Hugh Howey: Hiekka (Sand, 2014) 352 s. Like 2016 Kirjastosta |
Tähtien valo valaisi heidän matkaansa dyynilaakson halki kohti pohjoisen erämaata.
Jälleen uusi työkaverin suositus! (Tässä välissä lienee syytä täsmentää, että kaikki työkaverisuositukset eivät suinkaan ole samalta henkilöltä.) En olisi edes lainannut tätä kirjaa ilman kyseistä suositusta, en nimittäin päässyt alkua pidemmälle Howeyn Siilo-sarjaa. Se ei vain napannut ja kirjailija joutui mielessäni "ei kiinnosta"-lokeroon, josta on vaikea päästä pois. Päätin kuitenkin antaa Howeylle toisen mahdollisuuden, etenkin kun tämä ei ilmeisesti liity mitenkään Siilon maailmaan.
Tämä tarina alkaa dyynien keskellä, jossa miesjoukko vaeltaa epämääräistä päämäärää kohti. Tai niin ainakin ajattelee Palmer, jonka porukka on palkannut hiekkasukeltajaksi. Maailmaa peittää valtavan paksu hiekkakerros ja Palmer on yksi niistä ammattilaisista, jotka uskaltavat sukeltaa hiekkaan etsimään vanhan maailman aarteita. Tällä kertaa porukan silmissä kiiltää Danvar, tarujen Atlantis. Niinhän siinä käy, että Palmer löytää sekä Danvarin että hengenvaaran. Samaan aikaan hänen pikkuveljensä valmistautuvat vuosittaiselle telttaretkelle ja isosisko-Vic, hiekkasukeltaja hänkin, saa vihiä Palmerin karusta kohtalosta.
Kirjan lukeminen kesti useamman päivän ja #30sivuapäivässä-haasteen hengessä raportoin etenemisestä instassa. Kun sain kirjan luettua, mainitsin sen maailman olevan kiinnostavampi kuin juonen. Olen samaa mieltä edelleen ja nyt kun asiaa mietin niin tästä tulee mieleen Mad Max-leffat. Maailma on autio ja kuiva, veden ja tavaroiden eteen täytyy tehdä kovasti töitä. Hiekkaa on joka puolella ja jokaista hetkeä sävyttää pelko ja tieto siitä, että kaupunkia suojaava muuri voi romahtaa milloin vain. Jokainen päivä on kamppailua tuulen mukana liikkuvia dyynejä vastaan. Tietenkään maailmaa ei kannata ajatella liian tarkasti tai voi herätä sellaisia kiusallisia kysymyksiä kuin "mistä hemmetistä kaikki se hiekka on tullut" ja "mistä nämä suuret ihmisjoukot saavat ruokansa".
Parasta kirjassa olivat kuvaukset hiekkasukeltamisesta. Sukeltajilla on puvut, joilla he paitsi suojaavat itsensä myös kontrolloivat heitä ympäröivää hiekkaa. Sukelluspuvut eivät ole pettämättömiä ja siksi jokainen sukellus on uhkarohkea retki maan alle, jossa hiekka voi rusentaa sukeltajan hetkessä hengiltä.
Pidin siitä, että tarinan paras sukeltaja ei ollut Palmer vaan hänen siskonsa Vic. Siitä en pitänyt, että hän oli tarinan ainoa naissukeltaja. Miksi ihmeessä tässäkin kirjassa tärkein ammatti on sukupuolitettu miesten hyväksi? Raivostuttavaa, enkä ole vieläkään sillä tuulella, että voisin ohittaa sen olankohautuksella. Etenkään kun kirja ei muutenkaan voi kehua naishahmoillaan. Vic on erinomainen sukeltaja, mutta hänellä täytyy tietenkin olla se pakollinen raiskaustrauma ja machoja, väkivaltaisia miesystäviä. Rose on perheensä jättänyt äiti, joka tietenkin pitää pystyssä bordellia ja työskentelee siellä aiheuttaen näin häpeää pojilleen. Gloralai mainitaan pari kertaa vain siksi, että yhden pojista täytyy saada sääliseksiä ennen vaarallista tehtävää. Ja sitten on naiivi pikkusiskopuoli, josta kaikki tietenkin pitävät heti.
Juonen kannalta kirja lähti hyvin käyntiin ja tarinassa oli mielenkiintoisia ideoita, mutta sitten Howey kai saavutti sen sivumäärän mihin tähtäsi. Loppua on kiirehditty turhan paljon ja tarina päättyy ikävästi töksähtäen.
Eli siis, pidin kirjan ankarasta maailmasta, mutta siinäpä se oikeastaan olikin. Howey menee takaisin "ei kiinnosta"-lokeroon.
Luettu myös mm:
Miksi ihmeessä tässäkin kirjassa tärkein ammatti on sukupuolitettu miesten hyväksi?
VastaaPoistaVastasitkin tuohon jo itse: hiekkasukellus on uhkarohkeaa ja hengenvaarallista. Miehet ovat keskimäärin uhkarohkeampia kuin naiset. Mutta joo, olisi naissukeltajia saanut olla enemmän, ja kun nyt mainitsit, muutenkin Howeyn suhde naishahmoihinsa (tai -lukijoihinsa) tuntuu jotenkin ongelmalliselta.
Siilossakin asian huomasi. Päähenkilöstä oltiin pyritty tekemään feministinen ideaali, jolloin lopputulos oli Mary Sue -tyylinen hahmo, joka osasi kaiken ja jolla oli paljon perinteisesti maskuliinisina pidettyjä hyveitä, ja josta ei voinut välttyä ajattelemasta, että kyseessä on tietoinen yritys miellyttää naislukijoita, nyt kun scifi viimein alkaa pikkuhiljaa päästä irti maineestaan teini-ikäisten nörttipoikien avaruusräiskintänä.
Toisaalta Howeyn mieshahmot (pahiksia lukuunottamatta) eivät näyttäydy perinteisen junttimaskuliinisina. Apua tarvitaan (naisilta), tunteista puhutaan ja vähän väliä tirautellaan kyyneleitä.
Vaikutelmani on, että Howey vilpittömästi ja vakavissaan yrittää kirjoittaa tekstiä, joka olisi feminististä ja vetoaisi naislukijoihin. Hän vain ei oikein osaa, niin taitava kirjoittaja kuin hän teknisellä tasolla onkin.