Uskonsota keittiössä: vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuneiden kokemuksia

Maija-Leena Rova (toim.):
Uskonsota keittiössä:
vanhoillislestadiolaisuudesta
erkaantuneiden kokemuksia
331 s.
Gummerus 2016
Kirjastosta

Viime aikoina on kirjoitettu useita kirjoja ja lehtiartikkeleita vanhoillislestadiolaisuudesta, kuten naispappeuden kieltämisestä, ehkäisykiellosta, pedofiilitapauksista ja hoitokokouksista.

Niinpä tosiaan on ja olen lukenutkin muutaman näistä. Tässä kirjassa näkökulma on hieman toisenlainen. Kirjassa kymmenen kokemusasiantuntijaa eli henkilöä, joille asia on tuttu oman kokemuksen kautta, kertoo vanhoillislestadiolaisuudesta eroamisestaan. Osa tapahtumista on vuosikymmeniä vanhoja, osa taas paljon tuoreempia. Yhteistä on se, että erkaantuminen on pitkä ja monimutkainen prosessi, jonka jäljet näkyvät tavalla tai toisella koko loppuelämän ajan. Teemalla ja tarinoilla on paljon yhteistä Aila Ruohon Vartiotornin varjossa-kirjan haastattelujen kanssa, vaikka uskonyhteisöt ovatkin erit.

Tämähän on itse asiassa erittäin masentava ajatus. Ei yksi vaan ainakin kaksi suurta uskonnollista yhteisöä kohtelee jäseniään näin julmasti meillä Suomessa. Uutisten ja median kautta noin yleensäkin saa usein kuvan siitä, että vaaralliset lahkot ja uskonnolliset yhteisöt ovat olemassa vain ulkomailla. Hulluja ne amerikkalaiset ja niin pois päin. Äärimmäisimmät liikkeet joukko(itse)murhineen eivät onneksi näytä rantautuneen tänne, mutta näihin meidänkin yhteisöihin mahtuu paljon isompaa ja pienempää julmuutta. Nämä asiat ei koske minua henkilökohtaisesti (onneksi), mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tällaisten kirjojen julkaiseminen on vain hyvä asia. Mitä enemmän näistä asioista puhutaan, sitä vaikeampi ne on lakaista maton alle.

Osa tämän kirjan kertojista esiintyy omalla nimellään, osa nimimerkin suojista. En ihmettele jälkimmäistä yhtään. Näissä tarinoissa tehdään hyvin selväksi se, että erkaantumisen seuraukset koskettavat myös erkaantuneen henkilön läheisiä. Voihan heissäkin olla jotain vikaa kun kerran erkaantujassakin on. Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin tiivis yhteisö, missä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on se, että yhteisö tukee jäseniään. Huono taas se, että tuki tulee ehtojen kanssa. Jos et sovi yhteisön muottiin, olet ulkopuolinen. Eräänlainen hyvä puoli lienee sekin, että yhteisö ei ole niin ehdoton erkaantuneiden suhteen kuin esimerkiksi Jehovan todistajat ovat. Erkaantunutta ei enää tervehditä sanoilla "Jumalan terve" ja hän on toki matkalla helvettiin, mutta häntä ei tarvitse vältellä. Suhteiden entisen yhteisön jäseniin ei tarvitse katketa kokonaan jos kumpikaan ei sitä halua. Kirjan asiantuntijoilla onkin erilaisia kokemuksia siitä, miten heitä on kohdeltu erkaantumisen jälkeen. Osa on säilyttänyt välit perheeseen ja ystäviin, osa taas ei.

Yhteistä näille tarinoille on se, miten jokainen yhteisöstä erkaantunut on joutunut etsimään uudelleen paitsi paikkansa maailmassa, myös itsensä. Vanhoillislestadiolaisuuden opit ja tavat ovat useimmiten johtaneet siihen, että yhteisöstä erkaantunut on melko kirjaimellisesti tyhjän päällä siitä erottuaan. Populaarikulttuuri elokuvineen ja musiikkeineen on täysin uusia asia, ja koska yhteisön jäseniä ei kannusteta akateemisiin opintoihin, myös yleissivistys voi olla puutteellista. Voi mennä vuosia, vuosikymmeniä, koko elämä ottaa muu maailma kiinni näiden asioiden suhteen, ja joskus sekään ei riitä.

Tyttäreni oli 9-vuotias ja minä 36-vuotias, kun Sound of Music-elokuvaa esitettiin Helsingissä. Halusin ehdottomasti nähdä sen yhdessä tyttäreni kanssa. Se oli suuri kokemus niin hänelle kuin minullekin. Uskoni vahvistui siitä, etten minä eikä tyttäreni joudu helvettiin elokuvan katsomisen johdosta. Sen sijaan kyyneliäni ei pidätellyt mikään elokuvan herkimmissä ja koskettavimmissa kohtauksissa.

(s. 216)

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 35. an autobiography [25/40]