Charlaine Harris: Salaisuuksia haudan takaa

Charlaine Harris:
Salaisuuksia haudan takaa
(Grave Secret, 2009)
Gummerus 2016
303 s.
Kirjastosta

"No niin," sanoi farkkupuseroinen nainen, jolla oli oljenvärinen tukka.

Pitkästä aikaa kansikuvavalitusta! Ymmärrän kyllä, että kansikuviin ei aina haluta tuhlata hirveästi rahaa ja että joskus (usein) on helpointa ottaa vieraskielisen painoksen kansikuvat. Toivoisin silti, että ei mentäisi siitä missä aita on kaatunut ja haudattu maan uumeniin. Olisi todella kiva, jos kansikuvan tyypit näyttäisivät edes suunnilleen samoilta kuin kirjan hahmot. Tässä sarjassa ollaan siinä suhteessa epäonnistuttu täysin. Suomenkielisten käännösten nimistä sen sijaan olen pitänyt.

Mutta sitten kirjan sisältöön. Tämä on siis Harper Connelly-sarjan neljäs ja viimeinen osa, joten luvassa on juonipaljastuksia sarjan edellisiin osiin.

Kuolleita työkseen kuunteleva Harper on löytänyt oman pienen Shangri-Lansa. Bisneksellä menee hyvin ja ennen kaikkea kasvattiveli Tolliver on kaadettu sänkyyn. Pariskunta suorastaan rypee onnessa ja päättää mennä moikkamaan nuorempia sisariaan. Paikan päällä selviää, että Tolliverin narkkari-isä on päässyt vankilasta ja anelee anteeksiantoa. Samaan aikaan poliisi ilmoittaa Harperille, että hänen kauan sitten kadonneesta Cameron-sisarestaan on tehty mahdollinen havainto. Harper ja Tolliver jäävät harrastamaan sekä sukulaissuhteiden paikkaamista että rikoksiin sekaantumista.

Minun piti välillä ihan miettiä, että kuka tässä kirjassa olikaan kenen verisukulainen. Harperilla ja Tolliverilla on eri vanhemmat, mutta he ovat kasvaneet yhdessä jostain kymmenen korvilta saakka. Harperilla oli vanhempi täyssisko Cameron, joka katosi lukioikäisenä. Mariellan ja Gracen äiti on sama kuin Harperin ja isä sama kuin Tolliverin. Lisäksi Tolliverilla on täysveli Mark. Kaikkien biologiset vanhemmat ovat joko vankilassa tai kuolleet, ja alaikäisistä Mariellasta ja Gracesta huolehtivat Iona ja Hank. En kyllä muista kenelle he olivat sukua, mutta täti ja setä kuitenkin. Varsinainen uusperhe siis.

Ei tällä muuten olisi väliä, mutta tässä kirjassa sukulaissuhteet ovat yllättävän tärkeitä. Paitsi tietysti se, että Harper ja Tolliver ovat pitäneet toisiaan sisaruksina vuosikausia ja ovatkin nyt rakastavaisia. Ainoastaan Iona-täti on (minun mielestäni) ymmärrettäväsi järkyttynyt eikä niele uutista nikottelematta, mutta hän onkin Harperin mukaan tiukkapipoinen uskovainen. Kyllä, ainoastaan konservatiivinen kukkahattutäti ei voi ymmärtää sitä, että oma sisarus näyttääkin nyt perin hekumalliselta.

Enpä osaa vieläkään sanoa miksi tämä sarja oli niin koukuttava. Ensimmäinen kirja oli vielä ihan kohtuullisen hyväkin, mutta sitten mentiinkin alamäkeä enkä voi lakata päivittelemästä tuota ei-ihan-insestiä. Tämä kirja oli juonellisesti silkkaa sillisalaattia ja dramaattiset paljastukset olivat useimmiten ihan älyttömiä. Harperilla on edelleen taipumusta joko pyörtyä tai joutua jonkun kolkkaamaksi juuri kun luvassa olisi toimintaa. Hän myös muistuttaa lukijaa tasaisin väliajoin siitä, miten salamanisku antoi hänelle yliluonnollisia kykyjä. 

Oikea jalkani tuntui huteralta. Sitä pitkin sähkövirta oli kulkenut, kun salama oli iskenyt minuun viisitoistavuotiaana kylpyhuoneemme ikkunasta,

 (s. 107)

Joo joo, tajuttiin jo ensimmäisellä kymmenellä kerralla...

Ja silti oli pakko lukea koko sarja eikä edes nolota. Mielestäni sarjan edellinen osa oli tätä parempi ja on oikeastaan sääli ettei sarja loppunut siihen.

Luettu myös mm.:

Lukunurkka, Kirjojen keskellä, Dysphoria

Haasteet:

* Reading Challenge 2016 - 10. a New York Times bestseller [17/40] (bestsellerlistalla vuonna 2009)

Charlaine Harris: Väristyksiä haudan takaa

Charlaine Harris:
Väristyksiä haudan takaa(An Ice Cold Grave, 2007)
278 s.
Kirjastosta

Yhdysvaltain itarannikolla on ruumiita siellä sun täällä.

Ja niitä etsii taas Harper Connelly kasvattiveljensä Tolliverin kanssa. Tällä kertaa ollaan Doravillessä Pohjois-Carolinassa, jonne Harper on kutsuttu etsimään kadonnutta teinipoikaa. Perillä paljastuu, että viiden vuoden aikana on kadonnut useampia poikia, joiden ruumiit Harper paikantaa pian syrjäisen ladon lattian alta. Poikien karmivat viimeiset hetket nähnyt Harper haluaa pakata kamppeensa ja häipyä kylästä niin pian kuin mahdollista, mutta eihän tässä kirjassa olisi montaakaan sivua jos näin onnellisesti kävisi.

Melkein nolottaa myöntää, että olen täydellisen koukussa tähän sarjaan. Kevyessä hömppäkirjallisuudessahan, oli se sitten romantiikkaa tai kevyitä pikku murhajuttuja, ei ole mitään vikaa. Päin vastoin, ja minäkin kyllä mielelläni keskustelen niistä kirjaston asiakkaiden kanssa ja rohkaisen lukemaan niitä. Ei kirjan tarvitse olla vakavaa asiaa tai kirjallisuuspalkintoja pokkaava teos. Tärkeintä on, että viihtyy ja lukeminen on mukavaa. Tuo oma "nolouteni" kumpuaakin siitä, että olen itse aina sanonut ettei paranormaali romantiikka (tässä jännäripainotuksella, mutta kuitenkin) kiinnosta minua henkilökohtaisesti. Syönpä nyt sitten sanani, tämä sarja minua ainakin kiinnostaa!

Sarjan edellistä osaa lukiessani kuvasin sitä popcorniksi, ja sitä tämäkin on. Kevyttä hömppää, jota on kiva lukea ja johon ei tarvitse paneutua niin hirveän syvällisesti. Harper on edelleen niin sympaattinen, että mieleni teki välillä kääriä hänet peittoon, istuttaa takan ääreen ja laittaa muki kuumaa kaakaota käteen. En todellakaan haluaisi hänen lahjaansa. Jostain syystä kiinnitin tällä kertaa erityistä huomiota siihen, miten monta kertaa hänet isketään tajuttomaksi tai hän pyörtyy tarinan aikana. Tämä taisi tulla mieleeni kun lueskelin samaan aikaan kirjan kanssa arvion jostain toisesta kirjasta, jota kritisoitiin siitä, miten tapahtumasta toiseen siirtyminen suoritettiin sulavasti tajuttomuuden tilassa. Eipä tarvitse vaivautua kuvaamaan tappeluita tai kiistoja kun näkökulmahenkilö on aina kätevästi tajuton niiden aikana. Harper saa tällin päähänsä tai pökertyy muuten vain ei yhtään sen vähempää kuin viisi kertaa! Luulisi aivovaurion olevan jo lähellä.

Lopussa on sitten juonipaljastuksia, joten sopii katsoa muualle jos ei niitä halua. Ja tuossa kursiivilla olevassa lainauksessa on seksikohtaus, sitäkään ei ole pakko lukea.

Hah! Minähän sanoin, että Harper ja Tolliver päätyvät vielä yhteen. Olen hitusen yllättynyt siitä, että se tapahtui tässä kirjassa eikä sarjan päätösosassa. Se on kai varattu heidän kadonneen sisarensa etsimisellä. Hieman enemmän yllätti se, miten mutkattomasti se kävikään. "No emmehän me biologisia sisaruksia olekaan, että ei muuta kuin itse asiaan!" Tuota noin, jos on kasvanut yhdessä 10+ vuotta sisaruksina, niin luulisi siinä vähän enemmän nikottelevan sen asian kanssa, että tunteekin vetoa kasvattisisarukseensa. No, fiktiotahan tämä vain on.

Muistin taas kirjaa lukiessani sen, miten tavattoman omituista on lukea seksikohtauksia suomenkielellä. Oma ongelmani tämä myötähäpeä on, myönnän sen. Hyvä, jos joku muu voi ottaa ne vakavasti ja pitää niitä oikeasti eroottisina. Minulle englanniksi lukeminen ei aiheuta nolouden ja hilpeyden ryöppyä, mutta auta armias jos käännät saman suomeksi. Kaipa suomi on jotenkin liian lähellä ja liian arkipäiväistä? En sitten mitenkään voi ottaa sykkiviä kaluja ja pomppivia tissejä vakavasti. Siis oikeasti, tästä on kyllä hekumallisuus kaukana:

"Mitä jos ottaisin sinulta suihin?"

Näin valkean loimussa, että Tolliverin pupillit laajenivat. "Oho," hän sanoi.

"Voisin nuolla sinua. Näin." Työnsin kieleni ulos ja panin sen kärjen lepattamaan samalla tavalla kuin liekit.

(s. 173)

En edes osaa sanoa mikä tuossa on pahinta, "oho" vai liekkien lailla lepattava kieli. Epäilen kyllä vahvasti, että tällä kertaa kyse ei ole kokonaan käännösongelmasta. Vaikka miten tuon kääntäisin englanniksi mielessäni, ei se siitä sen eroottisemmaksi muutu...

Mutta luen silti sarjan viimeisen osan. Käännös ilmestynee ensi keväänä, mutta jos en malta odottaa ja muilta lukemisiltani joudan, saatan tarttua englanninkieliseen kirjaan.

Luettu myös mm.: Lukunurkka, Kirjojen keskellä

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa

Charlaine Harris: Yllätyksiä haudan takaa
(Grave Surprise, 2006)
279 s.
Gummerus 2015
Kirjastosta

Clyde Nunley vaikutti vastenmieliseltä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran kasvotusten vanhalla hautausmaalla.

Kokeilin joskus vuonna miekka ja kivi lukea Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse-kirjoja, mutta en päässyt pitkällekään ennen kuin totesin, että eivät ole yhtään minun juttuni. Niinpä elämän suuria kysymyksiä onkin se, miksi edes vaivauduin lukemaan viime vuonna tämän Harper Connelly-sarja ensimmäisen osan? Epäilen hetkellistä mielenhäiriötä. Kumma kyllä kirja upposi minuun kuin veitsi voihin, joten pakkohan se oli jatko-osakin lukea.

Nämä kirjat kuuluvat kategoriaan "popcornia aivoille", eli kevyttä hömppää jolta odotan nopealukuisuutta ja hetkellistä viihdettä. Popcornia luetaan silloin kun halutaan nakata aivot narikkaan ja unohtaa kirja pian lukemisen jälkeen. Popcornkirjoille tyypillistä on myös se, että niitä voidaan lueskella samalla kun tehdään jotain muuta. Minä esimerkiksi katsoin jääkiekkoa (ja söin noita Fazerin minttukarkkeja) samalla kun luin puolella silmälllä tätä. Hyvin toimi!

Sarjan päähenkilö on 24-vuotias Harper Connelly, johon iski teini-iässä salama. Sen seurauksena Harper pystyy aistimaan kuolleiden sijainnin ja heidän viime hetkensä. Kunnon jenkkimalliin Harper ja hänen kasvattiveljensä Tolliver rahastavat ihmisiä, jotka haluavat tietää mihin heidän kadonnut läheisensä on joutunut ja/tai miten hän on kuollut. Tämän tarinan alussa muuan professori haluaa osoittaa Harperin huijariksi ja kutsuu tämän vuosisatoja vanhalle hautausmaalle opiskelijaryhmän eteen. Ammattilaisen ottein Harper kertookin mihin vanhat vainajat ovat kuolleet. Ylläribonuksena hän löytää myös tuoreemman ruumiin, pari vuotta sitten siepatun nuoren tytön, jota hän oli turhaan etsinyt ennen tarinan alkua.

Syy, miksi minä pidin kirjasta kaikista sen vioista huolimatta (ohut juoni, pomppiva kerronta, aivan liikaa toistoa, pakonomainen tarve kuvailla jokaisen henkilön vaatetus merkkiä myöten jne.), on Harper. Hän vain on jotenkin niin sympaattinen kaikessa yksinäisyydessään ja epävarmuudessaan. Narkkarivanhemmat eivät välittäneet lapsistaan, ja niinpä nuoremmat sisarukset jäivät Harperin ja Tolliverin vastuulle. Harper ei uskalla luottaa mihinkään eikä kehenkään paitsi velipuoleensa, ja heidän molemminpuolinen riippuvuussuhteensa onkin toinen mielenkiintoni kohde.

Ja tässäpä varoitus niille, jota ajatus saattaa vaivata: Harper ja Tolliver päätyvät aivan tasan varmasti romanttiseen suhteeseen parin seuraavan kirjan sisällä. Arvasin sen heti ensimmäistä kirjaa lukiessani, ja nyt Harperkin on ns. samalla sivulla kanssani. Pientä syyllisyyttä tuntien myönnän, että odotan sitä suurella mielenkiinnolla.

Pakollinen kansikuvasta valittaminen: eikö kukaan enää lue kirjoja ennen kuin niihin lätkäistään kannet päälle? Harperilla on molemmissa kirjoissa hyvin lyhyet hiukset. Hän oikein erikseen mainitsee asian. Kuka tuo kannen nainen onkaan, Harper hän ei ole. Sama homma oli sarjan ensimmäisen osan kannessa.