Terhi Rannela: Kiivaat : romaani rakkaudesta ja vastarinnasta

Terhi Rannela:
Kiivaat:
romaani rakkaudesta ja vastarinnasta
210 s.
Karisto 2019
Ennakkokappale kustantajalta

Hei! Minä en tiedä sinun nimeäsi.

Tarinan kehyskertomuksessa on vuosi 1955. Kohta kolmekymppinen Salme kirjoittaa kirjettä naiselle, jota ei ole koskaan edes nähnyt. Nuoruudenrakkauden Toivon vaimolle osoitettu kirje alkaa vihjeillä Toivosta ja tapahtumista, joista hänen vaimonsa ei luultavasti edes tiedä. Kirje muuttuu pian muisteluksi ja syntien tunnustukseksi. Ei niin, että Salme pitäisi jatkosodan aikaisia tekojaan synteinä. Hän, Toivo ja heidän ystävänsä kuuluivat Tampereella toimineeseen vastarintaryhmään, joka sotaa ja natsi-Saksan liittolaisuutta vastustaessaan turvautui myös dynamiittiin.

Tässäpä taas kirja, josta opin uutta, Kiivaat nimittäin pohjautuu tositapatumiin. En ole mikään Suomen sotien guru, joten tällaisen vastarintaliikkeen toiminta oli minulle melkein tuntematon juttu. Kirjaa lukiessani googlasin samalla siinä mainittuja tapahtumia ja hahmoja, ja esimerkiksi heti tarinan alussa mainittu Pauli Tuomirannan hautajaisjupakka tapahtui oikeasti. Kurjen esikuva puolestaan on Pellervo Takatalo ja se, mitä kirjan nuorisoryhmälle lopulta tapahtui, mukailee myös tositapahtumia. Kirjan lopussa on pitkä lähdekirjallisuuslista, joten taustatyöt on mitä ilmeisimmin tehty huolella.

Tarinan kertoja Salme on kuitenkin käsittääkseni fiktiivinen hahmo. Salme kasvaa aatteeltaan punaisessa perheessä, tai oikeastaan isoäitinsä ja pikkuveljensä kanssa. Isistä ei ole tietoa ja Salmen äiti Kaarina joko kiertää maata puhumassa aatteen palosta tai istuu vankilassa sen vuoksi. Kaarina on Salmen näkökulmasta ristiriitainen hahmo, toisaalta äiti, joka hylkäsi lapsensa, ja toisaalta nainen, joka elää periaatteidensa mukaan eikä anna periksi auktoriteettien edessä. Nuori Salme haluaisi olla enemmän Kaarinan tai rohkean ystävänsä Kertun kaltainen, ja se onkin yksi syy sille, miksi Salme päätyy vastarintaliikkeen aktiiviksi.

Kirja alkoi mielestäni turhan hitaasti ja alun ylimielisen tuntuista, Toivon vaimoa vähättelevää kirjeosuutta olisi voinut ihan hyvin lyhentää. Kun siirrytään 1940-luvun tapahtumiin ja nuorisojoukon kuvaukseen, tarina saa tuulta alleen ja luin sen yhdeltä istumalta. Pidin erityisesti ajankuvasta kertovista yksityiskohdista korvikkeen juomisesta niihin näyttelijöihin, joita Salme ja Kerttu pitivät kuumina tapauksina. On hauska ajatella, että nuoret tytöt huokailivat Clark Gablen, James Stewartin ja  Tyrone Powerin perään ihan samalla lailla kuin nykyteinit huokailevat nykynäyttelijöiden perään. 

Sotien Tampere oli hyvin punainen kaupunki ja se näkyy Salmen elämässä ja hänen saamassaan kasvatuksessa. Oli helppo nähdä ja uskoa, että hänenlaisensa 16-vuotias tyttö lähti nuoruuden innolla mukaan tekoihin, jotka luettiin maanpetokseksi.

”Mutta silloin oli sota”, sinä kuiskaat.

Niin oli. Sanomalehdet olivat ristejä täynnä. Nuorukaisemme olivat kuin puita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat kaukana idässä. Ehkä kuolemanpelko vahvistaa elossaolemisen tunnetta. Kun on kiire elää, ei ennätä miettiä syiden ja seurauksien monimutkaista ketjua.

(s. 25)

Salmen aika ja Tampere kuvataan pelottaviksi ja väkivaltaisiksi, ja sitähän ne olivat. Vuosikymmenten etäisyys tapahtumiin saa ne näyttämään ainakin minun silmissäni jollain tapaa aivan käsittämättömiltä. Valkoiset vs. punaiset. Epäinhimilliset vankileirit. Aikuiset miehet hakkaamassa 16-vuotiaita lapsia valtion hyväksynnällä vain, koska nuorten poliittinen näkemyksensä oli erilainen. Se, että tämä erilainen näkemys tarkoitti natsi-Saksan vastustamista. Että natsien vastustaminen oli virallisen kannan mukaan väärin. Toivottavasti emme ikinä päädy uudelleen tuollaiseen poliittiseen ilmapiiriin.

Kokonaisuutena pidin kirjasta paljon alkukangertelun jälkeen! Se toimi hyvin sekä ajankuvana että nuoruuden kuvauksena, ja kerrontatyyli sopi tarinaan hienosti.


Haasteet:
* Helmet-lukuhaaste 2019 - 36. kirjassa ollaan yksin [25/50]