Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa: toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa:
toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta
449 s.
Atena 2015
Kirjastosta

Tämän kirjan aihepiiri pohjautuu yli kymmenen vuoden takaisiin ajatuksiini Jehovan todistajista ja heidän oppirakennelmistaan.

Aila Ruoho on kirjoittanut uskonnollisista yhteisöistä enemmänkin, mutta valtakunnalliselle tapetille hän pääsi viimevuotisella Usko, toivo ja raskaus-kirjallaan. Siinä keskityttiin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ehkäisyoppiin eli ehkäisyn kieltämiseen, ja sen merkitykseen etenkin liikkeeseen kuuluville naisille. Luin kirjan itsekin ja kyllähän se kauhistutti ja pisti miettimään asioita. Toivottavasti sama tapahtui liikkeen sisälläkin.

Tänä vuonna Ruoho on paneutunut Jehovan todistajiin ja etenkin siihen, mitä liikkeestä eroaminen tarkoittaa. Kirjan tekoon on osallistunut 64 anonyymia haastateltua. Miehiä, naisia, nuoria ja vanhempia ihmisiä. Liikkeen parissa kasvaneita, siihen myöhemmin liittyneitä ja sitä hyvin läheltä seuranneita maailmallisia. Nuorena siitä eronneita, vanhempana sen tehneitä, vielä eroa harkitsevia sekä niitä, jotka eivät uskalla erota koska tietävät mitä siitä seuraa. Hyvin erilaisia ihmisiä siis ja kaikkien kokemukset ovat miltei yhtä karuja.

Jehovan todistajien yhteisö on erittäin tiivis. Paikallisen yhteisön jäsenet tuntevat toisensa ja tuttuus tuo lohtua ja turvaa maailmassa, jossa suurin osa ei kuulu liikkeeseen. Tiiviys ei kuitenkaan ole vain positiivinen asia. Seurakunta vahtii jäseniään kuin haukka ja jokainen on velvoitettu raportoimaan toisen todistajan synneistä yhteisön vanhimmille. Seurakunnan kuri on tiukka ja ihanteena tuntuu olevan harmaa massa, jossa mielipiteet ja jopa ajattelu on kielletty. Pääjehut tietävät mikä teko on oikein, mitä on sopivaa ajatella. Kun esitetään uskontoa koskeva kysymys, vastata voi vain viralliseen julkaisuun kirjoitetulla tavalla. Kaikki muu on syntistä epäilyä. Ruoho vertaa yhteisön kontrollia George Orwellin romaaniin Vuonna 1984. Kontrolli ilmenee haastattaluvastauksista monin tavoin. Itse jäin kiinni kohtaan, jossa eräs liikkeeseen kuulunut kertoo, miten konventissa määriteltiin jopa seurakuntalaisille (lähinnä naisille) sopivat ilmeet. Kun vanhin (aina mies) puhuu, ei ole sopivaa nostaa edes kysyvästi kulmakarvojaan. Siis anteeksi kuinka?

Karttaminen liittyy liikkeestä eroamiseen. Jehovan todistajan ei ole sopivaa olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka on eronnut liikkeestä. Ei vaikka eronnut olisi hänen vanhempansa, sisaruksensa tai paras ystävänsä. Kaikenlainen kommunikointi on kielletty paitsi sellaisissa tilanteissa, joissa sen välttäminen on aivan mahdotonta (esim. perunkirjoitus). Jehovan todistajien virallinen tiedottaja Veikko Leinonen on julkisesti kiistänyt tämän karttamisopin olemassaolon. Tässä kirjassa 64 ääntä sanoo Leinosen valehtelevan. Jokaisella heistä on kokemuksia karttamisesta. Eroaminen on monessa tapauksessa tarkoittanut sitä, että perheeseen ei ole voitu pitää mitään yhteyttä jopa vuosikymmeniin. Eronnut on joutunut aloittamaan elämänsä täysin puhtaalta pöydältä vailla minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja. Haastatteluvastaukset olivat niin kovin surullista ja vihastuttavaa luettavaa. Ei todellakaan ole helppoa lähteä ja jättää kaikki tuntemansa taakseen. Onneksi monet ovat löytäneet vertaistukea muista liikkeestä eronneista ihmisistä.

Kaikki Jehovan todistajat eivät toteuta karttamista aivan noin tiukasti. Jotkut haastatellut kertovat, miten esimerkiksi toinen vanhempi on yrittänyt pitää jonkin verran yhteyttä eronneeseen. Usein tämä tapahtuu salassa jopa omalta puolisolta, koska liikkeen sisällä kehenkään ei voi luottaa. Ei voi koskaan tietää kuka raportoi pienimmästäkin rikkeesta liikkeen vanhimmille, joilla on valta erottaa jäsen sopiviksi katsomistaan syistä. Minusta oli aivan hirveää lukea esimerkiksi tilanteista, joissa joukko keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä kuulustelee nuorta teinityttöä hänen mahdollisesta seksielämästään. Kysymykset olivat aivan uskomattoman tungettelevia. Haluttiin tietää milloin, kenen kanssa, montako kertaa, missä asennossa ja mille se tuntui. Minulla ei kerta kaikkiaan riitä ymmärrystä tuollaiseen, saati sitten liikkeen kannalle raiskauksiin ja pedofiliaan. Uhrithan siinä tietenkin ovat syyllisiä ja huonoja todistajia.

Kirja itsessään on hyvin kirjoitettu, jos kohta toistoa on paikoitellen. Kuten Usko, toivo ja raskaus, tämäkin on niitä kirjoja, jotka pistävät miettimään ja jäävät kummittelemaan ajatuksiin pitkän aikaa lukemisen jälkeenkin.


Luettu myös mm.: Kirjojen keskellä

Haasteet: 50 kategoriaa - 38. a book that made you cry (no ei ihan, mutta oli kuitenkin niin koskettava, että laitetaan tähän)