Mary Shelley: Frankenstein

Mary Shelley:
Frankenstein
(Frankenstein,
or The Modern Prometheus, 1818)
332s.
Otava 2008
Suomennos: Paavo Lehtonen
Omasta hyllystä

Ilahdut varmasti kuullessasi että hankkeeni on päässyt onnellisesti alkuun, vaikka suhtauduitkin siihen epäilevästi,

Kapteeni Robert Walton seilaa miehistöineen Pohjoisella jäämerellä. Laiva jää kiinni jäihin ja Walton voivottelee tilannetta kirjeissä sisarelleen. Walton saa muuta ajateltavaa kun laivalle päätyy myös puolikuollut nuori herrasmies. Victor Frankenstein kertoo henkitoreissaan Waltonille pelottavasta hirviöstä, jonka hän rakensi iltojensa ratoksi ja joka on sittemmin tuhonnut hänen koko elämänsä.

Tämä kauhuklassikko on lojunut hyllyssäni jo jonkin aikaa, ja kun sanon 'jonkin aikaa', tarkoitan muutamia vuosia. Se on niitä kirjoja, joihin on ollut tarkoitus tarttua, mutta joihin ei sitten ole oikeasti tarttunut kun on muka ollut aina muuta ja kiireellisempää lukemista. Sain viimeinkin tarvittavan motivaation Helmet-lukuhaasteesta. Frankenstein nimittäin joutui vuonna 1955 kiellettyjen kirjojen listalle Etelä-Afrikassa, koska sen katsottiin olevan säädytön ja paheksuttava. Olen itse asiassa aika hämmästynyt, että sitä ei ole kielletty missään muualla kun ottaa huomioon, miten vallattomasti Victor Frankenstein leikkii tässä jumalaa.

Kirjan konsepti ja juonihan olivat toki tuttuja, koska Frankensteinin hirviö kuuluu kauhukuvaston vakiokalustoon. Täytyy kyllä sanoa, että kovin on kirjan filosofinen ja moraalinenkin sanoma vettynyt aikain ja adaptaatioiden saatossa. Elokuvissa lattapäinen hirviö lähinnä örisee tyhmyyttään, mutta kirjassa se oppii ihan itse varsin kaunopuheiseksi kammotukseksi. Nimenomaan hirviö esittää koko joukon kiusallisia moraalisia kysymyksiä, joihin Victorin on vaikea vastata. Onko luojalla vastuu luoduistaan? Saako vihaan vastata vihalla? Jos muiden viha ja ennakkoluulot sekä niistä seurannut pohjaton yksinäisyys tekevät hirviöstä hirviön, onko syy vain sen vai pitäisikö muidenkin vilkaista peiliin?

Victorille peili onkin melko vieras esine. Hän jättää äitinsä kuoltua geneveläisen kotinsa ja matkaa opiskelemaan Englantiin, jossa hänen mielenkiintonsa kääntyy luonnontieteisiin. Vuosien kuluessa hän rakentaa hirviön, jonka hän sitten eräänä yönä herättää eloon. Tähän ei muuten liity minkäänlaista salamointia tai yhtään Igoria. Victor, joka on jollain ihmeen konstilla onnistunut rakentamaan hirviön katsomatta sitä kertaakaan, kauhistuu susirumaa luomustaan ja pinkoo karkuun minkä jaloistaan pääsee. Ja näin yksinäinen hirviö päätyy vaeltamaan pitkin maita ja mantuja, ja lopulta teurastamaan kaikki Victorille rakkaat ihmiset. Paitsi pikkuveli Ernestin, joka ei ilmeisesti ollutkaan niin rakas.

Pidin kirjasta paljon enemmän kuin oletinkaan ja viihdyin sen seurassa oikein hyvin. Hatun nosto Shelleylle, joka kynäili tämän 18-vuotiaana. Sekä tarina että sen kerrontatapa ovat selvästi aikansa tuotteita. Kirjassa on kehyskertomuksia kuin sipulissa kerroksia. Uloin kerros on Waltonin kirjeenvaihto sisarelleen, sisempi Victorin kertomus Waltonille, sitten löytyy hirviön kertoma tarina Victorille ja sen sisältä vielä tarina siitä, miten hirviön vakoilema perhe päätyi asumaan alppimökkiinsä. Kaikki kirjan varakkaat hahmot ovat hyviä ja kauniita, köyhät työläiset puolestaan rumia ja huonotapaisia.

Hän oli erään vanginvartijan vaimo, joka oli palkattu hoitamaan minua; hänen kasvonsa ilmensivät kaikkia niitä luonteenpiirteitä jotka ovat ominaisia tuolle ihmisluokalle. Juomut hänen kasvoissaan olivat kovat ja ankarat, aivan kuin hän olisi tottunut näkemään kurjuutta tuntematta pienintäkään myötätuntoa.

(s. 261-262)

Niin, miksihän tuolle köyhälle ihmisluokalle oli tyypillistä näyttää kovia kokeneelta, ja miksihän heidän oli vaikea löytää sydämestään suuria sympatioita kultalusikka suussa syntyneelle herrasväelle? Mikä mysteeri. Samoin kirjassa todetaan iloisesti, että Victorin bestis Henry aikoo lähteä Intiaan vahvistamaan brittiläisen imperiumin asemaa siellä päin. Intialaisten mielipidettä tästä ei kysellä. Kirjoitustyylistä ja aikakaudesta itsestään johtuen kirjasta sai muuten moneen otteeseen sellaisen mielikuvan, että Victor on rakastunut Henryyn vähintäänkin yhtä syvästi kuin morsiameensa Elizabethiin.

Syvällisempänä teemana tässä on tietenkin tuo jumalan asemaan nouseminen ja sieltä katajaan kapsahtaminen. Kaikkea ei tarvitse kokeilla vain siksi, että se on mahdollista, ja surun kanssa täytyy oppia elämään. Shelley menetti oman äitinsä nuorena ja menetti myös useita omia lapsiaan, ja kyllähän nekin teemat tässä näkyvät. Hirviö joutuu elämään ilman vanhemman rakastavaa ohjausta, ja Victoria puolestaan piinaa syyllisyys ja menetyksen tuska. 

Minulle lukijana kirja ei tarjonnut mitään maailmaa mullistavaa tai uutta, mutta tämäpä ei olekaan vuosi 1818. Mary Shelley on monella tapaa modernin kauhukirjallisuuden äiti. Frankensteinin tutut hahmotyypit ja moraaliset ongelmat on toistettu lukemattomia kertoja sen 201 vuoden aikana, jotka tämän kirjan ilmestymisestä on kulunut. Omana aikanaan ne toivat kirjallisuuteen jotain uutta. 

Näin sivumennen sanoen pidän todella paljon tästä Otavan Keskiyön kirjasto -sarjan ulkoasusta. Yksinkertainen ja tyylikäs, sopii hienosti genrelle. Jossain hyllyni kätköissä pitäisi olla myös sarjan Dracula, jonka aion lukea jonakin kauniina päivänä.

Luettu myös:

Nuoren opettajattaren kirjablogi, Hurja hassu lukija, Kirjavarkaan tunnustuksia ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 38. jossain päin maailmaa kielletty kirja [44/50]

* Kirjahyllyn aarteet [kirja 9]