Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa

Tässäpä mainio tietokirja tai oikeastaan tietosarjakuva pyöräilystä. Ensimmäinen polkimeton juoksupyörä kehitettiin jo vuonna 1817, joten pari sataa vuotta tässä on jo tultu poljettua suuntaan jos toiseen.

Kirjassa vuorottelevat pyöräilyn historia ja etenkin Tiitu Takalon omat pyöräilymuistot. Tunnistin itseni etenkin siitä 1990-luvun kaveriporukasta, joka jäi notkumaan pyörien päälle risteykseen eikä saanut lähdettyä kotiin ennen kuin monien, monien heippojen jälkeen.

Pyöriin nojailua.
(s. 30)

Kuljen itse pyörällä, jalan tai julkisilla, joten aihe kiinnosti jo lähtökohtaisesti. Tunnistan hyvin tekijöiden turhautumisen autokeskeiseen liikennesuunnitteluun. Se ajoitettiin kirjassa 1950- ja 60-lukujen kaupunkiarkkitehtuurin riemuvoitoksi. Autoilun ajateltiin kehittyvän Yhdysvaltojen malliin, mutta Eurooppa menikin siinä suhteessa eri suuntaan.

Yhdyn myös tekijöiden ajatukseen siitä, että kyllä ihmiset pyöräilisivät enemmän jos siihen olisi paremmat mahdollisuudet. Monessa kaupungissa ja etenkin keskustan alueella pyörätiet ovat kuitenkin huonosti suunniteltuja ja ylläpitokin on niin ja näin. Kirjassa kuvataan kivasti berliiniläistä pyöräilyprotestia, johon osallistui satoja (tuhansia?) ihmisiä.

Kirjassa pohditaan sitä, miksi lupaava pyöräilykulttuuri näivettyi ja myös sitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Saavatko pyöräilijät ikinä lisää tilaa ja kunnon tiet?

Lopussa tekijät pohtivatkin, miltä pyöräilykulttuuri näyttää tulevaisuudessa. Paremmat pyörätiet, vähemmän autoilun aiheuttamaa melua ja niin edelleen. Ja olisihan se aika hienoa, jos jokaiselle lapselle pidettäisiin juhlat kun hän oppii pyöräilemään!

Tykkäsin kirjasta ja edelleenkin pidän todella paljon Tiitu Takalon kuvitus- ja väritystyylistä. 

Kirjan tiedot:
Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa | Suuri Kurpitsa 2023 | 164 sivua | Kirjastosta

Tiitu Takalo: Memento mori

 

Neljäs joulukuuta 2015. Tiitu Takalo havahtuu yöllä repivään päänsärkyyn ja joutuu sairaalan ensiapuun. Diagnoosi on aivoaneurysman eli aivoverisuonen aiheuttama aivoverenvuoto. Edessä on välitön leikkaus ja pitkä toipumisjakso sekä sairaalassa että kotona. 

Pidin todella paljon Takalon sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki, ja niinpä poimin tämän mukaani kirjastosta kun se silmiini osui. Olen elänyt sikäli kuplassa, että en tosiaan tiennyt sen enempää Takalon sairastumisesta kuin tämän kirjan omaelämäkerrallisuudestakaan ennen takakansitekstin lukemista. On aina erilaista lukea tällainen todella henkilökohtainen tarina kuin fiktiota, vaikka aihe olisikin sama.

Tässä kirjassa sairastuminen ja toipuminen kuvataan todella hienosta ja tuodaan aivan lähelle lukijaa. Aivoverenvuodon pysäyttänyt leikkaus on sinänsä vain pieni osa sairaus- tai oikeastaan toipumiskertomusta. Toipuminen alkaa pitkällä sairaalajaksolla, jossa voimien kerääminen aloitetaan nollasta. Päivärytmi on tarkkaan määritelty ja tarinassa kuvataankin yksityiskohtaisesti sairaala-arkea. Ympäristö ja esineet on kuvattu todella tarkkaan, samoin se, miltä tuntuu kun itsemääräämisoikeus on pakko antaa pois sairauden vuoksi.

Loputon väsymys.
(s. 89)

Kuvista välittyy pelko, epävarmuus ja tilanteen ahdistavuus. Takalo on hirvittävän, loputtoman väsynyt ja pelkää, ettei työ sarjakuvapiirtäjänä enää onnistu. Suurin osa aivoverenvuotoon sairastuneista saa jonkinasteisia vammoja, jotka voivat esimerkiksi vaikeuttaa käden toimintaa. Se, että Takalo pystyy kuin pystyykin piirtämään, on ilon hetki sekä hänelle että puolisolle, joka on tukenut toipumista koko ajan.

Negatiivisten tunteiden lisäksi kirjassa onkin myös paljon lämpöä ja rakkautta. Itsestään selvät asiat eivät näytäkään niin itsestään selviltä sen jälkeen, kun on ollut vähällä menettää ne. Sairaalan henkilökunta huolehtii Takalosta koko ajan, ja ystäviä ja sukulaisia käy vierailemassa vähän liikaakin. Kotona Mikko auttaa, tukee ja ymmärtää, kun ennen niin helpot arkiset asiat tuntuvat nyt ylivoimaisilta suorituksilta. Ulkopuolisen avun saaminen sairaalajakson jälkeen kuvataan kirjassa vaikeaksi ja Takaloa pompotellaan luukulta toiselle. Hän joutuu työstämään väsymystään ja pelkojaan ilman ammattiapua aivan liian kauan.

Pidin paljon kirjan lopusta, jossa ollaan jo vuodessa 2017. Takalo jossittelee ja pohtii sitä, miten pienestä hänen pelastumisensa olikaan kiinni. Lopulta hän kuitenkin toteaa yksinkertaisesti olevansa elossa. Aivoverenvuoto ei ollut elämän päätepiste vaan uusi alku.

Asioita, joilla on oikeasti merkitystä.
(s. 119)

Kirjan tiedot:
Tiitu Takalo: Memento mori | WSOY 2020 | 228 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjanurkkaus, Kirjojen maa, Luettua elämää ynnä muut

Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki

 

Toisin kuin kuvittelin, tämä omaelämäkerrallinen sarjakuva ei kerro Tiitu Takalon, Mikon ja Annikin välisestä kolmiodraamasta. Sen sijaan tässä on kyse remontista ja Annikki-nimisen korttelin pelastamisesta.

Annikki on vanha puutalokortteli, joka sijaitsee Tampereella Tammelan kaupunginosassa. Se on toinen kaupungin kahdesta jäljellä olevasta umpipihaisesta puutalokorttelista ja ainoa, jossa oikeasti asutaan. Se toinen kortteli on Amurin työläismuseokortteli, jossa muuten järjestetään varsin kiinnostavia opastuskierroksia kesäisin. Osuin sellaiselle vahingossa parisen vuotta sitten ja oli mielenkiintoista kuulla, miten reilut sata vuotta sitten elettiin juuri niissä taloissa.

Mutta, takaisin Annikkiin ja tähän sarjakuvaan. Sarjakuvassa kartoitetaan Tampereen historiaa työläiskaupunkina noin ylipäätään, joten se oli todella mielenkiintoinen luettava jo ihan senkin vuoksi. Kaupunkihan on toiminut muun muassa tärkeänä sisällissodan näyttämönä. Kaupungin historia kulkee sujuvasti sekä Annikin että Tiitun ja Mikon tarinan mukana. 

Sarjakuvan tarina on vähän rakkaustarinakin, koska se kertoo Tiitun ja Mikon tapaamisesta ja heidän parisuhteestaan. Pidin myös tästä ihmissuhdepuolesta, jossa näytettiin arjen iloja ja suruja ja esimerkiksi sitä, miten kierrättäminen voi olla luonteva osa arkielämää. Myös se, miten pariskunta päätyi vanhaan ja todella suuren remontin vaativaan asuntoon, tuntui kirjassakin juuri heille oikealta valinnalta.

Umpipihainen työläiskortteli.
s. 45

Annikissa asutaan nykyään kyläyhteisössä, jossa toteutetaan yhteisöllistä asumistapaa. Tie tähän on ollut todella pitkä ja sarjakuvassa kerrotaankin vastoinkäymisistä, joita matkan varrella on tullut vastaan. Laho lattia on huomattavasti pienempi ongelma kuin kaupungin johtajat, jotka halusivat rakentaa paikalle kerrostalon. Sarjakuvasta välittyy hienosti turhautuminen ja väsymys itseä niin paljon suuremmalta tuntuvan vastustajan edessä. Toisaalta myös juuri tuo yhteisöllisyys ja toisen tukemisen tärkeys välittyy samalla lailla. 

Yksi kirjan tärkeistä sanomista onkin se, että yhteisössä on voimaa ja aina kannattaa yrittää. Sitkeä työ palkittiin lopulta ja nyt Annikissa asutaan aivan oikeasti. Mielestäni on hienoa, että Takalo teki näin mielenkiintoisen kirjan tällaisesta ainutlaatuisesta projektista.

Kirjan tiedot: 
Tiitu Takalo: Minä, Mikko ja Annikki | Suuri Kurpitsa 2014 | 246 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari, Kirjoja ja kakkuja

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 36. kirjassa liikutaan ajassa [17/50]
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 4. sarjakuva, joka perustuu tosielämään tai tosielämän henkilöön [10/25]