Neljäs joulukuuta 2015. Tiitu Takalo havahtuu yöllä repivään päänsärkyyn ja joutuu sairaalan ensiapuun. Diagnoosi on aivoaneurysman eli aivoverisuonen aiheuttama aivoverenvuoto. Edessä on välitön leikkaus ja pitkä toipumisjakso sekä sairaalassa että kotona.
Pidin todella paljon Takalon sarjakuva-albumista Minä, Mikko ja Annikki, ja niinpä poimin tämän mukaani kirjastosta kun se silmiini osui. Olen elänyt sikäli kuplassa, että en tosiaan tiennyt sen enempää Takalon sairastumisesta kuin tämän kirjan omaelämäkerrallisuudestakaan ennen takakansitekstin lukemista. On aina erilaista lukea tällainen todella henkilökohtainen tarina kuin fiktiota, vaikka aihe olisikin sama.
Tässä kirjassa sairastuminen ja toipuminen kuvataan todella hienosta ja tuodaan aivan lähelle lukijaa. Aivoverenvuodon pysäyttänyt leikkaus on sinänsä vain pieni osa sairaus- tai oikeastaan toipumiskertomusta. Toipuminen alkaa pitkällä sairaalajaksolla, jossa voimien kerääminen aloitetaan nollasta. Päivärytmi on tarkkaan määritelty ja tarinassa kuvataankin yksityiskohtaisesti sairaala-arkea. Ympäristö ja esineet on kuvattu todella tarkkaan, samoin se, miltä tuntuu kun itsemääräämisoikeus on pakko antaa pois sairauden vuoksi.
 |
| Loputon väsymys. (s. 89) |
Kuvista välittyy pelko, epävarmuus ja tilanteen ahdistavuus. Takalo on hirvittävän, loputtoman väsynyt ja pelkää, ettei työ sarjakuvapiirtäjänä enää onnistu. Suurin osa aivoverenvuotoon sairastuneista saa jonkinasteisia vammoja, jotka voivat esimerkiksi vaikeuttaa käden toimintaa. Se, että Takalo pystyy kuin pystyykin piirtämään, on ilon hetki sekä hänelle että puolisolle, joka on tukenut toipumista koko ajan.
Negatiivisten tunteiden lisäksi kirjassa onkin myös paljon lämpöä ja rakkautta. Itsestään selvät asiat eivät näytäkään niin itsestään selviltä sen jälkeen, kun on ollut vähällä menettää ne. Sairaalan henkilökunta huolehtii Takalosta koko ajan, ja ystäviä ja sukulaisia käy vierailemassa vähän liikaakin. Kotona Mikko auttaa, tukee ja ymmärtää, kun ennen niin helpot arkiset asiat tuntuvat nyt ylivoimaisilta suorituksilta. Ulkopuolisen avun saaminen sairaalajakson jälkeen kuvataan kirjassa vaikeaksi ja Takaloa pompotellaan luukulta toiselle. Hän joutuu työstämään väsymystään ja pelkojaan ilman ammattiapua aivan liian kauan.
Pidin paljon kirjan lopusta, jossa ollaan jo vuodessa 2017. Takalo jossittelee ja pohtii sitä, miten pienestä hänen pelastumisensa olikaan kiinni. Lopulta hän kuitenkin toteaa yksinkertaisesti olevansa elossa. Aivoverenvuoto ei ollut elämän päätepiste vaan uusi alku.
 |
| Asioita, joilla on oikeasti merkitystä. (s. 119) |
Kirjan tiedot:
Tiitu Takalo: Memento mori | WSOY 2020 | 228 sivua | Kirjastosta
Luettu myös mm.:
Kirjanurkkaus, Kirjojen maa, Luettua elämää ynnä muut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti