 |
| Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli 369 s. WSOY 2019 Kirjastosta |
Kestää hetken tajuta, että se todella olet sinä.
16-vuotias Emilia asuu yhdessä isoisänsä kanssa Voiton Kaivoksessa, pienessä totalitaarisessa kaivoskaupungissa. Isää ei ole koskaan ollutkaan, äiti kuoli synnytykseen ja isoäiti on hoitokodissa. Emilian koti on ainoa pieni puutalo kerrostalojen keskellä ja kaksikko on yhteiskunnan ei-toivottua ainesta. Eräänä päivänä isoisä viimein avaa melkein kaksi vuosikymmentä lukittuna olleen pihavajan oven. Järkytyksekseen Emilia löytää sieltä piirroskuvan itsestään. Kuvan alkuperän selvittäminen vie Emilian syvälle kaivokseen, jonne syöksyvä vesi vie hänet omaan ja kotikaupunkinsa menneisyyteen.
Törmäsin tässä taannoin hypetykseen tästä kirjasta ja tokihan omakin kiinnostukseni heräsi. Nyt kirjan lukeneena voin todeta, että en pitänyt tästä niin paljon kuin toivoin pitäväni. Tarinan teknisessä toteutuksessa hiersi muutama asia ja ennen kaikkea, ei tämä minua sen suuremmin yllättänyt vaikka olisi ilmeisesti pitänyt. Tämän voinee selittää sillä, että kirjan juju eli aikamatkustus ei ole minulle mikään uusi juttu. Siihen liittyvät tyypilliset tarinan käänteetkin ovat tuttuja. Tosin täytyy sanoa, että yleensä niitä ei käsitellä nuortenkirjallisuudessa ihan näin synkistellen. Pisteet kirjalle ehdottomasti siitä.
Pidin myös todella paljon siitä, että juoni tai Emilian elämä ei pyörinyt minkäänlaisen romanttisen draaman ympärillä. Oli sitä ihastusta ja seksiäkin vähän, mutta Emilialla oli suurempiakin murheita kuin se, tykkääkö joku poika hänestä. Nykymaailmassa Johtajan, no, johtama suljettu kaivoskaupunki, jossa jokaisella on tarkasti määritelty tehtävänsä ja lokeronsa yhteiskunnassa. Tuli väistämättä mieleen esimerkiksi Pohjois-Korea. Menneisyydessä Emilian murheet ovat filosofisempaa laatua: oliko kaikki, mukaan lukien Voiton Kaivoksen synty, hänen syynsä? Voiko hän estää tragedian vai liikkuuko maailma väistämättä kohti hänen nykyisyyttään? Mitenkäs se perhosvaikutus?
"En minä enteitä näe," sanoin, "minä vain muistan väärään suuntaan."
(s. 204)
Emilia päähenkilönä oli muutenkin mielestäni hyvä. Hän on oikea selviytyjäluonne ja olisin mielelläni lukenut enemmänkin siitä ajasta, jonka hän joutui kuluttamaan menneisyydessään aikahypyn vuoksi. Lukisin mielelläni lisää myös Emilian parhaasta ystävästä Mitekistä, joka oli hahmona enemmänkin potentiaalia kuin sen toteutumista.
Tarinan teknisessä puolessa minua haittasi ensinnäkin se, että kohtauksesta ja hetkestä toiseen siirtyminen oli välillä mielestäni välillä todella kömpelöä. Useammin kuin kerran päivien kuluminen kuitattiin sanomalla, että Emilialla on nyt ollut pää pyörällä eikä hän tiedä mitä päivien aikana on tapahtunut. Kyllä sen ajanjakson olisi voinut loikata yli ihan perinteisellä "ja nyt eli kolme päivää myöhemmin" -tekniikallakin. Alkoi jo suorastaan huolestuttaa Emilian terveyden puolesta, ei tuollainen sekavuus ole hyväksi kenellekään.
Se isompi ongelma oli tavallaan rakennettu tarinan rakenteeseen. Jos arvasit jonkin jutun etukäteen, sait usein odottaa pienen ikuisuuden ennen kuin minäkertoja Emilia tajusi missä mennään. Lukijana tämä oli minusta turhauttavaa. Se, että neljäs seinä rikotaan yhdessä vaiheessa ja Emilia sanoo joo-o, varmasti hoksasit tämän jo, ei pelasta tilannetta. Jos lukijoiden oletetaan yhdistävän palapelin palaset toisiinsa sivulla 111, on turha tehdä tarinan päähenkilöstä lukijaa typerämpää ja venyttää paljastusta sivulle 222. Tällainen ärsyttää minua aika usein kirjoja lukiessani. Mutta, minäpä en olekaan kirjan kohdeyleisöä. Olisi kiva tietää miten hyvin he arvasivat mitä tapahtuu.
Kaiken kaikkiaan kirja oli kuitenkin sujuvaa luettavaa. Ideahan tässä on vallan mainio, toteutus nyt ei vain ollut omasta mielestäni se kaikkein sujuvin. On myös vaikea sanoa tästä kovinkaan paljoa spoilaamatta koko kirjaa!
Luettu myös mm.:
Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 25. kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin [6/50]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti