Jessi Jokelaisen hienon Femokratian jälkeen oli tietenkin pakko lukea Epigenesiskin. Aihe oli yllättävän erilainen, mutta aivan yhtä ajankohtainen. Ei meillä Suomessa puhuta mielenterveyden haasteista yhtään liikaa.
Epigenesis on omaelämäkerrallinen sarjakuva, jossa Jokelainen käy läpi talvi- ja jatkosodan aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja. Rintamalta palannut Paavolan paappa ja sodassa menetyksiä kokenut mummu ovat ankaria vanhempia. Heidän poikansa eli Jokelaisen pappa lääkitsee pahaa oloaan viinalla. Hänen tyttärensä, Jokelaisen äiti, oppii pelkäämään ja vaikenemaan. Jokelainen itse kärsii ahdistuneisuudesta, joka purkautuu pakko-oireisena häiriönä.
Kaiken kaikkiaan kirja kuvaa siis yhden suvun traumaperintöä, mutta se asetetaan tässä Suomen kokoiseen kontekstiin. Sotatrauma on kansallinen trauma ja se näkyy ja tuntuu edelleen. Rintamalta palanneiden sotilaiden ja kotirintamalla sitkeästi kestäneiden naisten pahaa oloa ei osattu käsitellä ollenkaan. Lääke kaikkeen oli työ, ja naisten erityisenä taakkana oli sosiaalinen paine olla ymmärtävä vaimo, vaikka mies olisi ollut kotona kuinka väkivaltainen tahansa.
Jokelainen sitoo sotatrauman myös kansainväliseen kontekstiin: kun emme osaa käsitellä omaakaan traumaamme, miten voisimme ymmärtää tänne pakolaisena tulleiden ihmisten traumoja? Pitäisi voida, mutta emme osaa, ja se taas on hedelmällistä maaperää rasismille ja fasismille.
Tykkäsin tässä eniten noista Jokelaisen omaa perhettä koskevista osuuksista. Ne olivat kirjan alussa ja niistä piirtyi ajallinen kaari, jossa traumalla on selkeät juuret ja jossa se muuttaa muotoaan sukupolvelta toiselle.
Kirjan loppupuoli oli hyvin tietopainotteinen ja tuntui välillä vähän raskaalta. Tekstitys oli edelleen selkeää ja helppolukuista, sitä vain oli paljon. Ajankuva tuli kivasti esiin myös kuvituksen kautta vaatteissa ja sisustuksessa.
Kirjan tiedot:
Jessi Jokelainen: Epigenesis. Into 2026. 176 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti