Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anneli Kanto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Anneli Kanto. Näytä kaikki tekstit

lauantai 11. toukokuuta 2024

Anneli Kanto: Punaorvot

Kansikuva.


Johanssonit vaelsivat vakavin ilmein Toista linjaa alaspäin kohti Hakaniemen toria.

En voi väittää, että vuoden 1918 sisällissota olisi koskettanut omaa lappilaista sukuani kovinkaan syvältä. Ei siitä ainakaan ole koskaan puhuttu eikä mitään ylisukupolvisia traumoja ole.


Mutta muualla asia onkin toinen. Anneli Kannon romaani Punaorvot sijoittuu pääasiassa Helsinkiin, jossa myös sodan jälkipyykki on rumaa.

Tarina kulkee vuodesta 1918 vuoteen 1920. Johanssonin työläisperhe menettää isän vankileirillä, josta 14-vuotias Aarre palaa kurjassa kunnossa. Koska äidin mielenterveys on järkkynyt ja perhe on köyhä, pienet tyttäret Lahja ja Ilona viedään kasvattiperheisiin Pohjanmaalle.


Tarinalla on monta kertojaa, oikeastaan vähän liiankin monta. Esimerkiksi sen kauhean isännän, jonka hoiteisiin Lahja-parka joutuu, olisi voinut jättää surutta pois. Ilonaakin vähän vierastin, mutta toisaalta hänen leikkiensä kautta näkyy hyvin selvästi, millainen (väärin)käsitys pikkulapsilla oli sodasta ja siitä, mitä aikuiset heidän ympärillään puhuivat.

Minua suretti eniten Aarre ja se, millaisen vastakohtaisen parin hän ja Ester Hällström muodostivat. Ester on tuleva rouva presidentti Ståhlberg, joka pyrkii tekemään hyvää riistämällä punaorvot äideiltään. Onhan lapsen toki parempi olla ainakin näennäisesti paremmassa kodissa kuin köyhän äidin luona tai lastenkodissa, eikö? Hänet oli kirjoitettu tarinaan hyvin hyvää tarkoittavana henkilönä, joka ymmärtää vasta jälkikäteen mitä hän on tehnyt.

Aarre puolestaan vajoaa yhä syvemmälle epätoivoon ja vääriin valintoihin. Vankileirillä nälkiinnytetty ja sen jälkeen piesty poika yrittää elättää sängyssä itkevän äitinsä. Halveksittu punikkipentu ajautuu epätoivoissaan rikoksiin ja väkivaltaan, ja kaikki hänen yrityksensä nousta elämässä eteen päin epäonnistuvat.

Tämä ei todellakaan ole mikään hyvän mielen kirja, mutta sen tiesin jo ennen kuin edes aloitin kirjan. Aihe on tärkeä ja loppusanoiksi Anneli Kanto onkin kirjoittanut historiallisia faktoja punaorpojen kohtalosta. Tämä on ollut alun perin näytelmä, joka olisi varmasti ollut mielenkiintoinen ja itkettävä katsottava.


Kirjan tiedot:
Anneli Kanto: Punaorvot | Lind & Co. 2023 | 276 sivua | Kirjastosta

Luettu myös:

Haasteet:
* Helmet 2024 : 4. Kirjassa on presidentti [40/50]
* Lukumatka menneisyyteen 2024 : Lapsuus
* Vahvat naiset 2024 : Sorto

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

 Kansikuva.


Kolme miestä kapuaa mäenrinnettä kohti kirkkoa.

Hattulan kirkon seinät hohtavat valkoisuutta 1500-luvun alussa. Niinpä paikalle on tilattu maalarimestareita koristamaan seinät hartautta herättävillä kuvilla. Kun maalariseurue tarvitsee työhön apua, kylän kummajainen, tiilentekijän kasvattitytär Pelliina saa tehtävän. Maalausurakan aikana Pelliina löytää itsestään taiteilijan ja kylällä on ihmettelemistä maalareiden puuhissa.

Tämäpä oli hilpeä kirja! En tiennyt tästä ennen lukemista muuta kuin sen, että se kertoo Hattulan vanhan kirkon maalaamisesta. Se, että kirja oli näin hauska, oli iloinen yllätys. Kanto käyttää taitavasti paitsi kieltä noin ylipäänsä, myös aikakaudelle sopivia ilmaisuja. Vertaukset ovat kerrassaan mainiota. Esimerkiksi maalausurakasta neuvoteltaessa kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika sukkuloi kuin kärppä kivikossa eri osapuolten välillä.

Tykkäsin myös kirjan herjauksista ja haukkumasanoista ja siitä vimmasta, jolla niitä käytetään. Tässä maalarimestari Andreas intoutuu arvostelemaan oppipoikiensa töitä:


- Jumalan luiden tähden, kuka saatanan häpeäsäkki on maalannut Aatamille ja Eevalle saunavihdat? Raamatussa sanotaan, että he peittivät häpynsä viikunanlehdillä. Minä en tiedä, millainen on viikunapuu tai viikunanlehti, mutta se tiedän, että se ei ole saunavihta! Maalasitko sen, koska olit saunasta ja vihtomisesta niin innoissasi?
(s. 98)


Raivoaminen jatkuu seuraavalla sivulla ja taisinpa nauraa ääneen sitä lukiessani.

Kirjan juoni ei ole kovin vauhdikas, vaan kertoo arjesta maalareiden, kirkkoisännän ja kirkkoherran silmin. Arki on kuitenkin kuvailtu niin hauskasti, että olisin lukenut tätä paljon pitempäänkin. Jokaisella näkökulmahahmolla on oma mielipiteensä koko taideprojektista ja se värittää heidän kertomaansa.

Kirkkoherra Petrus Herckepaeus (ihan vain Pekka Härkäpää ennen pappisopintoja Uppsalassa) epäilee alastomiakin ihmisiä kuvaavien maalausten olevan kerrassaan jumalattomia, kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika haluaa projektin onnistuvan oman asemansa pönkittämiseksi ja ihan vain näyttääkseen kirkkoherralle olleensa oikeassa, ja tarkkanäköinen Pelliina puolestaan alkaa hahmottaa maailmaa aivan uudella tavalla. Myös muut maalarit pääsevät ääneen ja pidin etenkin oppipoika Vilpusta, jonka unelmat murskaantuvat hetkessä ja joka tuntee kirvelevää kateutta Pelliinan lahjakkuudesta.

Pidin etenkin Pelliinasta, jonka kasvukertomus tämä osaksi on. Hänen taustansa on epämääräinen ja erikoinen ulkonäkö vain lisää kyläläisten ennakkoluuloja häntä kohtaan. Pidin siitä, että Pelliina ei ollut se usein nähty "nainen luulee olevansa ruma, onkin oikeasti tyrmäävän kaunis" -klisee. Hän on pitkä ja romuluinen, konkkanokkainen ja leveäkasvoinen, kyläläisten silmissä vielä kummallisen pilkullinen, punatukkainen ja vihreäsilmäinenkin.

Pelliina on erittäin tietoinen kaikista tavoista, joilla hän on erilainen ja siitä, miten paljon kyläläiset halveksivat häntä. Taiteen kautta hän löytää itseluottamusta ja saa tilaisuuden ilmaista tunteitaan ja mielipiteitään. Maalareiden seurassa hän kuuluu porukkaan, koska he arvostavat hänen taitojaan ja jopa häntä ihmisenä. Minulla meni hetki ennen kuin totuin Pelliina-kappaleisiin, koska niissä ei ole pilkkuja tai muita välimerkkejä. Se oli kuitenkin juuri oikea valinta hänen äänekseen.


Mutta kuitenkin hän sanoi että pictoriksi sinulla on vielä pitkä matka kivistä opintietä. Hän ei sanonut että sinusta ei koskaan tule maalaria vaan että sinulla on vielä pitkä matka. Se tarkoittaa että jos kuljen opintien päähän asti niin jonain päivänä olen Pelliina Pictor. Se tuntui päätä huimaavalta ja mahdottomalta ajatukselta mutta ajattelin sen silti.
(s. 237)


Kaiken kaikkiaan tykkäsin kirjasta todella paljon! Ajankuvaus oli mahtavaa, hahmot kiinnostavia ja kerronta kerrassaan hauskaa. Tämän jälkeen haluaisin käydä katsomassa maalauksia omin silmin, mutta voi niitä toki katsoa kuvinakin esimerkiksi täällä. YouTubesta löytyy Anneli Kannon opastama kierros maalauksiin, mutta kannattaa katsoa se vasta kirjan lukemisen jälkeen. Videolla on nimittäin vähän juonipaljastuksia.


Kirjan tiedot:
Anneli Kanto: Rottien pyhimys | Gummerus 2021 | 405 sivua | Kirjastosta

Luettu myös mm.:
Kirjabrunssi, Kirja vieköön, Amman kirjablogi ynnä muut

Haasteet:
* HelMet-lukuhaaste 2021 - 7. kirjassa on kaveriporukka [34/50]

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli
387 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Isäni on pyöveli ja minustakin tulee pyöveli.

Minulla on ollut jo pitemmän aikaa kesken maaliskoosteessa mainittu Jenny Nordbergin Kabulin tyttöjen salaisuus. Se on sen verran raskasta luettavaa, että olen tauottanut sitä muilla kirjoilla. Mikä ihme minut ajoi valitsemaan tämän yhdeksi niistä? Tätä voi mitenkään kuvailla kevyeksi ja/tai iloiseksi luettavaksi. Meni hiukan pieleen se kivan välipalakirjan valinta sen suhteen.

En ole lukenut Anneli Kannon kirjoja ennen tätä, joten vertailukohdetta ei ole sen suhteen. Pistän kyllä nimen korvan taakse. Se, mikä itselleni jäi tästä mieleen erinomaisena teknisenä seikkana, olivat kertojaäänet. Tarinalla on kolme kertojaa, pyöveli, tuomari ja apteekkari, ja kaikkien äänet erottuvat selvästi toisistaan. Usein monen näkökulman kirjoissa on ongelmana joko äänten samankaltaisuus tai sitten liian osoitellut erot. Pyövelissä erot tulivat mielestäni esiin luontevasti ja jokaisen kappaleen alusta lähtien tiesin heti kuka on äänessä. En kyllä oikein ymmärtänyt miksi minä-kertoja vaihtui välillä kolmanteen persoonaan. Jäi epäselväksi miksi juuri niissä kappaleissa piti ottaa etäisyyttä kertojiin, vaikka tapahtumat olisi voinut kertoa luontevasti jonkun näkökulmasta.

Historiallisena romaanina pidin tästä paljon. Ajankuva oli hyvä, välillä jopa niin hyvä että ihan yökötti ne hajut ja raakuudet. Raakuutta piisasikin vaikka muille jakaa, mutta kun päähenkilökolmikko on tuollainen, mitä muuta voisi odottakaan? Omaksi suosikiksi nousi apteekkarin ryysyistä rikkauksiin tarina. Pieti Sipinpoika on laskelmoiva ja kunnianhimoinen huijari, eivätkä nuo ominaisuudet häviä vaikka hän tarinan edetessä kasvaakin ihmisenä. Ihan sydäntä lämmitti kun hän viimein ymmärtää ja myöntää mikä onkaan tärkeintä hänen elämässään. Tuomari Wisander sai sympatiani aluksi, mutta kirjan loppupuolella halusin lähinnä tuikata hänet tuleen roviolle. Miten vastenmielinen, asemaansa hyväksikäyttävä peto hänestä tulikaan. Johann pyöveli on sympaattinen suurimman osan tarinaa, mutta sitten hän syyllistyy väkivallantekoon, joka vei kaikki lämpimät tunteeni häntäkin kohtaan. Joo ei, en jaa ymmärrystä raiskaajille ja naisten hakkaajille vaikka kirjailija sitä yrittäisi ehkä kerjätäkin. 

Mutta siis hahmoina kaikki kolme olivat onnistuneita. Kaksi vain päätyi sellaisiksi, joista en pitänyt. Noin ylipäätään kirja kärsi suomalaisille romaaneille valitettavan tyypillisestä alun verkkaisuudesta ja lopun kiireestä. Verkkaisuudesta tykkään. On mukavaa kun kirjassa paneudutaan hahmoihin ja heidän elämäänsä perusteellisesti. Pyövelin parhaita puolia oli se, että jokaiseen hahmoon tutustutaan kunnolla ja sitä kautta myös kolmeen hyvin erilaiseen elämään 1600-luvun Suomessa. Kiireestä sen sijaan en tykkää. Tässäkin noin viimeinen kolmannes pyyhälsi ohi kuin maantiekiitäjä. Aika lensi eteenpäin niin nopeasti, että en pysynyt ollenkaan matkassa vuosilukujen tai edes vuodenaikojen suhteen. En mitenkään erityisesti halunnut yksityiskohtaisia kuvauksia noitien kidutuksesta ja mestaamisesta, mutta noitavainot menivät ohitse kovin äkkiä ottaen huomioon miten kirjaa on juuri niiden kautta mainostettu.

Opinpa muuten kirjasta sen, että peeveli tulee sanasta pyöveli. Miten ihmeessä en ole tuota aiemmin hoksannut?


Haasteet: 50 kategoriaa - 11. a book with a one-word title || I Spy - 25. occupation