Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi

 

Synnyn eräänä tiistaina yliopistollisessa sairaalassa

Vuosi on 1963 ja minäkertoja on kirjan kirjoittaja Jacqueline Woodson. Hän kasvaa ensin sisarustensa kanssa Ohiossa ja vanhempien eron jälkeen Etelä-Carolinassa isovanhempien luona. Matka jatkuu New Yorkiin äidin työn myötä. Jacquelinen lapsuutta ja arkea värittävät toistuvat muutot, jehovantodistajuus sekä rasismi, jota hän alkaa ymmärtää paremmin kasvaessaan.

Jacqueline Woodson voitti Astrid Lindgrenin muistopalkinnon tuossa jokunen vuosi sitten ja nimi jäi mieleeni. Taisin silloin googlata hänet ja törmäsin tähän säeromaaniin, joka on nyt viimein ja onneksi suomennettu. Pidän säeromaaneista myös siksi, että vakava aihe esitetään niissä kevyemmällä kerronnalla. Esimerkiksi tässä kirjassa taustalla on tosiaan koko ajan rasismi, rotuerottelu ja mustien ihmisoikeustaistelut Yhdysvalloissa.

Vaikka kirjan päähenkilö onkin lapsi, on kirja tarkoitettu nuorille yläasteikäisille. Jacquelinen kasvaessa hänen ymmärryksensä maailmasta avartuu. Martin Luther King on lapselle vain nimi eikä pieni Jacqueline ymmärrä, miksi etelään vievässä bussissa on istuttava takapenkillä. Mitä vanhemmaksi hän kasvaa, sitä paremmin hän osaa sanoittaa kokemuksensa ja yhdistää ne siihen ihmisoikeustaisteluun, jota tutut aikuiset hänen ympärillään käyvät. Hän pohtii myös sitä, mikä hänen roolinsa siinä tulee olemaan ja miten hän saa oman äänensä kuuluviin.

Pidin siitä, miten tuo pohdinta lopulta konkretisoitui. Jacquelinella on kaksi vanhempaa sisarusta, jotka ovat hyvin osaavia. Isosisko on suorastaan nero. Jacqueline tuntee välillä olevansa heitä huonompi ja etenkin se, että häntä verrataan Delliin, kolauttelee hänen itsetuntoaan. Pikkuhiljaa Jacqueline kuitenkin ymmärtää oman vahvuutensa. Hänellä on hyvä muisti ja tarinankerronnan lahja, ja äiti joutuukin välillä torumaan häntä valehtelusta. Lukihäiriöstään huolimatta Jacqueline löytää kirjoittamisen ilon ja päättää alkaa kirjailijaksi saadakseen tarinansa ja äänensä kaikkien korviin.

Kun minä ensimmäisen kerran kirjoitan koko nimeni

Jacqueline Amanda Woodson

ilman kenenkään apua
tyhjälle muistikirjan lehdelle, hoksaan että

jos vain haluan

voin kirjoittaa mitä ikinä tahdon.

(s. 140)

Pidin myös siitä, miten kirjassa kuvataan ihmissuhteita ja juurettomuutta. Ensin Jacquelinen muistot isästä ja Ohiosta hämärtyvät. Tilalle astuu isovanhempien koti etelävaltioissa, joissa rotuerottelu on vielä yhtä arkipäiväistä kuin leikit muiden lasten kanssa. Isoäidin jehovantodistajuus määrittää sen, miten lasten arki sujuu: suurin osa viikosta omistetaan sanan opettelemiseen ja levittämiseen. Isoisä ei usko samoin ja hän onkin se hauskempi ja rennompi isovanhempi. Suurin muutos tapahtuu, kun lapset muuttavat New Yorkiin äidin ja uuden pikkuveljen luo. Jacquelinen on vaikea kokea New Yorkia kotinaan, mutta etelässä vieraillessaan hän huomaa, ettei kuulu enää sinnekään.

Lopputulemana sanoisin, että tämä on hieno kesäkirja. Ei suorastaan kevyt, mutta kevyesti kerrottu ja antaa hyvän kuvan siitä, millaista oli olla ruskea lapsi 1960-1970 -luvun Yhdysvalloissa. Kuudessa vuosikymmenessä on toki edistytty, mutta kuten Black Lives Matter -liikekin osoittaa, taistelu tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta jatkuu yhä edelleen. 

Kirjan tiedot:
Jacqueline Woodson: Ruskea tyttö unelmoi | S&S 2021 | 289 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Brown Girl Dreaming (2014) | Suomennos: Katja Laaksonen

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjakko ruispellossa

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 19. kirjassa leikitään [25/50]

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

 

Tiedän liikaa mudasta.

Kun lento 1112 New Yorkista Dominikaaniseen tasavaltaan putoaa, kukaan ei selviä hengissä. New Yorkissa Yahaira menettää isän, joka on viettänyt joka kesän kotiseudullaan. Dominikaanisessa tasavallassa Camino menettää isän, joka on kotona vain kesäkuukausina. Yksi mies, kaksi perhettä. Menetyksen myötä salaisuus paljastuu ja surevat tytöt joutuvat miettimään, mitä voi antaa anteeksi ja mitä perhe tarkoittaa.

Luin pari vuotta sitten Elizabeth Acevedon ensimmäisen suomennetun säeromaanin Runoilija X ja pidin siitä paljon. Niinpä toiveeni olivat korkealla kun huomasin, että tänä vuonna ilmestyy toinenkin Acevedon säeromaani aivan erilaisesta aiheesta. Hieman hitaan alun jälkeen upposin täysin tarinaan surusta ja kahdesta tytöstä, joiden elämä muuttuu kokonaan yhden ainoan tapahtuman myötä.

Kirjailijan loppusanoissa hän kertoo, että tämä tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Lento AA587 syöksyi maahan Queensissa ja onnettomuudessa sai surmansa yli 200 ihmistä, joista suurimmalla osalla oli dominikaanilaistausta. Muistaako kukaan ulkopuolinen tätä? Hyvin harvat, koska onnettomuus tapahtui vuonna 2001, vain kaksi kuukautta WTC-iskujen jälkeen. Koska onnettomuuteen ei liittynyt terrorismia, se jäi pian mehevämpien uutisotsikoiden jalkoihin.

Onnettomuuden jälkimainingeissa paljastui oikeastikin tapauksia, joissa koneen matkustajalla olikin salaa kaksi perhettä. Acevedo rakentaa tälle idealle kiinnostavan tarinan siitä, miten hyvä isä voi olla huono aviomies ja miten yhden ihmisen teot vaikuttavat monen muun elämään. 

Kumpikin tytöistä saa äänensä kuuluviin kirjassa ja pidin siitä, miten eri tavoilla he reagoivat tilanteeseen. Yhteisestä isästä huolimatta heillä on aivan erilaiset taustat ja se tuntuu koko ajan. Silti heillä on myös yhteisiä kokemuksia, yhteistä maata jalkojen alla.

Yahaira asuu New Yorkissa ja on myös se, joka saa pitää isän yhdeksän kuukautta vuodessa. Yahaira on se, joka sai vahingossa tietää isän toisesta vaimosta vuotta ennen onnettomuutta. Salaisuus kaihertaa hänen mieltään ja pilaa suhteen isään, joka olikin aivan toisenlainen mies kuin Yahaira oli kuvitellut. Tieto sisaresta tulee vasta isän kuoleman jälkeen ja järkyttää Yahairan maailmaa uudelleen. Miten isä on voinut ryöstää häneltä sisaren? Yahairan tarinassa pidin paljon myös siitä, että hänellä on tyttöystävä, paras ystävä Drea, joka on niin erilainen kuin Yahaira ja silti juuri se, joka ymmärtää häntä parhaiten. 

Ensisuudelman päivänä
menin vanhempieni makuuhuoneeseen

& lausuin kiitoksen pienelle posliinipyhimykselle
jota Papi piti vaatekaappinsa päällä:

kiitos, kiitos.

Kuiskasin kaikelle, mikä oli kuulolla.

(s. 77)

Camino puolestaan asuu Dominikaanisessa tasavallassa huomattavasti köyhemmissä oloissa. Silti Camino ja hänen tätinsä ovat rikkaita naapuruston mittapuulla, koska isä lähettää heille rahaa New Yorkista. Isä myös maksaa naapurustossa vaanivalle parittajalle siitä, että hän jättää Caminon rauhaan. Isän kuolema tuo turvattomuuden tunteen ja saa Caminon epätoivon valtaan. Tieto toisesta perheestä ei sinänsä ole järkyttävää, koska Yahairaa kyynisemmällä Caminolla ei ole minkäänlaisia harhakuvia siitä, millaisia miehet voivat olla. Ikävä yllätys on se, että Caminon kauan sitten kuollut äiti oli isän toinen vaimo eikä siis lain silmissä vaimo lainkaan. Camino on haaveillut pääsystä Columbian yliopistoon lääketiedettä lukemaan, mutta unelmat murskautuvat hetkessä. Ei hänellä ole varaa sellaiseen ilman isän tukea ja viisumin saaminen on nyt miltei mahdotonta.

Pidin todella paljon siitä, miten kaikille kaikin puolin hankala tilanne lopulta ratkeaa. Suosikkikohtani on kirjan lopussa, jossa neljä petoksen yhteen tuomaa naista kohtaa rannalla sen mainitun parittajan. 

Jopa tuuli & sade & yö:
jopa valo: on tullut puolellemme.

Puolustamme Caminoa. Toisiamme.
Kädet nyrkissä & leuka lujana -

Suojelemme Caminoa hinnalla millä hyvänsä.
Suojelemme toisiamme.

(s. 388)

Kirjassa on noin ylipäätään vahva feministinen ote ja sanoma. Kumpikin tytöistä on kohdannut törkeää seksuaalista häirintää ja rasismia. Etenkin Caminon maailma on miesten maailma, josta vain harvat onnekkaat naiset pääsevät pakenemaan. Valheistaan huolimatta isä jättää jälkeensä kaksi vahvaa tytärtä ja naisia, jotka puolustavat toisiaan henkeen ja vereen. Vaikka kirja kertoo surusta, se on täynnä toivoa ja rakkautta, ja minulle jäi sen lukemisesta hyvä mieli.

Kirjan tiedot:
Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle | Karisto 2021 | 424 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Clap When You Land (2020) | Suomennos: Leena Ojalatva

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 38. kirja on käännetty hyvin [16/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 7. vuonna 2021 julkaistu kirja [9/25]

Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus

 

Ei kukaan

usko mitään
nykyään

siks mä en oo kertonu
kellekään tätä tarinaa
jonka nyt kerron sulle.

15-vuotiaan Willin isoveli Shawn on kuollut. Tapettu, ammuttu Willin silmien edessä. Will tietää, että nyt hänen on tehtävä niin kuin näillä kulmilla tehdään. Willin on tartuttava aseeseen, astuttava hissiin ja noudatettava Sääntöjä. Tapa tai tule tapetuksi, tapa kun läheisesi tapetaan.

Olen löytänyt itsestäni säeromaanien ystävän ja niinpä odottelin kiinnostuneena tämänkin romaanin ilmestymistä. Jason Reynolds on minulle uusi kirjailija, jonka Wikipedia kertoo voittaneen palkintoja runoillaan ja nuortenkirjoillaan. Reynoldsin runot ovat saaneet inspiraatiota rap-lyriikoista ja tämän kirjan onkin suomentanut turkulainen rap-artisti Niko Toiskallio.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimettömäksi jäävään köyhään naapurustoon, jossa jengiväkivalta on arkea ja elämää ohjaavat sukupolvelta toiselle siirtyvät Säännöt. Tosimies ei itke ja tosimies vastaa väkivaltaan väkivallalla. Niinpä musta teini-ikäinen Willkin tarttuu aseeseen kostaakseen veljensä kuoleman. Will on varma siitä, että murhan takana on Shawnin entinen ystävä Riggs, jonka jengin reviirille Shawnin oli pakko astua päästäkseen kauppaan.

Minuutin mittainen ikuisuus on se aika, jonka kostoretkelle suuntaava Will viettää hississä matkalla kotoaan kerrostalon alimpaan kerrokseen. Yksinkertaiselta tuntuva suunnitelma saa outoja käänteitä, kun hissiin alkaa lappaa kuollutta ja kovin tuttua porukkaa. Will on menettänyt elämänsä aikana lukuisia ihmisiä väkivallalle. Hän näki ensimmäisen ampumiskuolemansa jo päiväkodissa, jossa pikkuinen Dani joutui jengikahinoiden viattomaksi uhriksi. Tarina näyttää, miten helposti järjettömästä jengiväkivallasta tulee arkea, jota ei enää edes osaa kyseenalaistaa.

Kirjan kantava teema on kosto ja se kauhea koston kierre, johon toksinen maskuliinin kulttuuri johtaa, kun muutakaan keinoa näyttää osaamistaan ei ole. Willin köyhillä kulmilla mies ei ole mies, jos hän ei ole valmis kostamaan veljensä kuolemaa. Jengien hyväksymisriitit toistavat ajatusta väkivallasta miehen mittana. Ryöstä, pahoinpitele, tapa, muuten et kuulu joukkoon. Naiselle on varattu kärsijän ja itkijän rooli, ja Willin lisäksi Shawnia suree poikien äiti.

Mutsilla oli tapana sanoa

Tiedän että oot nuori
ja sun pitää kulkea,
mutta muista,
kun kävelet yössä,
älä anna yön
kävellä suhun.

(s. 48)

Ajatus kirjan takana on kiinnostava ja se, miten tarina kerrotaan yhden hissimatkan aikana, on myös erikoinen ja toimiva ratkaisu. En kuitenkaan päässyt oikein sisälle tarinan kerrontatyyliin. Siinä ei ollut samanlaista poljentoa ja sisältöä kuin muissa lukemissani säeromaaneissa. Kaipasin myös enemmän lihaa tarinan luiden päälle. Vaikka tarinassa käydäänkin läpi koko Willin elämää, se tuntui kuitenkin sisällöltään verrattain köykäiseltä yhden asian kirjalta. En saanut tietää Willistä henkilönä juuri muuta kuin se, että hän ihaili isoveljeään.

Kirjan aihe on tärkeä ja kirja on todella nopea lukea, joten suosittelisin sitä ehdottomasti esimerkiksi yläkoululaisille. Tämä on hyvä vaihtoehto kirjaksi, jossa käsitellään sekä kapeaa mieskuvaa että rasismia ja sen vaikutuksia Yhdysvaltojen mustaan väestöön.

Kirjan tiedot:
Jason Reynolds: Minuutin mittainen ikuisuus | Otava 2021 | 317 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Long Way Down (2017) | Suomennos: Niko Toiskallio

Luettu myös mm.:
Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Luetut.net

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 35. kirja jonka ilmestymistä olet odottanut [14/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 13. säeromaani [8/25]

J. S. Meresmaa: Dodo

Veri ei näy mustassa vaatteessa.

Iinalla ei ole helppoa. Pitäisi nostaa numeroita, jotta unelma lukiosta ja yliopistosta toteutuisi. Vaa'an toisessa kupissa on kuitenkin poikaystävä Tuukka, joka sairastaa vakavaa masennusta. Iinan aika menee Tuukasta huolehtimiseen ja samalla on pidettävä silmällä Dodoa, outoa olentoa, jonka ei pitäisi olla olemassakaan. Kun äiti pakottaa Iinan kesäksi maalle isän luo, Iinalla on aikaa pohtia sekä Dodoa että ihmissuhteitaan. Paras ystävä Sara on arjen piristys ja suuri apu, mutta entä jos ystävyys ei enää riitäkään?

Meresmaan ensimmäinen säeromaani kertoo muun muassa seurustelusta, masennuksesta, opiskelusta, eroperheestä, seksuaalisesta identiteetistä, vegaaniudesta, lemmikkipossusta, olennosta jota ei pitäisi edes olla... Itse asiassa vähän turhan monestakin asiasta näin pieneen sivumäärään. Mihinkään aiheeseen ei keskitytä oikein ajan kanssa ja lopputulos on mielestäni siksi turhan hajanainen.

Mikä on mielestäni harmi, koska pidin kaikista kirjan aiheista! Jos sivumäärä olisi ollut suurempi, näihin olisi voinut keskittyä paremmin ja olisin mieluusti lukenut Iinasta enemmän. Iinalla on siis  haaveita, joiden toteutuminen vaatii keskittymistä ja työtä. Hän joutuu tasapainottelemaan opintojen ja Tuukan välillä, ja tilanteesta johtuen Tuukka on yleensä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Tuukan masennus on niin vakava, että hän ei aina pääse sängystä ylös ja Iina tekee kaikkensa saadakseen hänet hakemaan apua.

Sun ei ole pakko.

Mutta Tuukka, voisitko sä harkita?

Sillä tää kuoppa on jo niin syvä,

että sieltä ei nousta ilman apua.

(s. 45)

Kirjassa tartutaan parilla lauseella myös siihen, miten vaikeaa Tuukan ikäisen nuoren on saada apua. 18-19-vuotias ei saa enää apua nuorisopsykiatriselta poliklinikalta ja aikuisten puolella jonot mielenterveyspalveluihin ovat todella pitkät. Mielestäni jo tässä oli loistava asetelma pieneen säeromaaniin.

Sitten on Iinan suhde Saraan ja oman identiteetin pohdinta. Pidin paljon kohdasta, jossa Iina viimein tiedostaa olevansa ihastunut Saraan. Se oli kauniisti kuvattu, ja siinä sekoittuivat ihastuksen jännitys ja huoli siitä, mitä se tarkoittaa. Iinahan on jo rakastunut Tuukkaan. Voiko kahta ihmistä rakastaa yhtä aikaa ja voiko suhde kolmen henkilön välillä toimia? Tämäkin oli hyvä asetelma, eikä ainakaan kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa ole juuri pohdittu polyamorisia suhteita.


Alan vasta päästä jyvälle,
kuka tää uusi Iina on.

(s. 87)

Ja sitten on vielä Iinan perhe. Äiti on yksinhuoltaja ja paljon poissa, ja isä valitsi alkoholin perheen sijaan vuosia sitten. Iinan katkeruus tulee selväksi ja tulossa oleva kesä isän kanssa ei juuri innosta. Kirjassa kuvataan hyvin sitä, miten alkoholi voi hajottaa perheen ja miten se vaikuttaa lapsiin. Iinan isä on ollut selvänä jo pitkän aikaa, mutta Iina ei voi unohtaa sitä, että on aina jäänyt toiseksi viinalle. Miten paljon tilannetta voi enää korjata?

Pidin näistä kaikista osista ja pidemmässä kirjassa niitä olisi voinut käsitellä enemmän. En niinkään pitänyt Dodo-juonesta, tai oikeastaan siitä, miten se ratkaistiin. Dodo toimi mielestäni paremmin symbolina kuin maagisena realismina. 

Mutta siis, mielestäni Meresmaa on mainio säeromaanin kirjoittaja ja toivottavasti tämä ei jää ainoaksi.


Kirjan tiedot:

J. S. Meresmaa: Dodo | Myllylahti 2020 | 157 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Amman kirjablogi, Yöpöydän kirjat, Kirjapöllön huhuiluja ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 36. tunnetun henkilön suosittelema kirja [31/50]
Kirjailija Sini Helminen suositteli tätä täällä.

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book recommended by your favorite blog, vlog, podcast, or online book club [29/50]

Sarah Crossan: Kuunnousu

Vihreä puhelin

eteisen seinällä 

ei soinut melkein ikinä.

17-vuotiaan Joen isoveli istuu linnassa tuomittuna poliisin tappamisesta. Joe ei ole puhunut veljelleen kymmeneen vuoteen, mutta kun Edin teloituspäivä päätetään, Joe haluaa viettää viimeiset viikot veljensä kanssa. Hän muuttaa kapiseen kämppään teksasilaiseen kaupunkiin, jota varjostaa farmi, kuolemaantuomittujen ja elinkautista istuvien vankila. Muistot ja nykyhetki vuorottelevat kun Joe kuvaa viikkoja, joiden aikana hän tutustuu uudelleen Ediin.

Sarah Crossanin Yksi ei räjäyttänyt tajuntaani, mutta monelle muulle lukijalle se on ollut itkettävä lukukokemus. Minun tunteisiini tämä vetosi paljon enemmän. Ehkä syynä on se, että tämän kirjan aihe on niin ajankohtainen. Yhdysvalloissa on käynnissä laajoja, koko maailman levinneitä mielenosoituksia, joissa tärkeimpinä kärkinä ovat yhteiskuntaa läpäisevä rasismi ja mätä poliisiyhteisö. 

Tässä kirjassa Joe tuntee veljensä jääneen epäoikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän rattaisiin. Edin syyllisyys tai syyttömyys ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää kuin se, miten häntä on kohdeltu ja mitä seurauksia syytöksillä on ollut. Joen perhe on valkoinen, mutta rasismia sivutaan osuvasti Edin kirjoittamassa kirjeessä.

Siis

ne nappasivat mut, joku niiden oli saatava

koska poliisi oli kuollu, ja mitä niiden olis pitäny tehdä?

Jättää poliisin murha ratkasematta?

Ihmisiä koskettaa aina valkosen poliisin kohtalo,

ja lähinnä ihmetyttää ettei syntipukiksi valittu

jotain mustaa kaveria. Täällä on tosi paljon

mustia tyyppejä jotka sanoo olevansa syntipukkeja,

ja pakkohan niitä on uskoa

kun uutisissakin on koko ajan juttuja kytistä jota

ampuu ihmisiä vain siksi että ne

kävelee pimeellä kadulla tai jotain.

(s. 197)

Joe perheineen ei siis ole kokenut rasismia, mutta muita ennakkoluuloja kyllä. Edin pidättäneet poliisit kutsuivat häntä "white trashiksi" ja köyhänä valkoisena roskasakkina perhe nähdäänkin. Huumediileri-isä kuoli aikoja sitten ja äiti välittää enemmän viinasta ja huumeista kuin kolmesta lapsestaan. Ed oikeastaan kasvattaa Joen ja poikien välissä syntyneen Angelan, ja Joella on monia rakkaita muistoja sisaruksistaan. Pidin näistä lapsuusmuistoista ja siitä, miten Crossan kuvaa perheen arkea. Vaikka äiti on välinpitämätön ja julma, ja vaikka rahaa ei ole, kaiken sen kurjuudenkin keskelläkin Joe tuntee iloa ja rakkautta.

Pidin myös siitä, miten kirjassa pohdittiin anteeksiantoa. Mitä voi antaa anteeksi ja kenelle pitää antaa anteeksi? Joe löytää oman vastauksensa ensimmäiseen, mutta toinen onkin monimutkaisempi juttu. Yhtenä esimerkkinä kirjassa on Nellin tapaus. Joe tutustuu kesän aikana Nelliin, jonka kanssa hän saa muutakin ajateltavaa kuin veljensä lähestyvän kuoleman. Kumpikin suhtautuu juttuu lomaromanssin tapaan, mutta sitten käykin ilmi, että Nell on tarkoituksella salannut tärkeän asian. Joe joutuu pohtimaan, perustuiko koko juttu valheille ja voiko hän antaa salailun anteeksi. 

Tällä kertaa Crossanin tarina toimi mielestäni mainiosti säeromaanina. Joen elämästä ja ajatuksista näytettiin juuri se, millä on väliä. Kirja oli surullinen ja ahdistava, ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus on koko ajan läsnä. Alusta asti arvasi, että sokerisen onnellista satukirjaloppua on turha odotella. 

"Vaikka sä olisit tehnyt sen, mä istuisin tässä.

Tietäisin että tätä sä et ainakaan ole ansainnut."

Se räpyttää silmiään.

Minä puristan kädet nyrkkiin.

"Ei kukaan ansaitse", se sanoo.

"Ja mä voin sen sanoa, koska tää on mun elämää."

(s. 202)

Kirjan tiedot:

Sarah Crossan: Kuunnousu | S&S 2020 | 381 sivua | Kirjastosta
englanninkielinen alkuteos: Moonrise (2017) | suomennos: Kaisa Kattelus

Luettu myös mm:
Kirjapöllön huhuiluja, Kaiken ei tarvitse olla totta, Kirjojen keskellä ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2020 - 27. runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani [28/50]

* Popsugar Reading Challenge 2020 - a book with the same title as a movie or TV show but is unrelated to it [26/50]
Löytyy vuoden Moonrise-elokuva (1948), joka liikkuu näköjään samassa aihepiirissä tämän kanssa.

Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossan:
Yksi
(One, 2015)
440 s.
S & S, 2018
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kirjastosta

Tässä

me olemme.

16-vuotiaat Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset, lantiosta yhteen kasvaneet ja siksi pakostakin aina yhdessä. Rahavaikeuksien vuoksi heidän täytyy luopua kotikoulusta ja aloittaa lukion toinen luokka Hornbeaconin yksityiskoulussa. He osaavat odottaa tuijotusta, sormella osoittelua ja valokuvausta, mutta ystävyyttä he eivät uskalla odottaa. Kaksoset tutustuvat kuitenkin Yasmeeniin ja Joniin, jotka näkevät tytöt kahtena yksilönä. Perheen omista vaikeuksista huolimatta kaikki näyttää menevän hyvin kunnes lääkäri joutuu kertomaan heille tylyn totuuden...

Olen kuullut tästä kirjasta niin paljon hypetystä joka puolelta, että odotukseni taisivat olla liian suuret. Idea on tietenkin kiinnostava ja erilainen. En ole koskaan aiemmin lukenut kirjaa, jonka pääosassa ovat siamilaiset kaksoset. Crossan on tutkinut asiaa perusteellisesti ja kirjoittanut siitä ihan kelpo kirjan nuorille. Juonessa on samanlaisia perusjuttuja kuin muissakin nuortenkirjoissa: perheongelmia, sisaruskateutta, ensi-ihastus ja ystävyyssuhteiden solmimista. Jaetusta kehosta huolimatta kaksoset ovat kaksi eri ihmistä, joilla on omat kiinnostuksen kohteensa kuten keillä tahansa sisaruksilla.

Kirja tuntui välillä kompastuvan juuri tähän. Toisaalta se yrittää sanoa, että Grace ja Tippi ovat muutakin kuin kaksosuutensa. Toisaalta koko tarina kerrotaan tämän kaksosuuden kautta. Tytöt eivät ole kerronnassa koskaan Grace tai Tippi, he ovat aina Grace-ja-Tippi. Grace on tarinan minäkertoja ja hänellä on tuskin ajatustakaan, joka ei jollain tavalla koskisi myös Tippiä. Mielestäni tämä nakersi pohjaa tuolta yksilöllisyyden teemalta.

Oli kuitenkin kiinnostavaa lukea siitä, millaista on arki kun se pitää koko ajan jakaa jonkun toisen kanssa. Grace ja Tippi käyvät terapiassa, kumpikin omalla terapeutillaan, ja yhden puhuessa toinen kuuntelee musiikkia kuulokkeilla yksityisyyttä antaakseen. Vaatteet on tehtävä erikoistilauksesta ja vaikka kummallakin on omat lempiruokansa, he ruokkivat osittain yhteistä kehoa. Jos toinen laiminlyö oman osuutensa kehosta huolehtimisesta, molemmat kantavat sen seuraukset. Flunssa ajaa molemmat sängyn pohjalle ja ylös ei pääse ennen kuin kumpikin on terve. Ulkona ei voi kuvitellakaan kävelevänsä ilman, että joku tuijottaa. Ehkä parhaiten minulle jäikin mieleeni se, miten hyvin Grace tietää olevansa Tippin kanssa monille elävä painajainen. 

Yasmeen voihkaisee ja johdattaa meidät luokan perälle.

Ja koko matkan sinne meitä

ympäröi avointen suiden meri,

kolmekymmentä pullottavaa silmäparia

ja sataprosenttinen puhdas

kauhu.

(s. 59)

Harmi kyllä kirja ei vakuuttanut minua säeromaanina. Kun nyt ajattelen asiaa, olisin luultavasti pitänyt tästä enemmän tavallisena proosaromaanina. Ehkä se johtuu siitä, että lukemani säeromaanit ovat olleet parempia tuossa säe-osuudessa ja runollisempia kerronnaltaan. Tämä on lähinnä vain tavallista proosaa hassusti rivitettynä. Kirjan luki sen vuoksi nopeasti, mutta sen muoto ei tuonut siihen mitään lisää, päinvastoin. Useimmat hahmot jäivät ohuiksi pintaraapaisuiksi ja joidenkin kohdalla mietin miksi he edes olivat tarinassa. Yksi tällainen hahmo on kaksosten pikkusisko Lohikäärme, joka oli olemassa tarinan laidalla, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla olematta. Tavallaan haluaisin kirjalle jatko-osan, jossa kerrotaan Lohikäärmeestä ja hänen elämästään tässä perheessä.

Eli siis, kiinnostava ja erilainen aihe, toteutus ei vain ollut niin hyvä kuin oletin ja toivoin. Monille tämä tuntuu olleen aivan erityinen ja itkettävä lukukokemus, mutta minun tunnesuoneeni tämä ei nyt vain iskenyt. Hyvä kuitenkin, että tällä on ollut enemmän annettavaa muille.

Luettu myös:

Oksan hyllyltä, Kirjakko ruispellossa, Kymmenes kirjain ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 18. eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja [10/50]

Jostain syystä kuvittelin Sarah Crossanin oleva amerikkalainen, mutta hän onkin irlantilainen.

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Elizabeth Acevedo:
Runoilija X
(The Poet X, 2018)
368 s.
Karisto 2019
Suomennos: Leena Ojalatva
Kirjastosta

Kesä on tehty rapulla istuskeluun,

ja koska on viimeinen viikko ennen koulun alkua,

Harlem katsoo jo kohti syyskuuta.

15-vuotias Xiomara Batistalla on liikaa pituutta, muotoja, vihaa ja sanoja, jotka ovat vankina hänen sisällään. Kotona valvoo ankara ja uskonnollinen äiti, jonka mielestä jo Xiomaran kurvikas vartalo  yksinään tarkoittaa, että hän on synnin polulla. Xiomara on tottunut pitämään puoliaan kun miehet yrittävät koskettaa ja tekevät ehdotuksiaan, ja lisäksi hän on aina valmis nostamaan nyrkkinsä kaksoisveljensä Xavierin puolesta. Äitiään vastaan Xiomara ei kuitenkaan uskalla nousta ennen kuin hän saa biologian tunnilla parikseen Amanin ja kutsun koulun runokerhoon opettajaltaan neiti Galianolta.

Tämä säeromaani on lavarunoilija Elizabeth Acevedon kirjoittama ja käsittelee vakavia aiheita. Seksismi, seksuaalinen häirintä, rasismi, vanhempien lapsiinsa kohdistama väkivalta, homofobia, naisten asema uskonnollisessa yhteisössä... Luulen, että romaanina tämä olisi ollut todella raskasta luettavaa, mutta säeromaanina tämä tempaisi täysillä mukaansa ja luin tämän ahmimalla. Iso kiitos kuuluu varmasti kääntäjä Leena Ojalatvalle, jonka jäljiltä suomenkielinen teksti soljuu sujuvasti eikä alkukieli näy käännöksen takaa ollenkaan.

Tarinan päähenkilö Xiomara on siis toisen polven amerikkalainen maahanmuuttaja, jonka etniset juuret ovat Dominikaanisessa tasavallassa. Hän on tuskallisen tietoinen kurvikkaisiin latinonaisiin liitetyistä rasistisista stereotypioista ja kohtaa seksuaalista häirintää päivittäin. Hän puolustaa raivoisasti niin itseään kuin heiveröisempää ja syvällä kaapissa olevaa kaksoisveljeäänkin, mikä ei paranna ollenkaan suhdetta hänen vanhempiinsa. Xiomara on liian pitkä, liian väkivaltainen, liian kaikkea. Hän ei ole ollenkaan sellainen tytär, jota etenkin ankaran uskonnollinen äiti toivoi.

Xiomara yrittää parhaansa, mutta hän ei ole koskaan tarpeeksi hyvä. Tarinassa tuodaan esille uskonnollisen kasvatuksen seksistinen puoli. Xiomaralta odotetaan toisenlaista käytöstä kuin hänen kiltiltä veljeltään. Jos Kaksonen toisi kotiin tyttöystävän, se olisi hienoa. Kun Xiomara suutelee poikaa, hänen äitinsä pakottaa hänet väkivaltaisesti polvilleen kotialttarin ääreen anelemaan anteeksiantoa Neitsyt Marialta. Äiti teki jopa Xiomaran ensimmäisistä kuukautisista traumaattisen kokemuksen tytön ollessa viidennellä luokalla.

Panin tamponin väärin. Se meni vain puoliksi sisään,

ja veri sotki jalkovälini.

Kun Mami tuli kotiin, minä itkin.

Osoitin ohjelehtistä;

Mami ojensi kätensä, muttei tarttuakseen ohjeeseen.

Hän läimäytti minua kämmensyrjällä niin että huuli halkesi.

"Kunnon tytöt eivät tamponeja käytä.

Oletko yhä koskematon? Oletko ollut suhteissa?"

(s. 45-46)

Taustalta löytyy myös äidin omia traumoja. Hän oli viittä vaille nunna kun hänet naitettiin miehelle, saamaan parempi tulevaisuus Amerikassa. Mies osoittautui pettäjäksi, joka ei pysynyt kotona ennen kuin lapset syntyivät silloin jo iäkkäille vanhemmille. Yksi niistä kohdista, jotka jäivät kummittelemaan mieleeni oli se, kun Xiomara kuulee isänsä nimittävän häntä lutkaksi suudelman takia. Samalla sanalla tyttöä on haukuttu murrosiästä lähtien ja nyt sen sanoo isä, joka on oikea - kirjaa lainatakseni - mieshuora. Vaikka eihän niin voi sanoa, Xiomara toteaakin kyynisesti. Nainen on huora ja lutka, mies on vain mies.

Xiomaran tarinan pointti ei kuitenkaan ole synkän angstinen murheiden laakso. Hänellä on lapsuudenystävä Caridad, joka on aina tukena siitäkin huolimatta, että Caridad itse on hyvinkin uskonnollinen. Kaksonen on Xiomaran paras ystävä ja pahin vihollinen, se joka ymmärtää parhaiten, mutta ei uskalla nostaa sormeaan Xiomaraa auttaakseen. Kumpikaan ei tiedä mitä tapahtuisi, jos vanhemmille selviäisi se, että Kaksonen tykkääkin pojista. Katolinen isä Sean osoittautuu yllättävän empaattiseksi ja Xiomara löytää aivan uudenlaista tukea runokerhosta. Amanista tulee tuki ja poikaystävä, mutta suhteessa on muitakin ongelmia kuin Xiomaran pelko kiinnijäämisestä.

Xiomara sanoo jo kirjan alussa totuuden, johon hän kasvaa tarinan kuluessa. Hän on soturi ja taistelija, joka ei anna kenenkään lannistaa itseään. Tarinan aikana hän kasvaa omaan rohkeuteensa ja uskaltaa olla oma itsensä kaikkien edessä, häpeilemättä. Siinäpä sanoma, jonka soisi välittyvän kaikille nuorille naisille.

Seison lavalla ja lausun runon. Sanassa on voimaa.

(s. 359)

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 17. kirjassa on kaksoset [4/50]

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Kirsti Kuronen:
Paha puuska
75 s.
Karisto 2016
Kirjastosta

Junankuljettaja: 

yleensä ne katsovat silmiin

Lauri jää junan alle juuri kun hän aloittaa seitsemännen luokan. Jää ja jää. Jättäytyy. Vuotta vanhempi Hilla jää yksin vanhempiensa kanssa ja kirjassa kuvataan vuotta Laurin kuoleman jälkeen. Hilla pohtii miksi Lauri teki sen ja miten näin suuresta surusta voi ikinä selvitä.

Olen saamaton runokirjojen lukija. Yksittäiset runot joo, mutta kokonainen kirja ei vain lähde kulkemaan. Ehkä tässä on jonkinlainen henkinen tukos? Joka tapauksessa yritän nyt viime hetken paniikilla päästä lähemmäs Helmet-lukuhaasteen loppua ja mietin tuossa miten saisin itseni lukemaan runoteoksen. Sitten välähti. Luin viime vuonna Kirsti Kurosen Pöntön ja koska pidin siitä, suunnittelin lukevani myös Pahan puuskan. Se sitten jäi, mutta tavallaan onneksi. Säeromaani sopii mielestäni ihan hyvin runokirja kohtaan ja osoittaa lisäksi mihin kaikkeen runo taipuu.

Pienen kirjan aihehan on todella synkkä. Hillan pikkuveli tekee itsemurhan jättäytymällä junan alle. Tarinan alussa seurataan perheen hajoamista ja kuvataan Hillan omaa musertavan raskasta surua. Tämä seuraava lainaus on oma suosikkikohtani koko kirjassa ja toimii toki paremmin jos on lukenut sitä ympäröivän tekstinkin. Säkeiden vimmainen epätoivo menee ihon alle.

Nyt

en enää kuule metsää

vaikka huudan,

kuuleeko metsä?

ulvon keuhkoni hajalle

ryöpytän ja tärisen

niin kauan että kaikki on tyhjää

mitään ei enää tule, ei ole

minä en ole

Lauri ei ole

eikä metsä suojele

(s. 12)

Toisaalta tarinassa seurataan myös Hillan nousua ylös murheen suosta. Apuna hänellä on läheinen metsä ja iso kivi, jonka päällä Laurikin istui usein miettimässä. Hilla kuvittelee kuulevansa Laurin äänen ja käy keskusteluja veljensä kanssa. Olennaisin kysymys on tietenkin 'miksi'. Miksi Lauri teki sen? Hilla käy läpi eri vaihtoehtoja ja tulee siihen tulokseen, että kyseessä oli oikeastaan onneton sattuma. Laurilla oli pahoja puuskia, mustia hetkiä jolloin millään ei tuntunut olevan mitään väliä. Hetkiä, jolloin tuntui ettei mikään voi koskettaa häntä. Tällainen paha puuska vei hänet ehkä raiteille ja myös jätti sinne. Jos vain juna ei olisi tullut juuri pahan puuskan aikaan...

Pidin kirjasta ja Kurosen säkeistä todella paljon. Synkästä aiheesta huolimatta kirja on loppujen lopuksi positiivinen. Elämä voittaa. Ei Laurin, mutta Hillan ja hänen vanhempiensa. Surusta voi selvitä eikä se tarkoita unohtamista. Hilla on aina Laurin sisko ja kantaa veljensä muistoa mukanaan koko elämänsä ajan.

Asiaan liittyen, Yle julkaisi tässä taannoin artikkelin otsikolla Yksi kysymys voi pelastaa hengen - näin autat itsetuhoista. Kannattaa lukea. Tässä kirjassa osa pointtia oli, että kukaan ei aavistanut Laurin pahojen puuskien olevan noin mustia. Joskus mitään merkkejä ei olekaan, mutta jos pieninkään epäilys herää, kannattaa ottaa se vakavasti. On parempi olla ylihuolehtivainen kuin huolehtia liian vähän.

Luettu myös mm.:

Elämäni kirjat, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä ym.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2018 - 2. kotimainen runokirja [41/50]

Kirsti Kuronen: Pönttö

Kirsti Kuronen:
Pönttö
86 s.
Karisto 2017
Kirjastosta

Viidenneksi eniten pelkään iilimatoja.

Tämän kirjan kansikuva ei vakuuttanut minua tutkimaan sitä sen tarkemmin, mutta takakannen sana "säeromaani" sai kiinnostukseni heräämään. Mikä ihme se on? En ole koskaan kuullutkaan. Selasin kirjaa pikaisesti ja ajattelin, että runokirjahan tämä on kun teksti on aseteltu tuolla tavalla sivuille. Sitten syvennyin tekstin sisältöön tarkemmin ja tulin siihen tulokseen, että säeromaani on paitsi hauska uusi sana, myös erinomainen kuvaamaan tällaista kirjaa. Tarina on kirjoitettu runomaisesti, mutta siinä on samalla tavalla jatkuva juoni kuin missä tahansa romaanissa.

Tarina sinänsä ei ole erityisen uusi tai erikoinen, mutta runollinen kerronta tekee siitä kuitenkin uudenlaisen. Luna on juuri saanut ylioppilaslakin ja pelkää tulevaisuutta. Kaikilla muilla tuntuu olevan selvät suunnitelmat, mutta hänellä vain epämääräisiä aavistuksia. 

En tiedä vielä

kuuluvatko merenneitous,

tintit, tanssi ja valokuvat

aikuiselämään.

(s. 19) 

Tilannetta ei paranna kotona asuva muistisairas mummo, jota Luna rakastaa ja josta hän kantaa huolta. Vaikeinta on kuitenkin se, että Lunan mielessä kummittelee Jere ja mitä tapahtui kun Luna oli neljäntoista. Lohtua ja viihdettäkin tuo kamera, jonka Lunan isä on asentanut linnunpönttöön. Sen kautta he molemmat psytyvät seuraamaan tiaisperheen elämää.

Runomuodon lisäksi pidin erityisesti tuosta Jere-episodista ja sen seurauksista. Eipä tarvinne suuriakaan meedion kykyjä arvatakseen mitä hän (melkein) teki, mutta Lunan trauma ei liity ainoastaan siihen vaan myös sen jälkimaininkeihin. Koulukiusaaminen on aina julmaa, ei ikinä kiusatun vika ja voi aiheuttaa syviä haavoja, joiden paraneminen vie aikaa. Tämä onkin oikeastaan kertomus siitä, miten Luna ottaa pieniä askelia saadakseen taas kiinni elämästä ja uskaltaakseen lähteä pesästä.

Joka vuosi epätoivoiset ja ilmeisen lukuhaluttomat yläaste- ja lukioikäiset tulevat ruinaamaan kirjastosta ohutta kirjaa, koska tyhmä opettaja vaatii lukemaan jotain. Yleensä huomiseksi, koska mitään ei selvästikään tehdä ennen viime hetken "se piti lukea huomiseksi!!!" paniikkia. Tiedänpähän nyt minkä kirjan lykkään seuraavan oppilaan käteen. Tämä on ohut kirja, mutta sisältö on painavaa.

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2017 - 49. vuoden 2017 uutuuskirja [8/50]