hovdenin tuotantoon taisi kuitenkin olla tässä.

Kirjan tiedot:

Magne Hovden: Saamelandia | Otava 2012 | 253 sivua | Kirjastosta

Norjankielinen alkuteos: Sameland (2010) | Suomennos: Outi Menna

Luettu myös mm.:

Kirjojen keskellä, Kirsin kirjanurkka, Kirjasähkökäyrä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 47. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [36/50]

Toinen on Mika Mäkeläisen Kimlandia.

Maja Lunde: Sininen : romaani (Ilmastokvartetti #02)

Maja Lunde:
Sininen : romaani
(Blå, 2017)
350 s.
Tammi 2019
Suomennos: Katriina Huttunen
Kirjastosta

Vettä ei pysäyttänyt mikään.

Vuonna 2017 Signe palaa norjalaiseen kotikyläänsä huomatakseen, että hänen entinen heilansa on myynyt tunturiylängön jäätikön kellumaan rikkaiden drinkkeihin. Veneessä asuva ilmastoaktivisti ja toimittajan näkee punaista, ryöstää mukaansa palan jäätikköä ja suuntaa paatillaan kohti Ranskaa kosto mielessään. Pitkän matkan varrella Signe kohtaa niin raivoavan myrskyn kuin oman menneisyytensäkin.

Vuonna 2041 David pakenee kuivuuttaa ranskalaiselle ilmastopakolaisleirille pienen tyttärensä kanssa. Parivaljakko joutui eroon perheen äidistä ja pikkuvauvasta kotikylän tuhonneessa tulipalossa. Päivät leirillä ovat hitaita, tylsiä ja kuumia kunnes David ja Lou löytävät läheisestä, lähes autiosta kylästä veneen. Eihän sillä mihinkään pääse ilman vettä, mutta vene tarjoaa vaihtelua ja ennen kaikkea keinon paeta Davidia repiväsa syyllisyyttä.

Luin Maja Lunden Mehiläisten historian näköjään kolmisen vuotta sitten. Niin se aika vierii jne., en oikeasti huomannut, että siitä on niinkin kauan. Kirjat näköjään kuuluvat Lunden ilmastokvartettiin, joten luvassa on vielä pari kirjaa varsin ajankohtaisesta teemasta ilmastonmuutos ja sen dystooppiset seuraukset.

Muistan Mehiläisten historian ihan mukavana, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävänä lukukokemuksena. Sama pätee Siniseenkin. Pidin kirjan ideasta enemmän kuin sen toteutuksesta. Davidin tarina oli mielenkiintoisempi ja ajatus ilmastopakolaisten leiristä oli monella tavalla ajankohtainen. Leirin karuja oloja ja jatkuvasti paahtavaa, hulluuteen asti ajavaa kuumuutta kuvattiin hienosti. Jostain syystä pidin myös erityisesti Davidin ammatista. Ennen katastrofia hän työskenteli tehtaassa, jossa suola eroteltiin merivedestä, jotta siitä tulisi juomakelpoista. Tarinassa se ei ole mikään jännä ammatti vaan tavallaan tylsää tehdastyötä, mutta ajatelkaapa miten tärkeää sellaista.

Signen tarina ei ollut minun mielestäni yhtä kiinnostava, mutta toisaalta pidin hänestä henkilöhahmona enemmän kuin Davidista. Signe on vanheneva nainen ja riuska aktivisti, joka ei anna pätkääkään periksi omista periaatteistaan. Pidin enemmän Signen nykyhetken kuvauksesta kuin hänen menneisyytensä muistelemisesta. Hänen katkeruutensa ja pettymisensä ihmiskuntaan kokonaisuutena oli ymmärrettävää. Siksi en oikein pitänytkään hänen tarinansa lopusta. Ikään kuin hän olisikin kaiken aikaa vain kaivannut miestä rinnalleen tuomaan merkitystä elämäänsä. Höh.

Se, miten Signen ja Davidin tarinat lopulta kietoutuivat yhteen oli aika ennalta-arvattavaa, mutta eipä se ainakaan minua haitannut. Sen sijaan minua haittasi kyllä se, että heidän kertojaäänensä olivat hyvin samanlaiset. Kun on kaksi hyvin erilaista ihmistä hyvin erilaisissa tilanteissa, toivoisi heidän ääntensäkin olevan erilaiset.

Mutta, jatkoa odotellessa!

Luettu myös:

Taikakirjaimet, Kirjakaapin kummitus ynnä ehkä muutkin

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja [38/50]