Kirjassa vuorottelevat pyöräilyn historia ja etenkin Tiitu Takalon omat pyöräilymuistot. Tunnistin itseni etenkin siitä 1990-luvun kaveriporukasta, joka jäi notkumaan pyörien päälle risteykseen eikä saanut lähdettyä kotiin ennen kuin monien, monien heippojen jälkeen.
 |
| Pyöriin nojailua. (s. 30) |
Kuljen itse pyörällä, jalan tai julkisilla, joten aihe kiinnosti jo lähtökohtaisesti. Tunnistan hyvin tekijöiden turhautumisen autokeskeiseen liikennesuunnitteluun. Se ajoitettiin kirjassa 1950- ja 60-lukujen kaupunkiarkkitehtuurin riemuvoitoksi. Autoilun ajateltiin kehittyvän Yhdysvaltojen malliin, mutta Eurooppa menikin siinä suhteessa eri suuntaan.
Yhdyn myös tekijöiden ajatukseen siitä, että kyllä ihmiset pyöräilisivät enemmän jos siihen olisi paremmat mahdollisuudet. Monessa kaupungissa ja etenkin keskustan alueella pyörätiet ovat kuitenkin huonosti suunniteltuja ja ylläpitokin on niin ja näin. Kirjassa kuvataan kivasti berliiniläistä pyöräilyprotestia, johon osallistui satoja (tuhansia?) ihmisiä.
Kirjassa pohditaan sitä, miksi lupaava pyöräilykulttuuri näivettyi ja myös sitä, mihin suuntaan ollaan menossa. Saavatko pyöräilijät ikinä lisää tilaa ja kunnon tiet?
Lopussa tekijät pohtivatkin, miltä pyöräilykulttuuri näyttää tulevaisuudessa. Paremmat pyörätiet, vähemmän autoilun aiheuttamaa melua ja niin edelleen. Ja olisihan se aika hienoa, jos jokaiselle lapselle pidettäisiin juhlat kun hän oppii pyöräilemään!
Tykkäsin kirjasta ja edelleenkin pidän todella paljon Tiitu Takalon kuvitus- ja väritystyylistä.
Kirjan tiedot:
Tiitu Takalo & Tiina Männistö-Funk: Polkimilla: nyt, ennen ja tulevaisuudessa | Suuri Kurpitsa 2023 | 164 sivua | Kirjastosta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti