 |
| Mari Ahokoivu: Oksi 368 s. Asema Kustannus 2018 Kirjastosta |
Karhuäiti Umi kömpii pesästä neljän pennun kanssa. Kolme tavallista karhunpoikaa, yksi... niin mikä? Parka ei ole karhu, mutta Umi kohtelee sitä omanaan kunnes sotka opettaa Parkaa taikomaan tulta. Tytön käytös pelottaa Umia, joka käskee Parkan pois perheen luota. Metsässä asuu myös valtava Mana outoine varjolapsineen ja jossain taivaalla on Emuu, Umin äiti, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen tyttärensä takaisin.
Enpäs ole lukenut tätäkään aiemmin vaikka kirjaa on kovasti kehuttu. Nyt kirja sattui kuitenkin sopivasti kohdalle ja päätin sivistää itseäni lukemalla sen. Tarinan idea perustuu muinaissuomalaiseen karhumyyttiin, ja vanhat myytit ja mytologiat ovat mielestäni aina kiinnostavia. Odotin siis kirjalta karhuja, äitejä ja tyttäriä, mutta sain sitten paljon muutakin.
Pidin todella paljon Ahokoivun piirrosjäljestä. Lähinnä mustan ja keltaisen sävyinen kuvitus siirtyy sujuvasti kepeästä karmivaan kahden kuvan välillä ja näyttäen silti koko ajan samalta. Etenkin karhut olivat ihanan pehmeästi piirrettyjä ja tukevasta rakenteesta huolimatta niistä välittyi notkeus, jota karhuhahmoissa harvoin näkee. Toinen suosikkini olivat revontulet, jotka oli piirretty kauniin hulmuaviksi. Liikkeen melkein näki ja ne muistuttivat minua talven pimeiden öiden tunnelmasta.
 |
| Revontulia s. 12 |
Pehmeydestä huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi tarinan raaka väkivalta yllätti kokonaan. Ei, ei se alun hirven tappaminen, se kuului asiaan. Sen sijaan se, mitä Parka vähän myöhemmin teki, oli suorastaan etovaa. Kummallisen hyvällä tavalla! Parka muuttui sen myötä ajatuksissani ihan toisenlaiseksi hahmoksi ja samalla tarina otti toisen suunnan. En väitä pitäneeni ihan kaikista käänteistä (täysin turha scifi-elementti tuli ihan puun takaa) tai edes ymmärtäneeni kaikkea (mitä Manan varjot loppujen lopuksi olivatkaan), mutta tarinassa oli yllätyksiä ja monimutkaisuutta, joista tykkäsin. Luonto, karhu ja muinaiset jumalat olivat koko ajan vahvasti läsnä.
Hauskana yksityiskohtana kirjan teksteille oli sivujen alalaidassa myös englanninkieliset käännökset. Paikoitellen luinkin ennemmin käännöksen kuin suomenkielisen tekstin, sitä oli nimittäin välillä vaikea hahmottaa etenkin lauluissa käytetyn tekstaustyylin vuoksi. Oli myös mielenkiintoista verrata Silja-Maaria Aronpuron käännöksiä alkuperäiseen tekstiin ja miettiä, olisinko itse kääntänyt samalla lailla vai jotenkin toisin. Pidin enemmän suomenkielisestä tekstistä, siinä oli paikoitellen kalevelaista mahtipontisuutta, joka sopi tarinaan kuin lumi talveen.
Luettu myös:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 27. pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja [11/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti