Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia

Ovelle koputetaan varovaisesti, ja sitten se avautuu.

Kirjan kolmessakymmenessä novellissa arkiset tilanteet muuttuvat ihmeellisiksi. Naiset tungetaan kirjaimellisesti yhteen laatikkoon, heistä tulee vanhemmiten näkymättömiä, nolona hetkenä lattia nielaisee heidät ja biologinen kello tikittää niin kovaa, että jokainen pystyy kuulemaan sen. 

Sanotaan nyt heti kärkeen, että en ollut näiden tarinoiden kohdeyleisöä. En tiedä, millaisia Ahernin muut kirjat ovat ja kenelle on kirjoitettu, mutta tätä nimenomaista teosta ei selvästikään ollut suunnattu juuri minulle. Paria poikkeusta lukuun ottamatta näiden tarinoiden päähenkilöt ovat äitejä, jotka lähestyvät tai ovat jo ohittaneet keski-iän ja kipuilevat ikään, lapsiperheeseen tai (hetero-) parisuhteeseen liittyvien ongelmien kanssa. Novellien tarkoitus on tarjota samaistumispisteitä naisille, joille kaikki tuo on ajankohtaista.

Mutta, jos unohdetaan se, että kirja oli nyt väärän lukijan käsissä, niin aivan kelpo kirja tämä sinänsä on. Ahern on löytänyt hauskoja tapoja kuvata ahdistusta, jota nuo mainitut kipupisteet voivat naisissa herättää. Tai oikeastaan hauskaa ei ole ahdistus vaan se, millaisessa tilanteessa se syntyy tai mihin se johtaa. Esimerkiksi nainen, jonka on vaikea hyväksyä sitä, miten hänen lapsensa ovat kasvaneet ja elämäntilanne muuttunut, päätyy syömään vanhoja valokuvia.

Ennen kuin hän ehti tajuta, mitä teki, hän oli livauttanut valokuvan albumista suuhunsa ja pureskeli sitä. Hänen silmänsä laajenivat ja hän lopetti huomatessaan, mitä oli tekemässä. Mutta sitten hänen ylitseen vyöryi tunteiden, tuoksujen ja muistojen aalto, joka kietoi hänet suloiseen ja lämpimään rakkauden ja nostalgian vaippaan. Hän sulki silmänsä ja nielaisi.

(s. 90)

Valokuvat saavat hänet elämään rakkaat muistot uudelleen, mutta onko menneessä eläminen kuitenkaan sitä, mitä hän oikeasti haluaa tai tarvitsee?

Useimmissa novelleissa hypätään tällaisen maagisen realismin maailmaan, jossa tavallinen on hieman erikoista. Novelleissa on selvän feministinen asenne ja niiden pääpointtina onkin naishahmojen ja -lukijan voimaantuminen. Yhtä lukuun ottamatta päähenkilöillä ei ole nimeä ja suurin osa voisi periaatteessa olla kuka tahansa. Poikkeuksina ovat muun muassa tarjoilija, joka häpeää puhehäiriötään ja transnainen, joka uskaltautuu ensimmäistä kertaa hyväntekeväisyystilaisuuteen omana itsenään.

Itse pidin eniten novellista Nainen jonka lattia nielaisi ja joka löysi sen uumenista monta muuta naista. Päähenkilö pitää työkavereilleen esitelmää kun paikalle ilmestyy uusi toimitusjohtaja, joka saa naisen paitsi sekoilemaan sanoissaan myös pieraisemaan hermostuksissaan. Yllättäen lattia avautuu häpeästä punaisen naisen jalkojen alla ja nielaisee hänet välitilaan, jossa on monia muitakin noloihin tilanteisiin joutuneita naisia. Muiden tarinat saavat naisen asettamaan kokemuksensa uuteen perspektiiviin (tilanne voisi olla vielä paljon pahempikin) ja nousemaan nolouden yläpuolelle. Hyvä opetus kenelle tahansa!

Mielestäni joissakin tarinoissa sen opetus oli turhan alleviivaava. Tarinan idea kärsi siitä, kun sen pointti ja opetus alleviivattiin, lihavoitiin ja kirjoitettiin vielä kursiivillakin. Mutta, noin yleisesti ottaen näissä oli hauskoja ideoita, jotka varmasti uppoavat vielä paremmin sellaisiin, joiden omassa elämässä on enemmän samaa novellien naisten kanssa.

Kirjan tiedot:
Cecelia Ahern: Nainen joka sai siivet selkäänsä ja muita kertomuksia | Gummerus 2021 | 299 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Roar (2018) | Suomennos: Heidi Tihveräinen ja Lauri Sallamo

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 43. kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä [10/50]
Kolmestakymmenestä novellista vain yhden päähenkilöllä on nimi, joten hyväksyn kirjan tähän kohtaan,
* Pohjoinen lukuhaaste 2021 - 1. kirja, jonka nimessä on yli kuusi sanaa [4/25]