Keskellä talvea vietän viikon rannikkokylässä Keski-Pohjanmaalla.
Marika Riikosen tietokirja Yksin, kiitos kertoo yksinolosta. Heti alussa tehdään selväksi, että yksinolo ei tarkoita yksinäisyyttä, vaikka sellainen käsitys onkin laajasti vallalla. Yksinolo on toivottava olotila, yksinäisyys ei.
Tämä kirja oli minulle sikäli henkilökohtainen, että olen juurikin sellainen yhteiskunnan näkökulmasta outo tapaus, jota kirjassa kuvataan. Tarvitsen omaa aikaa ja tilaa, ja tarvitsen sitä paljon. Usein työpäivän aikana tavatut työkaverit ja asiakkaat täyttävät sosiaalisen kanssakäymisen kiintiöni, ja sen jälkeen haluan olla yksin. No, kissan kanssa, mutta ilman ihmisseuraa.
Riikonen kuvaa hyvin tällaista yksinolon kaipuuta ja miten vaikea monien on sitä ymmärtää. Ekstrovertit saavat energiaa siitä, mikä kuluttaa introverttien voimavaroja. Yhteiskunta pyörii edelleen pitkälti ekstroverttien (ja aamuvirkkujen!) ehdoilla. Riikonen tuo kirjassa esiin monia hyviä esimerkkejä ja kertoo maailmasta yksinoloa kaipaavan näkökulmasta.
Kirjassa käsitellään muun muassa työelämää, parisuhdetta ja perhejuhlia. Esiin nousevat myös häpeän tunne ja sukupuoli. Etenkin naisten valittu yksinolo koetaan usein ongelmaksi, etenkin jos siihen liittyy vapaaehtoinen lapsettomuus ja elämä ilman parisuhdetta.
Pidin kirjasta todella paljon ja nyökyttelin sitä lukiessani, koska tunnistin itseni ja tunteeni monesta kohtaa. Luin kirjaston kappaleen, mutta tämän kirjan saatan ostaa omakseni.
Yksinolon tarve on ihan tavallista. Suurin harha onkin se, että kukaan olisi yksinolon tarpeensa kanssa yksin.
(s. 24)
Kirjan tiedot:
Marika Riikonen: Yksin, kiitos | Hertta Kustannus 2023 | 264 sivua | Kirjastosta
Luettu myös:
Ainakin Unelmien aika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti