Valkoisen talon kattoterassilla, eräässä tietyssä nurkassa on löystynyt seinäpaneeli.
No niin, sainpahan viimein aikaiseksi lukea yhden viime vuosien somehitin eli Casey McQuistonin sateenkaariromanssin Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä. Olen jostain syystä jonkin verran hype-vastainen. Mitä enemmän jostain kirjasta vouhotetaan, sitä vähemmän minun yleensä tekee mieleni lukea se.
Ja ei tämä minun mielestäni niin ihmeellinen ollut kuin monien arvostelujen perusteella olisin kuvitellut.
Tässähän on siis kyse Yhdysvaltojen ensimmäisen naispresidentin pojan Alexin ja Englannin prinssi Henryn romanssista. Parikymppiset jampat vihastuvat, ihastuvat, panevat kuin kanit ja rakastuvat. Suhdetta pitää tietenkin piilotella, koska eihän prinssi voi olla homo ja sitä paitsi jenkeissä on vaalivuosi.
Hömppäromantiikkana tämä oli ihan okei, joskohta ajoittain eli lähinnä tarinaan upotettujen sähköpostiviestin osalta myötähäpeää aiheuttava. Paneskelua oli niin paljon, että hyppäsin monia kohtauksia ihan suosiolla ohi. Mutta kahden ihmissuhteissa hieman toivottoman nuoren miehen ensirakkaustarinana tämä toimi aivan hyvin.
Eniten tämä ontui mielestäni politiikan kuvaamisessa. Kuvaus oli sekä kovin naiivin ja pinnallisen tuntuista että todella kärjistettyä. Eikä siinä mitään jos sen olisi sellaista pitänyt ollakin, en minä odota hömppäromantiikan heittäytyvän oikeasti poliittiseksi. Tämä nyt kuitenkin selvästi halusi olla vakavasti otettava tarina myös siltä osin, ja minulle se ei toiminut ollenkaan.
Vähän jäi kyllä sellainen olo, että voisin joskus katsoa sen tähän perustuvan elokuvan.
Kirjan tiedot:
Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä | Tammi 2022 | 400 sivua | Kirjastosta
Englanninkielinen alkuteos: Red, White and Royal Blue (2019) | Suomennos: Johanna Auranheimo
Luettu myös:
Haasteet:
* Queer-lukuhaaste 2024 : Kirja on filmatisoitu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti