torstai 14. toukokuuta 2015

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Grave Surprise, 2006)
279 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Clyde Nunley vaikutti vastenmieliseltä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran kasvotusten vanhalla hautausmaalla.

Kokeilin joskus vuonna miekka ja kivi lukea Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjoja, mutta en päässyt pitkällekään ennen kuin totesin, että eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä elämän suuria kysymyksiä onkin se, miksi edes vaivauduin lukemaan viime vuonna tämän Harper Connelly-sarja ensimmäisen osan? Epäilen hetkellistä mielenhäiriötä. Kumma kyllä kirja upposi minuun kuin veitsi voihin, joten pakkohan se oli jatko-osakin lukea.

Nämä kirjat kuuluvat kategoriaan "popcornia aivoille", eli kevyttä hömppää jolta odotan nopealukuisuutta ja hetkellistä viihdettä. Popcornia luetaan silloin kun halutaan nakata aivot narikkaan ja unohtaa kirja pian lukemisen jälkeen. Popcornkirjoille tyypillistä on myös se, että niitä voidaan lueskella samalla kun tehdään jotain muuta. Minä esimerkiksi katsoin jääkiekkoa (ja söin noita Fazerin minttukarkkeja) samalla kun luin puolella silmälllä tätä. Hyvin toimi!

Sarjan päähenkilö on 24-vuotias Harper Connelly, johon iski teini-iässä salama. Sen seurauksena Harper pystyy aistimaan kuolleiden sijainnin ja heidän viime hetkensä. Kunnon jenkkimalliin Harper ja hänen kasvattiveljensä Tolliver rahastavat ihmisiä, jotka haluavat tietää mihin heidän kadonnut läheisensä on joutunut ja/tai miten hän on kuollut. Tämän tarinan alussa muuan professori haluaa osoittaa Harperin huijariksi ja kutsuu tämän vuosisatoja vanhalle hautausmaalle opiskelijaryhmän eteen. Ammattilaisen ottein Harper kertookin mihin vanhat vainajat ovat kuolleet. Ylläribonuksena hän löytää myös tuoreemman ruumiin, pari vuotta sitten siepatun nuoren tytön, jota hän oli turhaan etsinyt ennen tarinan alkua.

Syy, miksi minä pidin kirjasta kaikista sen vioista huolimatta (ohut juoni, pomppiva kerronta, aivan liikaa toistoa, pakonomainen tarve kuvailla jokaisen henkilön vaatetus merkkiä myöten jne.), on Harper. Hän vain on jotenkin niin sympaattinen kaikessa yksinäisyydessään ja epävarmuudessaan. Narkkarivanhemmat eivät välittäneet lapsistaan, ja niinpä nuoremmat sisarukset jäivät Harperin ja Tolliverin vastuulle. Harper ei uskalla luottaa mihinkään eikä kehenkään paitsi velipuoleensa, ja heidän molemminpuolinen riippuvuussuhteensa onkin toinen mielenkiintoni kohde.

Ja tässäpä varoitus niille, jota ajatus saattaa vaivata: Harper ja Tolliver päätyvät aivan tasan varmasti romanttiseen suhteeseen parin seuraavan kirjan sisällä. Arvasin sen heti ensimmäistä kirjaa lukiessani, ja nyt Harperkin on ns. samalla sivulla kanssani. Pientä syyllisyyttä tuntien myönnän, että odotan sitä suurella mielenkiinnolla.

Pakollinen kansikuvasta valittaminen: eikö kukaan enää lue kirjoja ennen kuin niihin lätkäistään kannet päälle? Harperilla on molemmissa kirjoissa hyvin lyhyet hiukset. Hän oikein erikseen mainitsee asian. Kuka tuo kannen nainen onkaan, Harper hän ei ole. Sama homma oli sarjan ensimmäisen osan kannessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti