Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Risto Isomäki:
Viiden meren kansa
333 s.
Into 2018
Kirjastosta

Kelluvaa jäätä silmänkantamattomiin.

Kärsin kroonisesta kansikuvavalituksesta, joten nyt täytyy ihan erikseen sanoa, että silmäni oikein lepää tässä kannessa. Jussi Karjalaisen taiteilema kansikuva on mielestäni todella hieno ja vie ajatukset juuri sinne minne pitääkin. Kauas menneisyyteen, jossa mikään ei ollut koskaan oikeasti helppoa ja kuolema vaani joka nurkan takana. 

Viiden meren kansa on oikeastaan novellikokoelma, jossa matkustetaan Suomen esihistoriaan ja vähän historiaankin. Ensimmäinen tarina Jäiset rannat sijoittuu 11 000 vuoden takaiseen maailmaan, hetkeen jona Suomen ensimmäiset asukkaan rantautuivat hylkeitä notkuville rannoillemme. Pidin tästä novellista eniten. Yhteen hetkeen oli vangittu taitavasti sekä jääkauden hyinen ilmasto että muinaisten esivanhempiemme ilo pullervojen näkemisestä. Ihan kuin olisi notkuvaa noutopöytää katsellut!

Toinen suosikkini oli Maailmanmeren rannalla, joka käsittelee suomalais-ugrilaisen alkukielen syntyä 6 000 - 6 500 vuotta sitten. Pidin siitä, miten tarinassa kuvattiin pelkoa tuntemattomasta ja siitä, mitä ei voi käsittää koska asiaa kuvaavia sanoja ei ole olemassa. Jos et ole koskaan nähnyt hevosta, saati sitten ratsastajaa sellaisen selässä, eikä kielessäsi ole sanoja kummallekaan, miten pystyt kuvaamaan näkemääsi edes itsellesi?

Hylkeet, linnut ja luonto noin ylipäätään ovat tarinoissa vahvasti läsnä. 

Lentoon pyrähtäneiden siivekkäiden parvet kasvoivat hetkessä kuin korkealle taivaisiin asti ylettyviksi harmaiksi ukkospilviksi, joiden läpi oli vaikea nähdä mitään muuta. Kun tuon taivaan pimentävän, allien muodostaman pilvirintaman reuna lähestyi heitä, allien laulu ja niiden siipien pauhu paisuivat korviahuumaaviksi, niin että he eivät enää voineet kuulla toistensa ääntä.

(s. 117)

Novellien yhtenä punaisena lankana on se, miten aiempien sukupolvien todesta ja tavoista tulee tulevien sukupolvien uskontoa ja historiaa. Parhaiten tämä näkyy tarinaparissa Lemminki ja lohikäärme ja (Erään) Maailman loppu. Tarina taivaalta syöksyneestä lohikäärmeestä, jonka kalevalaiset hahmot kokevat, kohtaa viimein loppunsa kristittyjen ristiretkeläisten miekan alla. Samalla tavalla karsikkopuut matkaavat vuosituhansien ajan muinaissuomalaisten mukana muistuttamassa esivanhemmista ja luonnonuskosta, ja sitten nekin pätkitään päreiksi kirkon käskystä.

Noin yleisesti ottaen pidin alkupään esihistoriaa kuvaavista tarinoista enemmän. Kun saavutettiin ristiretkeläisten aika, novellit nojasivat yhä enemmän raakaan, sivuilla kuvattuun väkivaltaan ja raiskauksiin, koska kuinkas muutenkaan. Kirjan lopussa on laaja historiallinen osio, jossa kirjailija kertoo mistä on saanut inspiraatiota tarinoihinsa ja millaisiin historiallisiin löytöihin kyseiset teoriat nojaavat. Kiinnostavaa luettavaa sekin.

Luettu myös mm.:

Kirja hyllyssä, Mummo matkalla, Kulttuuri kukoistaa ynnä muut

Haasteet:

* Helmet-lukuhaaste 2019 - 28. kirjan kannessa on kuu [7/50]