 |
| Milla Ollikainen: Pirunkuru 223 s. Like 2015 Kirjastosta |
On kevät kaivoksella.
No niin, nyt on sitten Ollikaisen Ylläs-trilogia luettu alusta loppuun. Noin yleisesti ottaen kirjat olivat nopealukuisia ja minusta oli kiva, että ne sijoittuivat juuri Lappiin. Ei sentään kotiovelleni, mutta näissä oli kuitenkin tuttua lappilaisuutta ihmisten asenteissa ja murteessa. Hieman minua vieläkin kummastuttaa pohjoisen eksotiikalla ja Lapin legendoilla ratsastaminen, näissä kun ei omaan silmääni ollut mitään erityisen eksoottista ja legendatkin olivat hyvin pienessä osassa. Ehkä ei-lappilaisten näkökulma on sitten oikeasti erilainen ja minun tavalliseni on muiden eksoottinen?
Pirunkuru sijoittuu ajallisesti ehkä noin vuosi Vesiraukan jälkeen. Krisse on muuttanut poikansa kanssa Kolariin Teron luo ja saanut työharjoittelupaikan paikallislehdestä. Ensimmäiseksi suureksi jutukseen hän saa kaivosyhtiön hankkeesta raportoinnin. Epäilyttävää on se, että kukaan ei tunnu vastustavan hanketta julkisesti. Samaan aikaan tunturista löytyy vanhan kaivosmiehen ruumis, ja konstaapeli Juhani Vuontisjärvi joutuu jälleen kaivelemaan ylös tuttaviensa tarkkaan haudattuja salaisuuksia.
Tartuin koko sarjaan lähinnä sen vuoksi, että eräs kirjastomme asiakas tuli kehuneeksi juuri tätä kirjaa. Oli kuulemma vielä parempi loppu kuin kahdessa aikaisemmassa osassa. Tiesin sarjan jo entuudestaan, mutta tuo herätti uteliaisuuteni. Jostain syystä olen viime aikoina lukenut tai ainakin selaillut kotimaisia kirjoja, joiden lopuista en ole suuremmin pitänyt. Sain jo sellaisen mielikuvan, että suomalaiset kirjailijat eivät osaa kirjoittaa teoksilleen nasevia, ehjiä loppuja. Valitettavasti tämä ei oikeastaan muuttanut sitä mielikuvaa mitenkään. Sinänsä tarinan loppu oli kyllä yllättävä, mutta ei sellaisella "oho! vau! no niinpä tietenkin!"-tavalla. Tämä oli pikemminkin sellainen "oho! ...siis mitä? eihän tässä ole mitään järkeä!"-loppu.
Juonipaljastuksia edessä! Lopeta lukeminen nyt heti jos et halua tietää juonipaljastuksia!
Kirjassa tapahtuu toinenkin murha. Krissen pojan isä Janne puukotetaan ja murha lykätään lopulta sen mainarinkin murhanneen niskoille. Viimeisessä kappaleessa käykin ilmi, että oikeasti murhan takana on Krisse. Janne oli uhannut häntä lastensuojeluilmoituksella ja Krisse oli sitten tuikannut häntä keittiöveitsellä. Minusta tämä oli niin vahvasti sellainen niin sanottu out of character-hetki, että ei mitään rajaa. Krisse on koko trilogian ajan aika saamaton ressukka, joka ei koskaan ole tyytyväinen mihinkään ja joka vain ajelehtii tilanteesta toiseen. Nytkö hän yhtäkkiä löysi sisäistä paloa, väkivaltaa ja voimaa kylmäveriseen murhaan? Ja uskoi muka ihan täysin, että lapsi otettaisiin häneltä pois perättömän ilmoituksen perusteella ja annettaisiin Jannelle? Joo, ei. Kun nyt kyseessä on kuitenkin sellaiset 600 sivua käsittävä trilogia, jonka jokaisessa osassa Krissellä on omat kappaleensa, olisi varmasti ollut aikaa ja tilaa kehittää hänestä hahmo, joka olisi uskottavasti voinut päätyä tuollaiseen ratkaisuun. Hyvä tietenkin, että monet lukijat ovat siitä selvästi pitäneet, mutta minuun tuo ei uponnut ollenkaan. Olen ilmeisesti liian nirso!
Kaiken kaikkiaan sarja siis oli ihan kivaa luettavaa, vaikka tässä nyt narisenkin tästä sarjan päätöksestä. Tykkäsin eniten siitä, miten kolarilaiset suhtautuivat, no, kaikkeen. Kaikki ulkopuolinen oli vähintäänkin epäilyttävää, ja naapureitakin kyräiltiin oikein urakalla. Kuten pienillä paikkakunnilla yleensä, kaikki tiesivät toisistaan ainakin melkein kaiken. Vuontisjärvi oli suosikkihahmoni koko sarjassa, vaikka hän ei tuonutkaan pöydälle mitään uutta. Sellainen tyypillinen leppoisa poliisisetä, joka odottaa eläkepäiviä vuoroin innokkaasti ja vuoroin peloissaan. Myös Ollikaisen kirjoitustyyli oli mieleeni. Kirjat olivat nopealukuisia olematta kuitenkaan liian yksinkertaisesti kirjoitettuja, ja murre kuulosti ainakin omaan korvaani uskottavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti