Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Öinen lehto lumen alla: tällaisiin paikkoihin tultiin vainajia kohtaamaan ennen kuin tämä maa rakennettiin kirkkoja täyteen, ja monesti sen jälkeenkin salaa.

Emmi Itärannan Lumenlaulaja oli minulle yksi niistä kirjoista, joita oikein odotin. Hänen aiemmat kirjansa ovat olleet hyviä ja kiinnostavia, ja todella erilaisia keskenään.

Lumenlaulaja vie Kalevalan maailmaan, tällä kertaa Louhen kertomana. Nuoren Lauhan koti Pohjolassa jää valloittajien alle ja menetysten jälkeen Lauha löytää kodin Metsänpeitosta, naisten turvapaikasta. Vuosien kuluessa Lauha kasvaa ja lopulta hän on Louhi, valmis ottamaan takaisin paikkansa Pohjolan valtaistuimella.

Onneksi olin jo lukenut tästä muutaman lukijan fiilikset, kirjan alku nimittäin tuntui hieman hitaalta. Mikä oli sinänsä ihme, koska tarinassa itse asiassa tapahtui aika paljon! Ehkä se johtui miljööstä, Tuonelan naapurusto ja Metsänpeitto kun ovat verrattain rauhallisia paikkoja.

Jossain sadannen sivun paikkeilla vauhti alkoi kiihtyä ja sitten oltiinkin täysillä mukana Kalevalan tapahtumissa.

Ne ovat minulle sen verran tuttuja, että Louhen tarinan loppu ei yllättänyt, mutta kyllähän se silti sydämeen kävi. Itäranta kirjoitti Louhen hienosti kolmiulotteiseksi hahmoksi, joka on paljon muuta kuin Kalevalan kuvaama harvahampainen, ilkeä noita. Louhi rakastaa ja haluaa ja suojelee kansaansa, ja sokeutuu lopulta sille, mikä on oikein ja kohtuullista.

Tarina asettaa vastakkain Pohjolan matriarkaatin ja Kalevanmaan patriarkaatin. Pohjolassa naista ei alisteta ja jokainen saa tehdä asioita, joissa on hyvä. Pohjola ja Metsänpeitto ovat myös suvaitsevaisia ja tarina onkin ilahduttavan sateenkaareva. Täydellinen paikka ei Pohjolakaan ole ja Louhi on uskottavan sokea sen kipupisteille kuten palkollisten kohtelulle.

Tykkäsin todella paljon Itärannan maalailevasta kielestä, joka sopi hyvin niin tunnetilojen kuin maisemienkin kuvailuun.

Halla lähestyi maan sisältä, se syöksyi rosoisen kallion ja louhikkoisen maan poikki, keräsi itseensä kivien terävää voimaa ja kasvoi, kunnes vyöryi suustani niin väkevänä, että oli kuin talvimyrsky olisi puhaltanut lävitseni ja repinyt minut kappaleiksi. Sade luisui lumeksi, jähmettyi jääksi, putosi kirkkaina terävinä sirpaleina, hyytyi puikoiksi puiden oksiin ja kivien reunoihin. Kuura peitti kuuset ja männyt, taukosi valkoisena aaveena koivujen ja pihlajien vihreisiin, suonikkaisiin lehtiin.

(s. 146)

Kirjan tiedot:

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja | Teos 2025 | 409 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Jorman lukunurkka ynnä muut

Haasteet:

* Paha mieli, paras mieli : Kärsimys