Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Öinen lehto lumen alla: tällaisiin paikkoihin tultiin vainajia kohtaamaan ennen kuin tämä maa rakennettiin kirkkoja täyteen, ja monesti sen jälkeenkin salaa.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja oli minulle yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin. Hänen aiemmat kirjansa ovat olleet hyviä ja kiinnostavia, ja todella erilaisia keskenään.

Lumenlaulaja vie Kalevalan maailmaan, tällä kertaa Louhen kertomana. Nuoren Lauhan koti Pohjolassa jää valloittajien alle ja menetysten jälkeen Lauha löytää kodin Metsänpeitosta, naisten turvapaikasta. Vuosien kuluessa Lauha kasvaa ja lopulta hän on Louhi, valmis ottamaan takaisin paikkansa Pohjolan valtaistuimella.

Onneksi olin jo lukenut tästä muutaman lukijan fiilikset, kirjan alku nimittäin tuntui hieman hitaalta. Mikä oli sinänsä ihme, koska tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon! Ehkä se johtui miljööstä, Tuonelan naapurusto ja Metsänpeitto kun ovat verrattain rauhallisia paikkoja.

Jossain sadannen sivun paikkeilla vauhti alkoi kiihtyä ja sitten oltiinkin täysillä mukana Kalevalan tapahtumissa.

Ne ovat minulle sen verran tuttuja, että Louhen tarinan loppu ei yllättänyt, mutta kyllähän se silti sydämeen kävi. Itäranta kirjoitti Louhen hienosti kolmiulotteiseksi hahmoksi, joka on paljon muuta kuin Kalevalan kuvaama harvahampainen, ilkeä noita. Louhi rakastaa ja haluaa ja suojelee kansaansa, ja sokeutuu lopulta sille, mikä on oikein ja kohtuullista.

Tarina asettaa vastakkain Pohjolan matriarkaatin ja Kalevanmaan patriarkaatin. Pohjolassa naista ei alisteta ja jokainen saa tehdä asioita, joissa on hyvä. Pohjola ja Metsänpeitto ovat myös suvaitsevaisia ja tarina onkin ilahduttavan sateenkaareva. Täydellinen paikka ei Pohjolakaan ole ja Louhi on uskottavan sokea sen kipupisteille kuten palkollisten kohtelulle.

Tykkäsin todella paljon Itärannan maalailevasta kielestä, joka sopi hyvin niin tunnetilojen kuin maisemienkin kuvailuun.

Halla lähestyi maan sisältä, se syöksyi rosoisen kallion ja louhikkoisen maan poikki, keräsi itseensä kivien terävää voimaa ja kasvoi, kunnes vyöryi suustani niin väkevänä, että oli kuin talvimyrsky olisi puhaltanut lävitseni ja repinyt minut kappaleiksi. Sade luisui lumeksi, jähmettyi jääksi, putosi kirkkaina terävinä sirpaleina, hyytyi puikoiksi puiden oksiin ja kivien reunoihin. Kuura peitti kuuset ja männyt, taukosi valkoisena aaveena koivujen ja pihlajien vihreisiin, suonikkaisiin lehtiin.

(s. 146)

Kirjan tiedot:

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja | Teos 2025 | 409 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Jorman lukunurkka ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kärsimys

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Sol,
tämä saattaa olla viimeinen sivu, se, jonka kirjoitan, kun kaikki on jo tapahtunut.

Vuonna 2168 parantaja Lumi Salo matkaa planeetalta ja avaruusasemalta toiselle kissansa kanssa. Matkojen kiintopiste on aina puoliso, kasvitieteilijä Sol, jonka puuhista Lumilla on vain epämääräinen mielikuva. Kun Sol ei saavu sovittuun tapaamiseen Marsissa, Lumi on varma siitä, että Sol on siepattu. Solia jäljittäessään Lumi joutuu perehtymään ensimmäistä kertaa tarkemmin puolisonsa projekteihin ja toteamaan, että kaikki ei todellakaan ole ollut sitä, miltä se on näyttänyt.

Olen lukenut Itärannan aiemmatkin kirjat, joten pitihän sitä tähänkin tarttua. Tällä kertaa vuorossa on avaruusscifiä, mutta pointti ei ole teknologian ihmeissä ja niistä kertomisessa, vaan luonnonsuojelussa. Ihmiset ovat levittäytyneet Maasta muualle aurinkokuntaan Jupiterin kuita myöten ja Maa itse on lähes asuinkelvoton. Ilmastonmuutos on runnellut sen nostalgiseksi turistikohteeksi, jossa asuvat vain köyhät ja halveksitut maasyntyiset. 

Päähenkilö Lumi on maasyntyinen ja hänen kauttaan kerrotaan, millaisia ennakkoluuloja he kohtaavat. Esimerkiksi Marsissa asuvat pitävät heitä suorastaan oman kohtalonsa ansainneina. Kun pitäisi jakaa Marsin vaurautta köyhemmille, marsilaiset keksivät aina syitä pitää avustukset niin pieninä kuin mahdollista. Maapakolaiset ja salakuljetettujen ihmisten kurja kohtalo ovat aivan suoraa kommentointia tämän hetken pakolaiskriisiin.

Kirjassa on paljon hyvin suoraviivaista vertailua nykyhetken ja tulevaisuuden välillä. Joskus se toimii hyvin, joskus vähän huonommin. Esimerkiksi juuri tuo luontoteema ja se, miten ihminen ei millään voi hillitä itseään luonnon tuhoamisen suhteen, oli mielestäni hyvin kuvattu. Mieleeni jäi etenkin se, miten Kuun pimeää puolta on louhittu oikein antaumuksella, koska poissa silmistä on poissa mielestä. Mutta koska mikään ei riitä, suuryritykset yrittävät viedä teollisuutensa myös Kuun näkyvälle puolelle. Tuli suorastaan paha mieli kun kuvitteli yhdessä Lumin kanssa, miltä Kuu sen jälkeen näyttäisi.

Tarina alkoi mielestäni hyvin hitaasti, eikä kirja ole kovin juonivetoinen. Siinä on pitkiä filosofisia jaksoja, joissa Lumi pohtii itseään, maailmaa ja suhdettaan Soliin. Maasyntyisen taustansa vuoksi Lumi tuntee olevansa jollain tavalla ulkopuolinen joka paikassa, eikä mikään paikka ei ole koti samalla tavalla kuin Maa. Sol edustaa Lumille rakkautta ja kotia maailmassa, jossa hän tuntee olevansa tuuliajolla. Lumin suhde Soliin tuntui minusta etenkin loppupuolella suorastaan läheisriippuvaiselta. Lumi tuntuu olevan valmis antamaan anteeksi aivan mitä tahansa, kunhan vain saisi Solin takaisin. Sinänsä ehkä ymmärrettävää hahmon kannalta, mutta lukijana turhauduin tähän. Kasvata nyt vähän enemmän selkärankaa, Lumi, ei sitä kynnysmatto tarvitse olla vaikka Maasta onkin!

Vauhdikkaan juonen sijaan tarinaa kuljettaa sen kaunis kieli. Kun Itäranta osuu kuvailuissaan kohdalleen, hän todellakin osuu kohdalleen. Välillä teksti tuntui hieman liian raskaalta, mutta toisaalta ne taitavasti kuvaillut asiat olivat kuin maalauksia, joissa viipyi mielellään.


Teimme peltoja ja metsiä, jotka muistuttivat etäisesti niitä, joita Maalla oli kerran meille tarjota. Mutta me kaikki tiedämme, että heti valojen kehän ulkopuolella pimeä asettaa painavat sormensa lasia vasten. Se oli täällä ennen meitä ja pysyy pitkään sen jälkeen, kun meitä ei enää ole, nälkäisenä, kesyttömänä, välittämättä muista kuin itsestään.

(s. 21)

Summa summarum, kaunista kieltä luki mielellään, mutta en lämmennyt Lumin ja Solin suhteelle ollenkaan, ja se sentään oli tärkeä teema. Tarina tuntui myös  liian hitaalta, mutta toisaalta jonain toisena päivänä olisin hyvinkin voinut tykätä verkkaisuudesta enemmän.

Kirjan tiedot:
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet | Teos 2020 | 381 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjasähkökäyrä

Haasteet:
* Pohjoinen lukuhaaste 2020 - 2. filosofinen kirja [18/25]
* Halloween-lukuhaaste 2020 [kirja 4]

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta:
Kudottujen kujien kaupunki
335 s.
Teos 2015
Kirjastosta

Uneksin saaresta yhä.

Lukaisin Teemestarin kirjan vasta tämän vuoden maaliskuussa. Pidin kirjasta paljon enemmän kuin ennakkoluuloissani odotin ja jäinkin miettimään milloin Itäranta löytäisi aikaa kirjoittaa lisää. No eipä siihen onneksi kauan mennyt! Joskus sattuu niinkin erinomainen tuuri, että hyväksi havaitulta kirjailijalta tulee heti uutta luettavaa. 

Tässäkin kirjassa on kyse myös tyttöjen tai oikeastaan nuorten naisten välisestä rakkaudesta. Kutojaneito Eliana löytää Seittien Talon pihalta punatukkaisen Valerian, jonka kieli on leikattu irti. Lisäksi hänen käteensä on tatuoitu Elianan nimi. Valeria toipuu, jää taloon kutojaksi ja törmää Elianan moniin salaisuuksiin. Eliana osaa lukea ja kirjoittaa, ja näkee vielä uniakin. Kaksi ensimmäistä ovat epätavallisia taitoja naiselle, jälkimmäisin kiellettyä ankaran rangaistuksen uhalla. Ensirakkauden orastaessa kaksikko sotkeutuu tahtomattaan saarella kiehuvaan kapinaan sekä sen ikiaikaisiin salaisuuksiin.

Taidanpa taas olla kirjallinen kapinallinen kun sanon, että pidin Teemestarin kirjasta enemmän kuin tästä. Totesin tämän aika raskassoutuiseksi luettavaksi. Kirjassa harvemmin vain tapahtuu jotain, useammin jotain tapahtuu kuin jotain muuta. Minne vain on voitu listä vertauksia, vertauskuvia ja haaveellisia kuvailuja, niitä on lisätty. Hitaus ja tietynlainen hartaus sopivat mielestäni Teemestarin kirjaan paremmin kuin tähän. Tässä liikutaan suuremmassa maailmassa ja monimutkaisemmissa kuvioissa, ja kirjan kielen runollisuus hidasti tapahtumien tahtia turhan paljon. Kieli on kaunista, en moiti sitä sinänsä, mutta tarina olisi voitu kertoa pienemmässäkin sivumäärässä.

Itse tarina on kyllä oikein mielenkiintoinen. Alkuasetelma on hämmentävä: unet ovat laittomia jopa siinä määrin, että unennäkijät suljetaan omaan vankilaansa. Miksi näin on? Eliana ei oikeastaan kyseenalaista tätä ennen Valerian saapumista ja unennäkijöiden määrän kasvamista. Niin vain on, koska niin on määrätty. Paras olla hiljaa omista unistaan ettei häkki heilahda. Unien merkitys paljastuu pikkuhiljaa ja lopulta niiden laittomaksi julistaminen onkin ihmisluonnon tuntien aivan järkeenkäyvää. Niinhän siinä epäilemättä kävisi, niin masentava ajatus kuin se onkin. Sen sijaan en oikein ymmärtänyt sitä, miksi naiset eivät saaneet lukea tai kirjoittaa. Sen tuntui vähän puolihuolimattomasti sekaan heitetyltä seksismiltä sen itsensä takia. 

Kirjastossa tämä on näköjään laitettu scifiksi, mutta täytyypä yrittää muistaa kysyä millä perusteella. Itse laittaisin tämän fantasiaan vaikka tässä ehkä dystopiaelementtejä onkin. Saari ja sen outo historia olivat ihan oma maailmansa (saaren alkuperäisistä asukkaista puhumattakaan. hei vaan taas, kesäiset inhokkini!), ja muitakin fantasiakirjallisuuden tunnusmerkkejä löytyi selvästi enemmän kuin scifin. Tapahtumien sijoittaminen tulvien vaivaamalle saarelle oli hauska kontrasti Teemestarin kirjaan, jossa vedestä on pulaa. Nyt sitä oli yllin kyllin, mutta ei se maailmasta sen iloisempaa tehnyt. Kirjan yhteiskunta oli erittäin ahdistava, tai oikeastaan Elianan muurien ympäröimä elämä siinä. 

Jäin nyt miettimään mitä Itäranta keksii tehdä vedellä seuraavaksi!

Luettu myös mm.: Eniten minua kiinnostaa tie, Kulttuuri kukoistaa, Annelin lukuvinkit ja monet muut.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
266 s.
Teos, 2012
Kirjastosta

Kaikki on nyt valmista.

Myös minä olin viimein valmis lukemaan tämän. Muistan kyllä oikein hyvin kirjan aiheuttaman kohun, mutta itseäni ei silloin kiinnostanut lukea tätä. Oikeastaan päinvastoin, välttelin kaikin keinoin vaikka noin yleensä tykkään kyllä scifistelystä ja dystopioista. Kaipa se oli sisäinen kirjakapinalliseni pinnalla periaatteella "jos se on megasuosittu, sen on pakko olla huono". Ja jos nyt ihan totta puhutaan niin tuo kirjan kansi ei kyllä houkuta ollenkaan ja sanoo kirjan olevan tylsä. Nyt kirjan luettuani ymmärrän kantta paremmin. Olen näkevinäni tuossa sellaisen ärsyttävän renkaan, jonka räpistelijät jättävät kahvi- tai teekuppinsa alle kun eivät saa juomaansa pysymään kupissa (ja jättävät sitten vielä pöydän pyyhkimättä). Hankkikaa nokkamukit jos ei muuten onnistu! #hillaongelmia #noriapaheksuu

Yleisen kehumisen lisäksi muistan kaikista lukemistani arvosteluista sen, että niissä ei mainittu sanallakaan Norian olevan rakastunut parhaaseen ystäväänsä Sanjaan. Ei sitä katoilta huudettu, mutta rivien välistä ja paikoittain riveistäkin sen luki yhtä selvästi kuin aurinko paistaa pilvettömältä kesätaivaalta. Minut se yllätti positiivisesti, mutta pisti kyllä ihmettelemään miksi kukaan ei sanonut siitä yhtään mitään. Ei Suomessa kirjoiteta ja paineta yhtään liikaa kirjallisuutta, jossa päähenkilö olisi jotain muuta kuin perushetero. Ei ainakaan ilman, että sen pitää olla Se Juttu siinä kirjassa. Tässä kirjassa Norialla on muitakin ongelmia kuin seksuaalisuutensa pohtiminen, eikä se edes vaikuta olevan ongelma. Noria ja Sanja ovat ystäviä, ja Noria rakastaa Sanjaa sekä ystävänä että ehkä jonain muunakin. Hiljaista, kaunista rakkautta. Sanjan tunteita ei selvitellä, mutta minä kallistuin sille kannalle, että hänkin on rakastunut Noriaan. Niin tai näin, oli aivan ihanaa lukea dystopia, jossa tytöt eivät kilpaile pojasta tai unohda ystävyyttään pojan takia.

Noin ylipäätään Norian ja Sanjan ystävyys oli mielestäni kirjan parasta antia ja siihen kirjassa panostettiinkin. Norian äiti jää etäiseksi hahmoksi etäännyttyään kirjaimellisestikin tyttärestään. Olisin oikeastaan toivonut, että hänen ajatuksiaan olisi valaistu enemmän. Tuntui niin yllättävältä, että hän lähtee tuntiessaan olonsa uhatuksi, mutta suostuu jättämään tyttärensä. Isä puolestaan on teemestarina enemmänkin ammattinsa edustaja ja Norian opettaja kuin isä, mikä kyllä sinänsä oli mielenkiintoinen asetelma. Tarinassa painotetaan paljon ihmisten välistä kunnioitusta, mistä tulikin mieleeni että Norian ja Taron välinen jännite oli toinen suosikkini. Taro on päällisin puolin hyvin kohtelias, mutta Noria on täysin hänen armoillaan. Siksipä Norian itsepäinen kapinointi perinteiden ja viholliselle osoitetun kunnioituksen kautta oli suorastaan mieltäylentävää luettavaa. Siinäpä nuori nainen, joka ei laskeudu vihollisensa tasolle vaan on heitä korkeammalla.

Pidin paljon teeseremonioiden kuvauksesta, jotka oikeastaan tiivistävät kirjan koko olemuksen. Rauhallinen ja mietiskelevä, ei päätöntä säntäilyä ja aseiden kanssa heilumista. Noria elää dystopiassa, ja Itäranta on mielestäni valinnut viisaasti ja pysynyt tiiviisti hänen näkökulmassaan. Yleensähän dystopioissa selitetään kaikki mahdollinen ja eletään suurissa kaupungeissa, joissa sitten tapahtuu suuria asioita. Norian maailma on pieni ja silti armeijan sortovalta ulottuu sinnekin. Etenkin kirjan viimeinen osuus, jossa Noria on vankina omassa talossaan, on suorastaan erinomaisen ahdistava. Tuntui kuin olisi omat seinät kaatuneet päälle.

Vaikka minusta olikin mukavaa, että pysyttiin Norian näkökulmassa, jäin silti hieman hämmentyneeksi kirjan maailman suhteen. Muistan paljon puhetta siitä, että kirjassa Kiina on valloittanut maailman. Xinjing kuulostaa omiin korviini kiinalaiselta, totta, mutta muuten maailma oli mielestäni enemmänkin japanilaishenkinen nimistä tapoihin ja teeseremoniaan asti. Kirjassa viitattiin myös Sei Shōnagoniin (Norian esi-isä Miro, joka teki listoja asioista. tämä viittaus jäänee yhdeksi ikuisista suosikeistani, niin yllättävä ja hauska se oli), joka oli eläessään erittäin japanilainen nainen. Oliko maailman ja/tai Skandinavian siis valloittanut Kiina vai Japani? Jostain syystä tämä jäi kaivelemaan...

Seuraavaa Itärannan kirjaa en taatusti välttele, vaan luen heti kun tilaisuus sattuu kohdalle.

Luettu myös mm: Olen kohtalaisen varma, että kaikki muut vauvasta vaariin ovat jo lukeneet tämän...

Haasteet: 50 kategoriaa - 35. a book set in the future || I Spy - 22. something to read