Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa

 

Sain ensimmäisen kosketuksen Pohjois-Koreaan 15-vuotiaana koululaisena.

Ylen Aasian-kirjeenvaihtaja Mika Mäkeläinen yrittää seikkailla Pohjois-Koreassa tarkoituksenaan tutkia suljettua maata vähän tarkemmin. Seikkailu jää yritykseksi, koska isoveli eli Mäkeläiselle määrätty henkilökohtainen opas valvoo häntä melkein koko ajan. Mäkeläinen näkee kuitenkin pilkahduksia tavallisten tai ainakin pjonjangilaisten pohjoiskorealaisten elämästä.

Muistaakseni Mäkeläisen nimi jäi mieleeni tästä Ylen artikkelista, joka on oikeastaan tiivistys tästä kirjasta. Artikkelin lopussa on linkkejä muihin Mäkeläisestä ja Pohjois-Koreasta kertoviin juttuihin. Kun sitten huomasin, että Mäkeläinen on kirjoittanut aiheesta kirjankin, päätin lukea sen jossain sopivassa välissä. Kuten olen jo aiemmin todennut, Pohjois-Korea on kiinnostava ja kauhistuttava paikka, ja luen sitä käsitteleviä kirjoja säännöllisen epäsäännöllisesti.

Mäkeläinen kertoo heti alussa, että ei paljasta kaikki lähteitään. Jos tieto leviäisi, kyseinen lähde olisi oikeasti hengenvaarassa.

Kirja on jaettu karkeasti kolmeen teemaan. Ensinnäkin siinä kuvataan markkinatalouden kehitystä Pohjois-Koreassa, maassa, jossa valtion pitäisi propagandan mukaan antaa kansalaisilleen kaikki heidän tarvitsemansa. Eihän se niin mene. Pohjois-Koreassa on kasvanut omanlaisensa yleisesti hyväksytty, mutta teknisesti ottaen kielletty musta pörssi. Kotirouviksi itsensä ilmoittaneet naiset käyvät toreilla kauppaa niin elintarvikkeista kuin tavaroistakin, ja tuovat useimmiten kotiin enemmän rahaa kuin valtion töihin pakotetut miehensä. Tästä tuli heti mieleeni heinäkuussa lukemani D. B. Johnin jännäri Pohjoisen tähti, jossa rouva Moon vaurastuu nimenomaan torikaupoilla.

Elintarvikkeet ovat paikallisia, mutta usein vauraus kertyy ulkomailta salakuljetetusta tavarasta, mikä onkin kirjan toinen teema. Ulkomaiset hapatukset ovat maassa ankarasti kiellettyjä, mutta jokainen kynnelle kykenevä katsoo eteläkorealaisia sarjoja ja kuuntelee ulkomaisia uutisia. Niiden salakuljetus on yleistynyt ja helpottunut sen pienen paholaisen eli USB-tikun myötä. Tikkuja ja muistikortteja on huomattavasti helpompi salakuljettaa kuin vaikkapa VHS-kasetteja tai DVD-levyjä. Minusta oli mielenkiintoista lukea tästä ja Pohjois-Korean omasta, suljetusta tietoverkosta. Teknologia on mahdollistanut tiedon ja viihteen leviämisen aivan uudella tavalla.


Tietotekniikan kehityksen myötä Pohjois-Korea valheiden verkon ylläpitäminen on ensitä työläämpää. Nimenomaan internet on Pohjois-Korealle suuri uhka. Suljetun maan kansalaisia ei voi päästää vapaasti tiedon valtatielle, jotta järjestelmän kulissit ja maine eivät romahtaisi. Tavalliset pohjoiskorealaiset eivät tosin välttämättä ole edes kuulleet internetistä, jolloin he eivät osaa sitä kaivatakaan. Huomaan kuitenkin, että ne pohjoiskorelaiset, jotka netistä jotain tietävät, ovat siitä erittäin kiinnostuneita.

(s. 158)

Mäkeläinen tuo hyvin esiin sen, että pohjoiskorealaiset tietävät sellaisistakin asioista, joista maassa ei saa keskustella tai olla edes virallisesti olemassa. Esimerkiksi Mäkeläisen kysyessä kuinka paljon maassa on homoja, oppaat suorastaan säikähtävät kysymystä ja hänelle vakuutetaan, ettei maassa ole yhtään ainoaa homoa. Mäkeläinen huomauttaa kirjassa osuvasti, että tiesivätpä kuitenkin heti, mistä oli kysymys.

Mustan pörssin kaupoista ja rahan arvottomuudesta (pohjoiskorealaisten keskipalkka on noin 0,20-0,30 euroa kuukaudessa) siirrytään luontevasti kyttäyskulttuuriin. Mustan pörssin kaupoille ollaan sopivasti sokeita, mutta usein tämä vaatii enemmän tai vähemmän hienovaraista voitelua. Pohjois-Koreassa et voi aina luottaa edes perheeseesi, naapureista puhumattakaan. Mäkeläinen kuvaa hyvin sitä, miten kieli keskellä suuta hänen oppaansa ja kaikki hänen tapaamansa ihmiset puhuivatkaan. Aina on mahdollisuus, että joku kuulee pienimmäkin kriitikin ja kukaan ei halua kokea niitä kohtuuttomia rangaistuksia, joita maassa jaellaan. Kirjaa lukiessani jäin pohtimaan, mitä Mäkeläisenkin kohtaaamat ihmiset oikeasti ajattelivat. Varmasti osa heistä uskoi täysin siihen, mitä he ääneen sanoivat, mutta tuskin kaikki. Erityisesti mieleeni jäi kuvaus Pjongjangissa asuvasta paremman väen kodista ja rouva Omista.


Omin kodin olohuoneen seinällä kunniapaikalla ovat muotokuvat maan edesmenneistä johtajista. Pakolliset ikonit ovat varmasti pölyttömiä, sillä niiden puhtaus on korttelikomiteoiden erityisen kiinnostuksen kohde. Kotiäidillä riittää puunattavaa, sillä korttelikomitea voi tehdä tarkastusiskujaan milloin tahansa.

Om ei ole moksiskaan yllätysvierailusta. "Mielessä on aina se, että jos isämme tulee, palvelemme häntä ja pidämme kodin kunnossa," Om sanoo. Isällä Om ei tarkoita omaa isäänsä, vaan maan johtajaa Kim Jong Unia.

(s. 189)

Sinänsä kirja ei tarjoa mitään uutta, mutta oli se kuitenkin kiinnostavaa ja nopeaa luettavaa. Suomessa ilmestyneet Pohjois-Koreaa käsittelevät teokset ovat pääasiassa käännöksiä, joten tällainen kotimainen näkökulma tuo aiheeseen hieman uudenlaisen näkökulman. Tästä välittyi hyvin tunne siitä, että Mäkeläisen kohtaamat ihmiset ovat oikeasti olemassa ja että heillä on väliä ja mielipiteitä vaikka sitten salassa. Kirjan valokuvakuvitus antaa myös mahdollisuuden nähdä pieni pala todellisuutta, jota vain harva ulkopuolinen pääsee katsomaan.

Kirjan tiedot:
Mika Mäkeläinen: Kimlandia: silminnäkijänä Pohjois-Korean kulisseissa | Atena 2019 | 332 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Kirjarouvan elämää, Kirjojen maa

Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2020 - 48. kaksi kirjaa, joilla on hyvin samantapaiset nimet [42/50]
Toinen on Magne Hovdenin Saamelandia.
* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with a pun in the title [35/50]
Kimlandia, Finlandia...