Kaksi sateenkaarisarjakuvaa!
Mari Costa: Forgive-Me-Not. First Second 2026.
Ensimmäisenä nuorten fantasiasarjakuva, jossa oli wanha cunnon vaihdokasjuoni.
18-vuotispäivänsä korvilla prinsessa Aislingin makuukamariin ilmestyy nuori soturinainen, joka paljastaa Aislingin olevan vaihdokas. Lumouksen tuoma ulkonäkö karisee ja Aisling järkyttyy paljastuessaan jonkin sortin menninkäiseksi, jonka Forget-Me-Not sieppaa mukaansa keijuvaltakuntaan.
Forget-Me-Not on tietenkin se vauva, jonka tilalle Aisling aikoinaan sujautettiin. Hahmosuunnittelun puolesta tykkäsin aivan erityisesti siitä, että Forget-Me-Not ei ollut perinteisen hento ja sulokas satuprinsessa. Hän on pitkä ja roteva ja vähäsen kirveellä veistetty, isänsä piirteet perinyt.
Muutenkin Forget-Me-Not oli tässä se kiinnostavampi ja kulmikkaampi hahmo, ei niinkään tarinan varsinainen päähenkilö Aisling.
Tämä oli kiva ja nopea lukea, joskin lopussa tuntui tulevan vähän turhan kiire. Loppudraamassa olisi voinut viipyillä pitempäänkin, mutta ihan näppärä ja söpö tarina tämä silti oli.
* Kolme kummaa kirjaa: Hyvän mielen kirja
Jul Maroh: Blue Is the Warmest Color. Arsenal Pulp Press 2013.
Ja toisena realistinen aikuisten sarjakuva, josta on tehty palkittu elokuvakin.
Tarina kattaa vuodet 1994-2008. Teini-ikäinen Clementine ihastuu ja rakastuu sinihiuksiseen Emmaan, mutta suhde ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Suurin este onnen tiellä on sekä ympäröivän yhteisön homofobia että se, miten syvästi Clementine on sen sisäistänyt. Emma on sinut itsensä kanssa, mutta Clementine ei ole.
Heti tarinan ensimmäisellä sivulla paljastetaan, että Clementine on kuollut. Kehystarinassa Emma lukee hänen teinivuosien päiväkirjaansa, johon Clementine on tehnyt viimeisen merkinnän kuolinvuoteellaan.
Tämä oli alusta loppuun saakka masentavaa luettavaa. Realistista joo, mutta kaiken tuskassa ja Clementinen osin itseaiheutetussa kärsimyksessä vellomisen jälkeen edes hänen kuolemansa ei enää jaksanut surettaa sen enempää.
En ihan lämmennyt piirrostyylillekään, mutta enemmän minua häiritsi kaunokirjoitusfontti, jolla Clementinen päiväkirjamerkinnät kirjoitettiin. Ei se koukeroisuus niinkään, vaan se, miten pienellä teksti oli. Tätä piti lukea välillä melkein nenä kiinni kirjassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti