Nora Roberts: Velhotohtori (Noitakronikat #03)

Taikaa on olemassa.

Anastasia Donovan on noita, jonka erikoisalaa on parantaminen. Hän on pettynyt kerran rakkaudessa eikä enää uskalla kertoa noituudestaan kenellekään ulkopuoliselle. Kun naapuriin muuttaa salskea leskimies Boone Sawyer pienen tyttärensä Jessien kanssa, ei tarvita kristallipalloa kertomaan, miten siinä käy.

Voihan hömppä. Olen siis lukenut sarjan kaksi edellistäkin osaa (Noidan lumoissa ja Velhotanssi) ja jollain tavalla jopa pitänyt niistä. Etenkin kirjojen päähenkilöt Morgana ja Mel olivat mieleeni, koska heissä ja siten myös romansseissa oli särmää. Kirjoissa oli myös jonkin verran juonta tai ainakin konfliktia. 

Edellisiin osiin verrattuna tämä olikin aika tylsä kirja. Anastasia on tietenkin niin upea, että pyörittelin silmiäni tätä kuvausta lukiessani:

Anan pitkät, vehnänvaaleat hiukset oli sidottu huolettomasti taakse, ja muutama suortuva oli irronnut poninhännästä ja heilahteli tuulessa hänen kasvoillaan. Hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Hänen hauras, lumoava kauneutensa oli yhtä luonnollista kuin hänen kykynsä. Se oli kelttiläisen luuston, utuisten silmien, leveän, runollisen kauniin Donovanin suun yhdistelmä - ja lisäsi jotain vaikeammin määritettävää. Hänen kasvonsa kuvastivat jaloa sydäntä.

(s. 12-13)

No niinpä tietenkin kuvastivat. Ei minua niinkään vaivannut tuollainen yltiömäinen kuvailu sinänsä kuin se, millaiseksi hänet siinä kuvattiin. Anastasiaa verrataan jatkuvasti sulokkaaseen, puutarhassa käyskentelevään keijuun, ah niin puhtoiseen ja jalomieliseen. Ei niin yllättäen hänen noitavoimansa ovat toisten tunteiden tunteminen ja parantaminen. Jälkimmäinen hoituu hieman yrttien voimalla, mutta etupäässä luottamalla kivien voimaan. Siis sellaisten horoskooppikivi-tyyppisten pikkukivien, jotka parantavat käytännössä kaiken reumasta päänsärkyyn ja yksinäisyyteen. En itse jaksa fiktiossa tällaista huuhaanoituutta vaan olen enemmän Morganan edustaman toiminnallisen magian ystävä.

Sinänsä pidin kyllä Anastasian luonteesta. Hän tietää täsmälleen kuka hän on, eikä suostu häpeämään sitä vaikka pitääkin kykynsä salassa. Huuhaaseen keskittyviä kohtia lukuun ottamatta hänen näkökulmastaan kerrottua tarinaa oli ihan kiva lukea.

Harmi, että Boone on sitten niin raivostuttava tapaus. Jos nyt jotain positiivista hänestä haluaa löytää, niin hän on eittämättä hyvä isä ja ammatiltaan lastenkirjojen kirjoittaja. Kuinka moni muu testosteronia tihkuva alfaurossankari kirjoittaa keijuista ja satulinnoista? Ei varmaan kovin moni, eli tämä oli kyllä ihan virkistävä valinta ja pisteet Robertsille tästä.

Muusta en Boonessa sitten pitänytkään. Hänen näkökulmastaan suhde Anastasiaan keskittyy vain siihen, miten paljon Boone haluaakaan päästä panemaan Anastasiaa. Kun Anastasia kertoo ettei ole vielä mennyt sänkyyn kenenkään kanssa, Boone alkaa käydä oikein ylikierroksilla. 27-vuotias koskematon nainen? Tosimiehen on pakko saada tämä houkutteleva saalis! En vain jaksa tällaista.

Kaiken kaikkiaan kirjassa ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään paitsi Anastasian ja Boonen välistä jahkailua. Yllätyin ehkä eniten siitä, miten lapsikeskeinen kirja on. Koska niitä lapsiahan riittää. Boonella on jo Jessie, Morgana odottaa kaksosia ja Melkin alkaa odottaa kaksosia ennen tarinan loppua. Epilogissa Anastasia on itse synnyttämässä ja päättää pistää vieläkin paremmaksi pyöräyttämällä maailmaan kolmoset. 

Näköjään sarjaa on vielä neljäskin osa, jonka luultavasti luen joskus. Mistähän siihen löytyy uusi päähenkilö-Donovan, kun näitä serkuksia oli vain kolme..?

Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotohtori | HarperCollins Nordic AB 2015 (1. p. 2012) | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Charmed (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* Halloween-lukuhaaste
* Luonto sivuilla - Puutarha

Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan & Valokuvamalli

 

Joskus sitä ottaa kesälomapaikan hyllystä kirjan, jota ei varmasti lukisi muuten. Tällä kertaa kyseessä oli aito harlekiinipokkari, joka sisälsi ei vain yhden vaan peräti kaksi Nora Robertsin pienoisromaania. Kirjoille on yhteistä mm. parikymppisten päähenkilöiden neitsyys, heitä parittavat sukulaiset, uskomattoman rikkaat miehet, jotka eivät kunnioita kyseisten naisten itsemääräämisoikeutta millään tasolla sekä se, että kirjoissa ei harrasteta seksiä.

Hoksasin vasta kirjan lukemisen jälkeen, että nämä molemmat pienoisromaanit ovat ilmestyneet 1980-luvun alussa. Se toivottavasti selittää nämä hahmoasetelmat ja asenteet. Tämän jälkeen minun tekee vähän mieli lukea jokin uudempi harlekiini ihan vain, jotta näkisin toistuvatko samat jutut edelleen. 

Kaikki ei ole kaupan -tarinan päähenkilö on noin 23-vuotias Megan, joka asuu pappansa kanssa ja työskentelee tämän huvipuistossa. Kun harvinaisen röyhkeä mies yrittää iskeä häntä kaupan keksihyllyllä, Megan tuohtuu. Hän närkästyy vielä enemmän kun käy ilmi, että Katch haluaa ostaa huvipuiston ja saada Meganin itselleen.

Katch katseli Megania tämän seisoessa kuutamossa ylpeänä silhuettina merta vasten. Hänen kasvoilleen kohosi jälleen röyhkeä hymy.

- Saan teidät molemmat, hän vakuutti hiljaa. - Ennen kuin sesonki alkaa.

(s. 38)

Voi jestas sentään näitä päähenkilöitä ja juonentapaista. Megan on sinänsä kiinnostava hahmo, joka tarinan kuluessa ymmärtää, että on aika lentää pesästä ja toteuttaa omia unelmiaan. Harmi vain, että Katchin vietävänä hän hädin tuskin vikisee ja taipuu lopulta aina miehen tahdon alle. Kirjan kiihkeät kohtaukset eivät koskaan mene suutelua ja pientä koskettelua pitemmälle, ja jokainen noudattaa samaa kaavaa. Ensin Megan toistelee eieitä, mutta kun Katch siitä huolimatta jatkaa kopelointiaan, se muuttuu voikylläksi.

Katch puolestaan on sikarikas, mutta ah niin vaatimaton hyväntekijä ja liikemies, joka on muun muassa perustanut sairaalan Keski-Afrikkaan. Kas kun ei ole sponsoroinut syöpälääkkeen kehittäjää. Hämäräksi jäi, miten Katch on rahansa saanut. Ovatko ne perintöä vai onko hän kiivenyt itse ryysyistä rikkauksiin? Hänen ylimielisen luonteensa perusteella veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Valokuvamalli kertoo nimensä mukaisesta valokuvamallista. New Yorkissa asuva Hillary on 24-vuotias huikean kaunis kansasilainen maalaistyttö, joka saa peräänsä työnantajansa, muotilehden omistajan Bretin. Bret haluaa Hillaryn uuden kevätkatalogin kasvoksi ja, tietenkin, kaataa naisen sänkyynsä 

Eipä tässäkään kummoista juonta ollut, mutta sentään uskoin päähenkilöiden väliseen kipinöintiin hitusen enemmän. Hillaryn kuvaukset kestävät kuukausia ja kun Bret vaanii joka nurkan takana, he ehtivät viettää yhdessä enemmän kuin pari päivää. Pidin myös heidän välisestään sanailusta niin kauan, kuin se ei koskenut heidän suhdettaan. Hillary oli muutenkin hauskempi päähenkilö kuin Megan.

[Kuvauksissa, joissa Hillaryn pitää kuvitella kameran olevan hänen unelmiensa mies.]

- Kai me voisimme mennä naimisiin ja saada paljon pikku objektiiveja, hän mutisi lähtiessään pukuhuoneeseen.

(s. 226)

Tätäkin parisuhdetta vaivasi kuitenkin sama "mies vie ja nainen vikisee" -asetelma. Hillaryllä on hieman enemmän sanottavaa päätöksiin ja omaan ammattiinsa kuin Meganilla, mutta toisaalta Bret onnistuu olemaan jopa iljettävämpi kuin Katch. Bret uhkailee Hillaryä useamman kerran sillä, ottaa tämän pian väkisin, ja ainoa asia, joka häntä ainakin kerran pidättelee, on Hillaryn neitsyys. Että sellainen sankari.

Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Kaikki ei ole kaupan | Harlequin 2005 (1. p. 1998) | 148 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Less of a Stranger (1984) | Suomennos: Outi Suominen

Nora Roberts: Valokuvamalli | Harlequin 2005 (1. p. 1999) | 151 sivua | Omasta hyllystä
Englanninkielinen alkuteos: Blithe Images (1982) | Suomennos: Anja Lindqvist

Nora Roberts: Velhotanssi (Noitakronikat #02)

 

Hän ymmärsi voimansa jo varhain.

Sebastian Donovan on salskea, kuuma ja komea, upporikas ja vielä kaupan päälle selvänäkijäkin. Mel Sutherland on pitkä, vaalea ja niin timmissä kunnossa, että hänen loputtoman pitkät säärensä ovat melkein liian muodokkaat (hah!). Hän on myös yksityisetsivä, joka yrittää löytää ystävänsä kadonneen pikkupojan. Epätoivoinen ystävä turvautuu lopulta noidan apuun ja niinpä Melin ja Sebastianin tiet kohtaavat. Go, Team Hottis!

Joskus sitä vain haluaa lukea hömppää, ja sanon tämän kaikella rakkaudella. Hömppäkirja saa olla ennalta-arvattava ja juoneltaan höpsö, ja sen hahmot saavat olla kliseisiä. Joillekin hömppä on romantiikkaa, toisille se voi yhtä hyvin olla miekka ja magia -fantasiaa, kolmansille taas dekkareita. Minulle se voi olla tuulesta riippuen mitä vain noista. Tällä kertaa tuuli puhalsi romancelandiasta.

Luin parisen vuotta sitten tämän sarjan ensimmäisen osan, Noidan lumoissa, ja tuumin silloin, että voisin jatkaa joskus sarjan parissa. No, se hetki oli nyt.

Muistelin pitäneeni ensimmäisen osan tyrmäävän upeasta Morganasta, joka tiesi mitä halusi ja sai sen. Siksi olinkin hitusen pettynyt Meliin. Tai oikeastaan olin pettynyt Sebastianiin ja dynamiikkaan, joka näiden kahden välillä oli. En pidä siitä, että mieshahmo on amatööri alalla ja siltikin mystisesti parempi työssä kuin alan ammattilainen nainen. Mel on entinen poliisi ja nykyinen yksityisetsivä. Hän ei ole luonteeltaan mikään tiimipelaaja eikä siksi kokenut oloaan kotoisaksi poliisin hommissa. Minusta tämä oli kiva ja järkevä selitys alan vaihdolle ja pidin siitä, että Mel tiesi olevansa hyvä työssään.

Siksi olikin ärsyttävää, että Sebastian oli aina askeleen edellä selvänäkijän kykynsä vuoksi. Mel saa vaivalla ja oikealla työllä selvitettyä tärkeän johtolangan? Kaksi minuttia myöhemmin: "Hei Mary Ellen, täällä Sebastian. Sain tuossa vaahtokylvyssä lojuessani näyn, joka kertoi aivan saman asian, jonka sait juuri selville." Aaaaargh, ei näin! Myönnän kyllä auliisti, että suhtautuisin tähän varmasti toisin, jos hahmojen sukupuolet olisivat toisin päin. 

Vielä ärsyttävämpää oli, että kykyjensä ansiosta ansiosta Sebastian pystyi lukemaan Melin ajatuksia ja hän tiesi koko ajan, että he päätyisivät takuuvarmasti pyöriskelemään lakanoissa. Se nyt tappoi sen vähäisenkin jännityksen siitä, miten, milloin ja missä se tapahtuisi.

Mutta jos unohdetaan Sebastian sinällään, kirja oli viihdyttävä juuri sellaisella tavalla, jota kaipasin. Kidnappausjuoni saa "yllätys"käänteen, kun Melin ja Sebastianin pitää teeskennellä olevansa pari! Tämä on yksi suosikkini romantiikkatrooppien saralla. Lisäksi Mel joutuu pukeutumaan hienoihin vaatteisiin ja käyttäytymään kuin hieno nainen! Okei, tämä olisi voinut ärsyttääkin, sen verran tyhjäpäiden hommina rikkaiden naisten säärien vahaus ja ryhmäliikunta kuvattiin. Mutta ei kuitenkaan ärsyttänyt, koska Melistä oli tehty juuri sellainen hahmo, jota ei oikeasti kiinnostanut nähdä vaivaa ulkonäkönsä eteen paitsi työkeikoilla.

...Toki hän oli niin sievä, että ei hän tietenkään tarvinnutkaan mitään apua näyttääkseen hyvältä. Minua huvitti suuresti se, miten toisaalta Mel muka kuvattiin ei niin viehättävänä (farkut jalassa! liian timmi naiseksi! ei tykkää siivota! itsenäinen nainen! voi ei, pörröiset vaaleat hiukset! Sebastian ei olisi ikinä uskonut pitävänsä tällaista naista puoleensa vetävänä!) ja toisaalta, no, loputtomat sääret, timmi kroppa, kauniit kasvot. Kuulostaapa vastenmieliseltä juu. Samaan aikaan Sebastian saa naisten housut kostumaan ihan vain kävelemällä heidän ohitseen.

Kuten sarjan ensimmäisessä osassa, tässäkin suomennos pääsi häiritsemään useampaan kertaan. Lauserakenteet olivat paikoitellen todella kömpelöitä, koska ne oli käännetty sellaisenaan englannista.

Hänen sammalenvihreät silmänsä, jotka hän oli perinyt isältään, jota hän ei muistanut, olivat pöpperöiset vain hetken.

(s. 10-11)

Mutta, summa summarum, pakko se on lukea sarjan seuraava osakin joskus. Oletan, että siinä seikkailee kolmas Donovanin serkku Anastasia, joka vaikuttaa olevan jonkinlainen parantaja.

Kirjan tiedot:
Nora Roberts: Velhotanssi | Harlequin 2015 (1. p. 2012) | 313 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Entranced (1992) | Suomennos: Päivi Paju

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 37. kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa [15/50]

Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi (Valitun aikakirjat #01)

Nora Roberts:
Ensimmäinen vuosi
(Year One, 2017)
404 s.
Gummerus 2019
Suomennos:
Lauri Sallamo & Heidi Tihveräinen
Kirjastosta

Kun Ross MacLeod puristii liipasinta ja ampui fasaanin, hän ei mitenkään voinut tietää tappavansa samalla itsensä.

MacLeodin tilalta Skotlannista lähtee liikkeelle tapahtumasarja, joka tappaa reilut viisi miljardia ihmistä. Perheen mukana maailmalle leviää tauti, jolle ei ole parannuskeinoa. Osa ihmiskunnasta on  kuitenkin immuuneja ja tarinassa seurataan muutamaa henkilöä ja ryhmiä, jotka he kokoavat ympärilleen yrittäessään selvitä uudenlaisessa maailmassa. Ai niin, ja joillakin on joko yliluonnollisia sukujuuria tai sitten heille kehittyy yliluonnollisia kykyjä, koska miksipä ei.

Näin lyhyesti voisi sanoa, että tässä on kyllä vesitetty ihan kelpoinen dystopiaromaani kömpelöillä yliluonnollisilla elementeillä. Tautidystopia? Kuulostaa hyvältä! Tautidystopia, jossa on KEIJUJA ja NOITIA ja VALITTU LAPSI? Kuulostaa vielä paremmalta! Tai sitten ei. Mitä pitemmälle pääsin, sitä enemmän päässäni kaikui sellaisia pieniä kysymyksiä kuin "miksi, oi miksi" ja "mitä helvettiä minä juuri luin".

Huomautan silti, että luin kirjan loppuun. Se oli kohtuullisen nopealukuinen ja vetävästi kirjoitettu, ja taudin runtelemaa maailmaa kuvaavat osuudet olivat jopa hyviä. Kun vain olisikin pysytty niissä. 

Luvassa on juonipaljastuksia, koska haluan nyt valittaa. Kuka olisi arvannut!

Koko ongelman voi lukea tiivistetysti sivuilta 98 - 102. 

Arlys Reid -niminen uutistoimittaja seikkailee kaduilla harjoittelija Fredin* kanssa haastateltavia etsimässä. He törmäävät Beniin, joka kertoo miten tauti tappoi hänen aviomiehensä. Kun Ben oli haudannut miehensä, hän tutustui nuoreen poikaan ja he hautasivat yhdessä pojan perheen. Siitä asti Ben on yrittänyt huolehtia pojasta.

(*huom. Molemmat ovat naisia. Sanon tämän vain siksi, että kirjassa oli muutama hahmo, joiden sukupuolta en osannut heti päätellä nimestä, vaikka ne olivat varmasti ilmeisiä kun kirjaa luki englanniksi ja she/he -pronomineilla varustettuna.)

Tämän osuuden tunnelma on synkän surullinen. Oikein dystopiaan sopiva. Tunsin jopa empatiaa Beniä kohtaan.

Heti kun Ben poistuu takavasemmalle, Fred ilmoittaa iloisesti olevansa keiju, poksauttaa selästään esiin kimaltavat siivet ja lentelee ympäri huonetta koska hih hih keijuna on kivaa.

Siis anteeksi mitä? 

Ja tätä se on koko kirjan ajan. Vakavat ja arjen selviytymistä pohtivat kohtaukset keskeytetään miltei aina heittämällä kehään siivekkäitä keijuja, puihin sulautuvia haltioita ja Dramaattisia Ennustuksia Valitusta Lapsesta. Tarina olisi ollut paljon vahvempi joko kokonaan ilman näitä älyttömyyksiä tai sitten niin, että ne olisi upotettu tarinaan paremmin. Yliluonnolliset elementit olivat niin päälle liimattuja, että ihan hävetti. Se tunne tosin hukkui ärsytyksen aaltoihin, mutta siellä se räpisteli pinnan alla.

Tarinan viimeiset 50 sivua luin yhtenä kysymysmerkkinä, koska homma meni koko ajan naurettavammaksi. Yhtäkkiä kivaan kylään hyökätään, yksi päähenkilöistä tapetaan ja hänen raskaana oleva noitavaimonsa juoksee metsään. Pahikset haluavat Valitun Lapsen, joten loogistahan se on vetää heidän huomionsa jonnekin muualle. Yksi nainenhan pärjää paremmin heitä vastaan kuin yhteisö, joka menetyksistään huolimatta antoi juuri pahiksille selkäsaunan. 

Harhailtuaan pitkin metsiä muutaman viikon nainen löytää idyllisen maatilan, jossa hän tapaa mukavan miehen (arvatkaa rakastuvatko he!). Muutama viikko tämän jälkeen eräänä myrsky-yönä nainen synnyttää miehen auttamana Betlehemissä makuuhuoneessa Jeesuksen Valitun Lapsen (joka muuten on ihan varmasti aikamatkustaja, tätä vihjailtiin yhtä hienovaraisesti kuin seppä lyö lekalla alasinta). Pian tämän jälkeen maatilalle saapuu Dumbledore Mystinen Mies, joka ilmoittaa opettavansa tyttöä käyttämään voimiaan jahka päästää teini-ikään eli oletettavasti sarjan seuraavaan osaan.

Jonka kaikesta tästä huolimatta aion lukea, koska haluan tietää miten hyvin minun kirjallisyliluonnolliset voimani toimivat. Miten hyvin osaan ennustaa sarjan kulun ja juonikaaren? Rakastuuko Valittu Vauva  isompana siihen ainoaan poikavauvaan, joka kirjassa syntyi? Aivan taatusti. Saammepa nähdä!

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 49. vuonna 2019 julkaistu kirja (5/50)

No, julkaistu suomeksi. Alkuteos on pari vuotta vanhempi, mutta enpä jaksa nipottaa tästä.

Nora Roberts: Noidan lumoissa (Noitakronikat #01)

Nora Roberts:
Noidan lumoissa
(Captivated, 1992)
314 s.
Harlequin 2015
Kirjastosta

Hän syntyi samana yönä, jona Noitapuu kaatui.

"Hän" on tässä tapauksessa uskomattoman kaunis ja seksikäs Morgana Donovan, joka  myös ihan oikea noita. Mikä yllätys kun kirjan nimi on Noidan lumoissa! Häikäisevän upea Morgana asuu lapsuudenkodissaan Montereyn rannikkokaupungissa ja pyörittää Wicca-nimistä huuhaatavaroiden kauppaa. Koska tämä on Nora Robertsin romantiikkaa, samaan kaupunkiin muuttaa salskean komea Nash Kirkland, käsikirjoittaja joka on niittänyt mainetta ja kunniaa genre-elokuvillaan. Tällä kertaa hän haluaa tehdä elokuvan noidista ja etsii apua taustatutkimukseen. Mitenkähän tässä käy???

Viimeksi kun yritin entisen työkaverin yllytyksestä lukea Nora Robertsia, kyseessä oli uudempi fantasiasarja. Valkoinen hevonen kannessa, taisi olla trilogia? No, joka tapauksessa pääsin noin sivulle 20 ennen kuin en vain enää pystynyt jatkamaan. Niiden sivujen perusteella pystyi ennustamaan koko trilogian tapahtumat. Siksipä tämä kirja valikoitui Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Se oli joko Roberts tai jokin sota- tai eräkirja eikä oloni ole tarpeeksi kirjallismasokistinen jälkimmäisiin.

Olenpa siis peräti yllättynyt siitä, että ensinnäkin luin tämän loppuun ja toiseksi jopa ehkä melkein kenties pidin tästä. Jos kirjoitustyyli ei olisi niin järkyttävän kömpelöä, tämä voisi olla hyväkin kirja. Täynnä kliseitä, yliampuvuutta ja ennalta-arvattava kuin juhannuksen sää, mutta jokin tässä puhuttelee mieleni alkukantaisia syövereitä. Miksipä en lukisi jumalaisen sulokkaasta noidasta ja Oscarin kauhurainalla voittaneesta komistuksesta? Tämä on niitä popcornia aivoille kirjoja ja vieläpä kohtuullisen vetävä sellaiseksi.

Tuo Oscar-palkinto oli muuten epäuskottavin osa koko kirjaa.

En pitänyt suuremmin Nashista, jolla oli ah niin angstinen lapsuus ja joka käyttäytyi välillä kuin täysi ääliö. Nash sanoo kirjassa ettei ole seksistinen, mutta teot ja ajatukset kyllä puhuvat välillä toista. Se oli ärsyttävää. Sulokas, suurenmoinen Morgana sen sijaan iski suoraan sinne liskoaivojen ytimeen. Miksipä en pitäisi voimakkaasta noidasta, joka on kaunis kuin enkeliparvi, omaa veitsen terävän liikeälyn ja on vieläpä huumorintajuinenkin? 

Nash otti käteensä kuvioidun hopeamaljan ja nuuhkaisi. - Tuoksuu aivan...

- Helvetin tulelta? Morgana ehdotti

(s. 49)

Ennen kuin aloitin lukemisen huomasin, että kirja on alun perin julkaistu vuonna 1992*. Ennakkoluulojani esitelläkseni tunnustan, että mietin heti miten konservatiivinen kirja mahtaisikaan olla. No, olihan siinä se perus hetero-ydinperhe happily ever after (en muuta odottanutkaan, tiedin mihin ryhdyin tämän kanssa) sekä Nashin satunnaiset mielipiteet ja -kuvat, mutta Morgana hahmona oli kuitenkin ihan muuta. Hän oli itsevarma ja itsenäinen eikä tullut tähän suhteeseen viattomana, kokemattomana neitsykäisenä joka ei tiennyt mitä seksi tai himo on.

(*Mikä muuten herättää kysymyksen siitä miksi tämä on käännetty suomeksi ensimmäisen kerran vasta vuonna 2012? Pohjamutiako siinä on jo kaiveltu?)

Mistä tulikin mieleeni, että jäin miettimään sitäkin miksi kirjan seksikohtaukset oli kirjoitettu Nashin näkökulmasta? Kertoja siis vaihtui aina välillä ja Nash oli aina äänessä kun päästiin itse asiaan. Mututuntumalla arvelisin, että Robertsin lukijoista suurin osa on miehistä tykkääviä naisia, joten minulle tuo on pienoinen mysteeri. Olisin kuvitellut, että lukijoita kiinnostaisi enemmän lukea kuvauksia Nashin värähtelevistä lihaksista ja epäilemättä isosta peniksestä sen sijaan, että kirjassa olisi sivutolkulla Morganan pehmeitä kurveja ja naisellisia voihkaisuja. Luen tällaista hömppäromantiikkaa niin vähän etten osaa sanoa kuinka usein näkökulmahahmo on sänkykamarijutuissa mies ja kuinka usein nainen.

Tuo ei siis haitannut omaa lukemistani, lähinnä koska suoraan sanoen hypin seksikohtaukset yli sen ensimmäisen jälkeen. Uskoin lukemattakin orgasmien olevan edelleen tajunnan räjäyttäviä ja Nashin erektion kestävän tuntikausien maratonpanot.

Minua ja lukukokemustani häiritsi eniten kirjan kieli, koko proosan laatu. Hyppivän kertojanäkökulman kestin siihen takertumatta, mutta kieli olikin sitten eri asia. Luin kirjan suomeksi joten en tiedä onko vika Robertsissa vai ainoastaan kääntäjässä. Tätä käännöstä ei nimittäin voi kehua mitenkään sujuvaksi. Välillä törmäsi todella kömpelöihin lauserankenteisiin ja omituisiin sanavalintoihin. Toisinaan näki selvästi, millainen englanninkielinen lause taustalla on ollut ja mietin, että miksi ihmeessä tämä on käännetty näin. Vaikka tässä onkin kyseessä Harlequin-pokkari, toivoisin silti ettei käännöstyö olisi näin huolimatonta.

Summa summarum, ei huono! Harkitsen jopa vakavasti jatko-osien lukemista jossain välissä mitä en olisi ikimaailmassa kuvitellut tekeväni. Näitä Donovaneja on kolmen serkuksen verran, joten jos jostain ei löydy yllätyssukulaisia, on tämä trilogia.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi [30/50]

* Kirjankansibingo - hieno fontti