Doraharu, dorayaki-leivonnaisia kauppaava myymälä.
Kirsikkapuiden reunustamalla kadulla sijaitsevan myymälän ainoa työntekijä on Sentarō, joka oikoo mutkat suoriksi dorayakeja tehdessään. Eräänä päivänä Doraharuun ilmestyy pieni Tokue-muori, joka suostuu töihin minimipalkalla. Tokue opettaa Sentarōlle herkullisen paputahnan reseptin ja sen kautta kummallinen kaksikko päätyy lopulta jakamaan elämän ilot ja surut.
Tartuin kirjaan, koska hyvistä suunnitelmista huolimatta en ole saanut katsottua siihen perustuvaa elokuvaa Kirsikkapuiden alla. Ehkä senkin aika vielä koittaa, pidin nimittäin kirjasta. Sen tunnelma on viipyilevän melankolinen ja sellainen jonka, yhdistän vahvasti nimenomaan japanilaiseen kirjallisuuteen. Kirjassa ei pelasteta maailmaa vaan eletään hiljaista elämää menneisyyden painolastin kanssa.
Ainakin tämän suomennoksen takakansi muuten paljastaa kaiken, mikä kirjassa paljastuu pikkuhiljaa kun Sentarō, Tokue ja yläasteikäinen koulutyttö Wakana tutustuvat toisiinsa. Ehkä olisi voinut miettiä hieman pitempään halutaanko kaikki kortit lyödä pöydälle ennen kuin peli on edes alkanut. No, kustantajan mallia noudattaen suunnilleen samat juonipaljastukset löytyvät sitten tästäkin.
Sentarō ihmettelee heti ensitapaamisella Tokuen käppyräisiä sormia. Lopulta hänelle selviää, että Tokue on nuoruudessaan sairastanut lepran. Sairauden aiheuttama sosiaalinen stigma on yhä uskomattoman vahva siitäkin huolimatta, että parantoloissa vuosikymmeniä asuneet ihmiset saivat lähteä niistä 1990-luvun lopulla. Edelleenkään juuri kukaan ei halua lepran sairastanutta luokseen. Tokuen kautta kuvataan sydäntäsärkevästi niitä oloja, joihin leprapotilaat heitettiin. Suljettujen muurien takana he muodostivat oman pienen yhteisönsä, jonka osaksi lankesi valtava määrä tuskaa ja kurjuutta.
Tokuen kautta tuuliajolle joutunut Sentarō löytää uudenlaista rohkeutta. Sentarōa painaa toisenlainen sosiaalinen stigma. Japanissa huumausainerikokset otetaan erittäin vakavasti, joten kannabiksen polttelu ja myyminen veivät Sentarōn vankilan muurien taakse. Juominen ja dorayakien myyminen ovat hänen elämänsä ainoa sisältö kunnes Tokue saa hänet pohtimaan, eikö elämällä olisi muutakin annettavaa.
Tarinan loppu jäi mielestäni hieman liian avoimeksi, mutta noin yleisesti ottaen pidin kirjan positiivisesta asenteesta. Tokue on kokenut hirvittäviä asioita ja kirjassa kritisoidaan siekailematta myös nykyjapanilaisten asennetta sairastaneita kohtaan. Hahmoissa korostuu se, miten pohjaltakin voi nousta jos ei pinnalle niin ainakin vähän väljemmille vesille.
Vaikka menetyksiä olisi kuinka paljon, ja vaikka joutuisimme kokemaan kuinka hirveää kohtelua, tosiasia on, että olemme silti kaikki ihmisiä. Tämä sairaus ei tapa, vaikka menettäisi kaikki raajansa, on vain jatkettava elämää. Pimeydessä taisellessani takerruin vain tuohon yhteen asiaan: ihmisyyteen. Olkaamme ylpeitä siitä.
Tartuin kirjaan, koska hyvistä suunnitelmista huolimatta en ole saanut katsottua siihen perustuvaa elokuvaa Kirsikkapuiden alla. Ehkä senkin aika vielä koittaa, pidin nimittäin kirjasta. Sen tunnelma on viipyilevän melankolinen ja sellainen jonka, yhdistän vahvasti nimenomaan japanilaiseen kirjallisuuteen. Kirjassa ei pelasteta maailmaa vaan eletään hiljaista elämää menneisyyden painolastin kanssa.
Ainakin tämän suomennoksen takakansi muuten paljastaa kaiken, mikä kirjassa paljastuu pikkuhiljaa kun Sentarō, Tokue ja yläasteikäinen koulutyttö Wakana tutustuvat toisiinsa. Ehkä olisi voinut miettiä hieman pitempään halutaanko kaikki kortit lyödä pöydälle ennen kuin peli on edes alkanut. No, kustantajan mallia noudattaen suunnilleen samat juonipaljastukset löytyvät sitten tästäkin.
Sentarō ihmettelee heti ensitapaamisella Tokuen käppyräisiä sormia. Lopulta hänelle selviää, että Tokue on nuoruudessaan sairastanut lepran. Sairauden aiheuttama sosiaalinen stigma on yhä uskomattoman vahva siitäkin huolimatta, että parantoloissa vuosikymmeniä asuneet ihmiset saivat lähteä niistä 1990-luvun lopulla. Edelleenkään juuri kukaan ei halua lepran sairastanutta luokseen. Tokuen kautta kuvataan sydäntäsärkevästi niitä oloja, joihin leprapotilaat heitettiin. Suljettujen muurien takana he muodostivat oman pienen yhteisönsä, jonka osaksi lankesi valtava määrä tuskaa ja kurjuutta.
Tokuen kautta tuuliajolle joutunut Sentarō löytää uudenlaista rohkeutta. Sentarōa painaa toisenlainen sosiaalinen stigma. Japanissa huumausainerikokset otetaan erittäin vakavasti, joten kannabiksen polttelu ja myyminen veivät Sentarōn vankilan muurien taakse. Juominen ja dorayakien myyminen ovat hänen elämänsä ainoa sisältö kunnes Tokue saa hänet pohtimaan, eikö elämällä olisi muutakin annettavaa.
Tarinan loppu jäi mielestäni hieman liian avoimeksi, mutta noin yleisesti ottaen pidin kirjan positiivisesta asenteesta. Tokue on kokenut hirvittäviä asioita ja kirjassa kritisoidaan siekailematta myös nykyjapanilaisten asennetta sairastaneita kohtaan. Hahmoissa korostuu se, miten pohjaltakin voi nousta jos ei pinnalle niin ainakin vähän väljemmille vesille.
Vaikka menetyksiä olisi kuinka paljon, ja vaikka joutuisimme kokemaan kuinka hirveää kohtelua, tosiasia on, että olemme silti kaikki ihmisiä. Tämä sairaus ei tapa, vaikka menettäisi kaikki raajansa, on vain jatkettava elämää. Pimeydessä taisellessani takerruin vain tuohon yhteen asiaan: ihmisyyteen. Olkaamme ylpeitä siitä.
(s. 155)
Kirjan tiedot:
Durian Sukegawa: Tokuen resepti | Sammakko 2020 | 196 sivua | Kirjastosta
Japaninkielinen alkuteos: あん (2013) | Suomennos: Raisa Porrasmaa
Luettu myös mm.:
Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 33. kirjassa opetetaan jokin taito [2/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti